lauantai 30. maaliskuuta 2013

Matkaohjeita Suomen suuriruhtinaanmaahan

Hyllystäni löytyy T. Mitchellin toimittama mielenkiintoinen matkaopas nimeltä Handbook for Travellers in Russia, Poland and Finland (5. painos, 1893). Teos sisältää karttoja, tietoja historiasta, kirjallisuudesta, kielestä ja yleisistä oloista sekä erilaisia matkareittejä kuvauksineen eri kaupungeista. Kirjan viimeinen luku, joka käsittää Suomen suuriruhtinaanmaan, muodostaa oman itsenäisen kokonaisuutensa. Luku VI (51 sivua), joka käsittelisi oletettavasti Puolaa, puuttuu jostain syystä omasta kappaleestani.

Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, mitä matkaoppaassa kerrotaan yleisellä tasolla suomen kielestä. On hyvä kuitenkin joka tapauksessa aloittaa suomalaisesta koulujärjestelmästä, jota on osattu kehua ennenkin:

There is scarcely a man or woman in Finland of the Lutheran faith who cannot read the Bible, thanks to an excellent system of education zealously carried out under the superintendence of the Lutheran clergy, who do not admit any person unable to read or write to the sacrament. (421)
Selostus suomen kielen perusominaisuuksista on suurin piirtein sellainen, mihin saattaisi törmätä nykyaikaisessakin yleisesityksessä:
The Finnish language (Suomen Kieli) is entirely different from almost all the other European languages, and belongs to the family called by philologists the Ural-Altaic. Its peculiar characteristic is, that all derivation, declination, and conjugation, is affected by means of suffixes, and thus the root invariably forms the beginning of every word. The conjunctions are not very numerous, as their place in the connexion of the parts if a sentence is frequently supplied by certain nominal or adverbial parts of speech. There are hardly any prepositions; a small number of post-positions and the case-terminations, of which there are fifteen, discharge their office. The language is rich in derived verbs; adds the negative particle, when used, before the termination of the verb; recognizes no grammatical distinction of genders; and has no articles. (424)
Altailaisten kielten (turkkilaiset, mongolilaiset ja tunguusikielet) muodostama kielikunta on kiistanalainen ja uralilais-altailainen kielikuntakin on käytännössä hylätty geneettisena kielikuntana, vaikka siihen kuuluvat kielet muodostavatkin kiistatta alueellisesta läheisyydestä ja sen kautta syntyneistä typologisista yhtäläisyyksistä muodostuvan Sprachbundin, joka erottuu ympäröivistä kielistä (ks. Juha Janhusen artikkeli s. 61-63).

En tiedä, mitä tarkoitetaan negaatiopartikkelin lisäämisellä verbipäätteen edelle. Suomessahan käytetään verbien yhteydessä ns. kieltoverbiä ja sen kanssa pääverbistä nykyajassa verbivartaloa (en tee, emme tee) tai menneessä ajassa NUT-partisiippia (en tehnyt, emme tehneet). 


Yleiset tiedot suomen fonologiasta maalaavat kuvaa harmonisesta ja kauniista kielestä:

One peculiarity which all the languages of Finnish source possess in common is the vowel-harmony, i.e., the law that the vowel in the syllables of inflexion is broad or flat according to the vowels in the root. In the terminations, therefore, the vowels a, o, or u vary with ä, ö, or y respectively, depending upon the root containing one of the former or latter set of vowels. The vowels i and e are used indifferently, these vowels in the root, however, preferring ä, ö, and y in the termination. Thus for example:- Kala (fish) takes, in the inessive case, the form of Kalassa (in the fish); and Kylä (village), the form Kylässä (in the village). (424)
Väite, että kaikissa suomalaisperäisissä kielissä (all the languages of Finnish source) olisi vokaaliharmonia, pitää sikäli paikkansa, että vokaaliharmonian oletetaan esiintyneen uralilaisessa kantakielessä, mutta toisaalta esim. virossa ei kyseistä ilmiötä enää esiinny (paitsi võrun "murteessa").

Vokaaliharmonian kaltainen ilmiö tunnetaan myös germaanisissa kielissä, joissa sitä nimitetään umlautiksi eli äänteenmukaukseksi. Äänteenmukaus toimii regressiivisesti eli eri suuntaan kuin suomen vokaaliharmonia: päätteessä tai johtimessa oleva vokaali vaikuttaa sanavartalon vokaaliin. Koska kyseiset johtimet ja päätteet ovat sittemmin pitkälti kadonneet, ei umlaut ole enää varsinaisesti nimensä mukainen produktiivinen ilmiö, vaikka joitakin sen jäämiä näkyy edelleen (esim. eng. full : fill, ru. full : fylla). Muinaisenglannissa vaikutus saattoi näkyä yhdyssanoissakin, esim. nimissä Hroðgar, Hroðmund ja Hreðric, joista viimeisessä etinen vokaali aiheuttaa muutoksen o > e.

On joka tapauksessa hieman erikoista, että turisteille suunnattu matkaopas menee näin pitkälle kielen fonologiaan. Aiheeseen palataan jopa fraasisanakirjaosuudessa, jossa kysymykseen Mistä menee tie --- ? liittyvässä alaviitteessä neuvotaan:

Ex gr. Helsinkiin, to Helsingfors; Kuopioon, to Kuopio; Jyväskylään, to Jyväskylä, &c. The harmony of the vowels is always observed, except in foreign names - Londoniin, Brysseliin, to London, to Brussels, where iin is the rule. (436)
Sääntö pitää sikäli paikkansa, että konsonanttiin päättyvät ja siten tyypillisesti ulkomaalaiset paikannimet saavat illatiivissa -iin-päätteen, mutta vokaaliharmonian voi unohtaa tässä tapauksessa myös kotimaisissa i-loppuisissa sanoissa, kuten esimerkkinä annetun Helsingin kohdalla. Vokaaliharmonia ei joka tapauksessa taida olla oleellisimpia asioita turistille oppia, ja vaikka ei väärin äännetyn päätteen vuoksi tulisikaan ymmärretyksi, voihan tarkoittamaansa lausetta aina osoittaa opaskirjan sivulta, sillä, kuten todettua, kaikki suomalaisethan osaavat lukea.

Fonologiasta mainitaan vielä suomen tiukat rajoitteet sananalkuisille konsonanttiryppäille:

Another peculiarity of the language is this, - that not one purely Finnish word begins with two consonants. For softness of sound and the easy flow of vowel and consonant, it has been compared to the Italian, and, like that language, it is peculiarly adapted for poetry and music. The harsh or hissing sounds of the Slavonic and Lapp languages are unknown to it. Its vocabulary, too, is rich: the number of words exceeding 200,000. (424)
Sanojen määrä lienee peräisin Elias Lönnrotin 1880 valmistuneesta Suomalais-Ruotsalaisesta sanakirjasta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että uusimmassa Kielitoimiston sanakirjassakin on vain noin 100 000 hakusanaa.

Ääntämiseen paneutuva osio alkaa aakkosten ja erityisesti diftongien selityksellä. Alku on rohkaiseva:

The pronunciation of Finnish is easy. Every syllable is pronounced as it is spelt. Long vowels are written double. The accent is always on the first syllable. (425)
Ääntäminen ei kuitenkaan ole välttämättä helppoa, vaikka oikeinkirjoitus olisikin lähes foneemista. Äänteet voivat nimittäin kaikesta huolimatta olla vieraita tai ylipäänsä vaikeita ääntää uusina yhdistelminä: erityisiä ongelmia ulkomaalaisille tuottavat vokaalien pituudet ja niiden riippumattomuus painosta.

Kirjallisessa muodossa annetut ääntämisohjeet ovat toki aina suuntaa-antavia ja nostankin seuraavaksi esille vain muutamia kirjassa esiintyviä mielenkiintoisia seikkoja. Suomen g-kirjaimen kerrotaan aivan oikein esiintyvän vain n:n perässä, mutta ääntämisohje on outo: "like g in stronger". Englannin stronger ääntyy [strɒŋɡə(r)] mutta suomen ng ääntyy [ŋ:] eli pitkänä äng-äänteenä. (Kyseinen äänne eli velaarinasaali on poikkeus suomen muuten foneemisesta oikeinkirjoituksesta.) Kyseessä on mitä luultavimmin väärinkäsitys eikä suinkaan sittemmin tapahtunut muutos jommankumman kielen ääntämyksessä.


Vokaaliharmonian tapaan suomen h-foneemin eri allofonit saavat osakseen kummallisen yksityiskohtaista erityishuomiota: "h has the sound of h in hunt; at the end of syllables, often like the Celtic guttural kh, as in pehko (bush) pronounced pekh-ko." Voi tietysti olla, että ero on ääntämyksessä ollut tuohon aikaan erityisen huomattava. Nykyäänkin sanat vihko ja nahka ovat käypiä esimerkkejä suomen erilaisista h-äänteistä, mutta tässäkin tapauksessa väärinymmärretyksi tulemisen riski on lähes olematon.


Suomen on "the sound of r in ray, and is always distinctly pronounced". Sitä, että suomen r on tremulantti, ei jostain syystä erikseen mainita.


Vokaaleista annetut mallisanat ovat aakkosjärjestyksessä far, met, me, not, root, ransk. sur, swear sekä  ö:stä vaihtoehtoiset but, girl ja earl. Englannin swear esimerkkinä suomen ä-vokaalista kertonee jotain englannin ääntämyksestä, joka on tuolloin ollut standardina. Samoin girl ja earl joutuvat olemaan melko pyöreitä vastatakseen suomen ö-äännettä. Sana but esimerkkinä ö-äänteestä on siinä määrin outo, että sen on oltava virhe.


Diftongit on selitetty vaihtelevalla menestyksellä: ui on "oo-ee", yi on ranskan puis ja öi on mukamas kuten saksan öi tai kuten eu sanassa feuer. Edelleen suomen eu on kuin "ày-oo" (neula ääntyy "nay-oolah"). Erikoisia malleja ovat ei: slight ja äi: tie. Varsin hienostuneesta malliääntämyksestä kertoo "äy like ou in mouth".


Jatkan myöhemmin varsinaisesta sanastosta ja fraasisanakirjasta (Vocabulary and Dialogues).

Rumista sanoista vanhemmissa suomen kielen sanakirjoissa

Vieläkin ajankohtaisen sanakirjansa A Sanskrit-English Dictionary (1899) esipuheessa Monier Monier-Williams puolustaa eurooppalaisen siveyskäsityksen mukaan sopimattomien sanojen ja merkitysten suurta määrää seuraavin sanankääntein:
In regard to what may be thought a needless multiplication of indecent words and meanings, offensive to European notions of delicacy, I am sorry to say that they had to be inserted, because in very truth Sanskṛit, like all oriental languages, abounds with words of that character, and to such an extent, that to have omitted them, would have been to cut out a large percentage of the language. A story is told of a prudish lady who complimented Dr. Johnson on having omitted all bad words from his English Dictionary; whereupon he replied: 'Madam, it is true that I have done so, but I find that you have been looking for them.' In point of fact students of Sanskṛit literature cannot sometimes avoid looking for such words. Nor have I, except in rare instances, veiled their meaning under a Latin translation which only draws attention to what might otherwise escape notice. (xvi)
Yllä oleva voidaan ymmärtää niin, että huumorintajustaan tunnettu englantilaisen leksikografian suurmies Samuel "Dr." Johnson saattoi jättää rumat sanat pois 1755 ilmestyneestä sanakirjastaan sen käytettävyyden pahemmin kärsimättä, koska englannissa, toisin kuin itämaisissa kielissä, ei ole niin paljon "sellaisia sanoja". Tämä ajatus vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta kielitieteellisestä näkökulmasta, mutta tietynlaisen sanaston hyväksyttävyys ja sitä kautta sen esiintyvyys korkeakirjallisuudessa luonnollisesti vaihtelee eri kulttuuripiireissä.

Entä miten on suomen kielen laita? Onko sellaiset sanat kuin pillu, kulli ja nussia synonyymeineen jätetty vanhempien sanakirjojen ulkopuolelle? Asiaa selvittääkseni jouduin rohkaisemaan mieleni ja toimimaan kuten tarinan sievistelevä rouva ryhtyessäni etsimään rumia sanoja käytettävissäni olevista vanhemmista sanakirjoista.


Ensimmäinen laaja suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-lugun Coetus (1745), ja hän vaikuttaa noudattaneen samaa linjaa kuin Dr. Johnson myöhemmin, mitä tulee sukuelimiin ja niiden käyttöön liittyvään sanastoon.  Jopa ainakin myöhempinä aikoina eufemismina käytetylle sanalle häpy Juslenius antaa pelkästään 'häpeää' ja 'kainoutta' merkitsevät latinankieliset vastineet pudor ja verecundia sekä ruotsinkieliset blygd ja skam. Muuhun kuin suvunjatkamiseen liittyviin ruumiintoimintoihin liittyvää sanastoa Juslenius näyttää tuntevan kiitettävästi (esim. pieru, pieren, piereskelen, pieriä, piereskeliä), mutta käsittelen tällä kertaa pelkästään seksuaalisanastoa.


[Jusleniusta seurannut Christfrid Ganander sai valmiiksi oman teoksensa Nytt Finskt Lexicon 1786-1787, mutta teos jäi julkaisematta. Koska kirja ei ole käytettävissäni tällä hetkellä, palaan asiaan myöhemmin.]


Seuraava huomattava sanakirja on kahtena niteenä ilmestynyt Gustaf Renvallin Lexicon Linguae Finnicae (1826), jossa selitykset ovat latinaksi sekä lyhyemmin saksaksi. Sanakirja on mielenkiintoinen siksi, että se on suhteellisen tuore, mutta kuitenkin edeltää Elias Lönnrotin  ja muiden innovaattoreiden kehittämiä uudissanoja: on siis turha odottaa löytävänsä sellaisia koulujen sukupuolikasvatuksesta tuttuja sanoja kuin siitin, emätin ja yhdyntä.


Koska sanakirja puhuu parhaiten omasta puolestaan, lainaan tähän asiaankuuluvat sanat selityksineen käsitellen ensin sukupuolielimet johdoksineen ja sitten muut niiden käyttöä merkitsevät sanat. Mainittakoon, että suomen kieli on sanakirjassa painettu fraktuuralla, latina ja saksa antiikvalla. Sitaateissa esiintyvät lyhenteet ovat: al(ibi, alia dialectus l. forma l. usus) 'toisaalla, toinen murre, muoto tai käyttö', c(on)f(e)r. 'vertaa', e(xempli) c(ausa). 'esimerkiksi', it(em, alia significatio, alius usus). 'samoin, toinen merkitys, toinen käyttö', max(ime, plerumque, sæpissime). 'eritysesti, useimmiten', N(omen) a(djectivum). 'adjektiivi', N(omen) s(ubstantivum). 'substantiivi', (significatio) G(ermanica subsequens). 'saksaksi', (ve)l. 'tai', V(erbum). 'verbi'.


Aloittakaamme kuitenkin Jusleniuksen yhteydessä mainitusta hävystä, joka nykyään tunnettaneen parhaiten erilaisten tatpuruṣa-yhdyssanojen alkuosana:

Häpy, wyn Ns. indoles animi pudens, pudor, verecundia, G. Scham, Schamgefuhl [sic], ei sillä ole häpyä, inde näytti häpynsä pudenda sua l. genitalia revelavit, cfr. häpiä
Häpy säilyttää siis Jusleniukselta tutun merkityksensä, mutta ilmaisu näyttää häpynsä merkitsee 'paljastaa sukuelimensä'.

Pillu ja sen synonyymi vittu esiintyvät odotetuissa merkityksissään, vaikka pillulla on mielenkiintoisia johdoksia, joita Kielitoimiston sanakirja ei tunne. Vittu-sanan nykyaikaisesta laajasta käytöstä ei ole merkkejä:

Pillu, un Ns. genitale feminæ ['naisen sukuelin'], cunnus. 
pillutan, tta V. venere utor. ['harrastan seksiä']
pillutus, tuksen Ns. actus venereus. ['seksiakti'] 
Wittu, tun Ns. cunnus, al. pillu.
Miehen sukuelimiä käsittelevässä sanastossa on havaittavissa hieman horjuvuutta merkitysten 'kives(pussi)' ja 'siitin' välillä:
Kulli, in Ns. penis, membrum virile ['miehinen ruumiinosa'], al. scrotum ['kivespussi'], testiculi ['kivekset'], suoli-kulli hernia ['tyrä'], G. Hodenbruch ['kivestyrä']. kullinen, isen Na. ad scrotum pertinens ['kivespussiin liittyvä'] e. c. suoli-kullinen herniosus, G. mit Hodenbruche behaftet. 
Kyrpä, wän Ns. membrum genitale masculinum ['miehinen sukuelin'], penis.
Mulkku, kun Ns. scrotum. ['kivespussi'] G. Hodensack, mulkut testiculi, G. Hoden, suoli-mulkku hernia ['tyrä'], majawan mulkku castoreum ['hauste'], it. al. mulkku-silmä id. ac. mulko-silmä.
mulkutan, ttaa Vf. scroto l. testiculis privo, castro ['kastroin'], G. entmannen, it. al. mulkutettu testiculis ornatus ['kiveksillä varustettu'], G. mit Hoden versehen.
On erikoista sinänsä, että jos mulkuttaa merkitsee 'kastroida', on mulkutettu kuitenkin täysin odotusten vastaisesti 'kiveksillä varustettu'. Kullinen kuulostaa hieman erikoiselta, sillä suomen kieli tyypillisesti suosii yhdyssanoja tällaisten pertaining to -adjektiivien sijaan (vrt. eng. scrotal).

Suoli-mulkku eli suoli-kulli 'tyrä' ansaitsee muutaman kommentin. Kaisa Häkkinen kirjoittaa Duodecim-lehden numerossa 9/2005:

Tyrä[n n]imityksenä on suolikulli, suolikullintauti tai mulkkutauti. Näistä nimityksistä näkyy, että kulli tai mulkku ei välttämättä ole alun perin tarkoittanut juuri sitä elintä, jota se merkitsee nykyään arkisessa puhekielessä, vaan se on voinut tarkoittaa myös ruumiinontelon heikkoon kohtaan syntynyttä pullistumaa. Mulkku on mahdollisesti johdos samasta sanakannasta, josta on muodostettu verbi muljahtaa. Missään tapauksessa kysymyksessä ei ole nuori slangisana, sillä sanalle löytyy vastineita myös lähisukukielistä. (995)
Olen lukemani valossa sikäli erimieltä, että näkisin ennemminkin nimitysten suolikulli ja -mulkku viittaavan siihen, että tyrästä kärsivällä on jonkinlainen suolesta muodostuneeksi ajateltu ylimääräinen siitintä muistuttava pullistuma: suolikulli olisi siis tatpuruṣa-tyyppinen yhdyssana eli tietynlainen vertauskuvallinen 'kulli'. Toisaalta, jos suolikullinen merkitsisi nimenomaan kivestyrästä kärsivää, kuten saksankielinen vastine mit Hodenbruche behaftet antaa ymmärtää, voisi suolikullikin kai olla bahuvrīhi-tyyppinen yhdyssana eli tässä tapauksessa hieman kömpelösti ilmaistuna 'sellainen, jonka kullilla on ominaisuus suoli' (vrt. tynkämuna). En tunne lääketiedettä tai sen historiaa niin paljon, että uskaltaisin spekuloida asialla tämän enempää.

Sanan muna alla mainitaan:
kullin-muna testiculus, munas-kuu id. ac munas-kuu, muna-kiwi lapillus oviformis ['munanmuotoinen kivi'].
Sanan muna merkitys 'siitin' (monikossa kuitenkin 'kivekset') nykysuomessa johtunee samanlaisesta metonyymisesta merkityksen muuttumisesta kuin mikä on havaittavissa ylempänä kullin ja mulkun tapauksessa.

Sanan kives mahdolliseen kalastusetymologiaan viittaavat seuraavat sanat:

kiwes, eksen Ns. lapillus retibus submergendis adnexus ['veteen upotettaviin verkkoihin kiinnitetty kivi'], G. Netzsteinchen ['verkkokivi'], inde pl. kiwekset testiculi ['kivekset'], G. Hoden. 
kiwestän, ää V. lapillos reti adnecto ['kiinnitän kiviä verkkoon'], G. dem Netze Steinchen anbinden.
Itse tekoa merkitsevistä sanoista tuli jo mainittua sana pilluttaa. Renvallilta löytyy myös nykyään alatyylinen sana nussia sekä pitkälti käytöstä poistunut koinata:
Nussin, ia V. cum femina coëo ['yhdyn naiseen'], venere utor. 
Koinan, aa al. koinaan, koinata V. venere utor, coëo.
koinaus, uksen Ns. actus venereus, coitus.
On mielenkiintoista, että verbi nussia viittaa eksplisiittisesti siihen, mitä mies tekee, kun taas muiden sanojen (jopa pilluttaa) kohdalla sukupuolisidonnaisuus on selvästi epäselvempi. Etymologisesti miestekijää vaativa naida merkitsee Revallin mukaan ainoastaan 'ottaa vaimoksi', mutta panna on vähintään yhtä monimerkityksinen ellei enemmänkin kuin nykysuomessa. Relevantti kohta punaisella:
Panen, panna V. 1. pr. pono, dispono, colloco, G. setzen, legen, stellen, panen maahan humum depono, panen wastaan oppono, renitor, panen maata l. lewätä ad cubandum me l. alium depono l. colloco, panen aitaa sæpem compono l. exstruo, panen pois weitsen cultrum depono, panen poikani asiallen filium ad rem gerendam dispono l. emitto, panen menemään ad abeundum compono l. emitto, panen paimeneksi ad gregem pascendum colloco l. dispono, panen poikani Paawoksi filio nomen Pauli impono l. do; hinc 2. usus varius e. c. panen kirjan mukaasi epistolam tecum mitto, panen kirjaan l. muistooni litteris l. memoriæ mando, panen maahan humo mando, humo, sepelio, panen ohraa Sav. hordeum humo mando i. e. sero, panen rupulia variolos insero, panen vaatteet ylleni vestes in me colloco i. e. induo, panen hewoisen waljaisiin l. reen eteen equum trahæ adjungo, panen loppuun ad finem perduco, panen rahani turhaan pecuniam frustra exhibeo l. impendo, it. lintu panee munia avis ova parit, panee poikia pullos producit, it. panen hywäksi bene excipio, G. aufnehmen, panen pahaksi ægre fero, indignor, vitupero, panen ihmeeksi mirum puto, miror, panen paljoksi magni facio, en pane miksikään nihili æstimo, panee ['panettelee'] minua me vituperat infamat, de me detrahit, G. verläumden, tadeln, it. de sono: ukko panee tonitrus tonat, lintu panee äänellänsä avis suo sono cantat, panen sanoja verba facio, loquor, panen omiani mea ficta enarro, it. de tactu: halla panee frigus nocturnum tangit i. e. nocet, G. verletzen, mato pani jalkaani serpens pedem meum læsit l. sauciavit, noita panee magus veneficiis afficit, panen piikaa feminam violo, ['häpäisen naisen'] it. de præparatione: panen olutta l. wiinaa l. taikinaa coquo cerevisiam l. vinum, apparo massam panis, it. panen owen kiinni l. lukkuun januam claudo l. obsero, panen tallellen l. tähdellen condo, in conditorio pono.
On huomionarvoista, että panna näyttäisi esiintyvän vastaavissa merkityksissä kuin pistää. Frekventatiivijohdokset, joista ainakin jälkimmäinen on edelleen käytössä, mainitaan myös:
panelen l. paneskelen, lla Vfr. idem, max. infamo, de quo detraho, nec non puellam tango l. violo. ['sama, useimmiten "panettelen, halvennan jotakuta" sekä "kosken tai häpäisen tyttöä"']
Näin tällä kertaa. Mikäli kiinnostusta riittää, käsittelen mahdollisesti myöhemmin vielä mm. Elias Lönnrotin toimittamaa Suomalais-Ruotsalaista sanakirjaa (1866-1880).

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Miten ääntää Via Crucis? Tai Franciscus?

Noin vuosi sitten Kirkko ja kaupunki -lehden yleisönosastolla käytiin keskustelua Helsingissä tänäänkin pitkäperjantaina esitettävän kärsimysnäytelmän Via Crucis oikeasta ääntämyksestä, ja jos olisin pitänyt blogia jos silloin, olisi tämä kirjoitelma tietyllä tapaa hieman ajankohtaisempi.

Sen valossa, mitä tiedämme klassisen latinan ääntämyksestä, olisi kyseisten sanojen "oikea" ääntämys suunnilleen ['wia 'krukis]. Perinteinen suomalaisten latinistien käyttämä klassinen ääntämys olisi ['via 'krukis], kun taas ei-latinistit saattaisivat ääntää esimerkiksi ['vi:a 'kru:(t)sis]. Reijo Pitkäranta otti omassa kommentissaan kantaa yksiselitteisesti klassisen ääntämyksen (suomalaisen version) puolesta, joku muu taas kannatti historiallisin perustein keskiaikaisempaa ääntämystä, johon kuulunee c:n [ts]-, [tʃ]- tai [s]-ääntämyksen ohella painollisen vokaalin pidentäminen.


On sinänsä täysin totta, että tällaisen uskonnollisen aiheen ollessa kyseessä voi kirkkolatinan suuntaan kallellaan oleva ääntämys olla enemmän kohdallaan kuin klassinen. Samaan tapaan mielestäni kuulostaa hassulta, jos esim. Carl Orffin Carmina Buranaa lauletaan muuten kuin saksalaisen tai keskiaikaisen mallin mukaan; klassiset "kovat" c:t ja g:t tuntuvat hyperkorrekteilta. Jostain syystä en toisaalta edellyttäisi klassista ääntämystä edes Catulli Carminan tapauksessa, vaikka teksti on kulta-ajan auktorin Gaius Valerius Catulluksen kynästä. Jos tämä olisi pakko perustella jotenkin, saattaisin sanoa, että musiikkiteoksen ollessa kyseessä on ääntämyksen parempi noudattaa säveltäjän oletettuja käsityksiä.


En siis oikeastaan osaa enkä halua nimetä mitään tiettyä ääntämystä ehdottomasti vääräksi, koska eri tavoilla on sinänsä aivan samanarvoiset perustelunsa. Jos ääntää kuten muut, tulee todennäköisimmin ymmärretyksi eikä tarvitse kuunnella rikkiviisaiden latinistien kommentteja kikeroista ja kelloista.


Käytän tämän tilaisuuden vielä pohtiakseni vähintään yhtä ajankohtaista aihetta eli uuden paavin Franciscuksen latinankielisen nimen ääntämystä. Latinankielisissä uutisissa (Nuntii Latini) nimi on äännetty [fran'siskus] eli suomalaisesta klassisesta mallista poiketen astetta vanhemman ranskalaisen mallin mukaan, vaikka ranskalainen protodiakoni Jean-Louis Tauran ilmoitti kardinaali Jorge Mario Bergoglion valitsemaksi nimeksi [fran'tʃiskum].


(Jotta sana ranskalainen toistuisi vielä, niin mainittakoon, että nimi Franciscus merkitsee 'frankkilaista' tai hieman anakronistisesti 'ranskalaista'. Frankit olivat germaaninen heimo, jonka nimi juontuu saksien tapaan ilmeisesti heidän suosikkiaseestaan.)


Latinankielisten uutisten tapauksessa voitaisiin asiaa lähestyä sen kautta, miten uutisissa yleensäkin äännetään vieraskieliset nimet. Mitä tutumpi vieras kieli on kyseessä, sitä todennäköisemmin pyritään ääntämään nimi oikein paitsi oman kielen äänteiden puitteissa, myös vieraan kielen äänteitä tarpeen mukaan käyttäen. Esimerkiksi suomalainen uutistenlukija saattoi vielä vanhemman George Bushin tapauksessa ääntää suunnilleen [so:s pus], mutta hänen poikansa aikana englannin kielen yleinen osaamistaso Suomessa oli noussut jo sen verran, ettei vähempää kuin [tʃo:tʃ buʃ] olisi luultavasti siedetty. Toisaalta korealaiset nimet kuten Kim Jong-il äännetään tänä päivänä helposti englannin vaikutuksesta [kim dʒoŋ il], koska korea on melko tuntematon kieli kummallisine alveolo-palataalisine affrikaattoineen, eikä tällöin poikkeama autenttisesta ääntämyksestä oikeastaan kovin merkittävä olekaan.


Nuntii Latinissa Kim Jong-il on äännetty [kim joŋ il] eli suomenkielisen näkökulmasta "niin kuin se kirjoitetaan". Tämän voi perustella sillä, että käytettävässä kielimuodossa ei ole minkäänlaista affrikaattaa, joka voisi korvata korean [d͡ʑ]-äännettä, mutta toisaalta tutummat eurooppalaiset nimet on uutisissa äännetty pitkälti käyttäen kyseisten kielten omia äänteitä, vaikka ne eivät klassisessa latinassa esiintyisikään. Katolisen kirkon latinan, jota siis kardinaalit käyttävät, voidaan ajatella ainakin puhutun muotonsa puolesta olevan eri murre kuin mitä Nuntii Latinissa käytetään. Näin ollen paavin sinänsä latinankielinen nimi on ainakin jollakin tasolla rinnastettavissa vieraskielisiin nimiin. Käytetty [fran'siskus] on eräänlainen kompromissi hyperklassisen [fran'kiskus]- ja ehkä tässä tapauksessa autenttisempana pidettävän [fran'tʃiskus]-ääntämyksen välillä.


Näissä merkeissä toivotan (tässä vaiheessa luultavasti melko vähäisille) lukijoille piinallista pitkäperjantaita!

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vähän syistä ja nimestä

Tämän blogin on tarkoitus korvata (tai ainakin täydentää) Facebook ja potku.net (!) kieleen ja sen käyttöön liittyvien ajatusteni julkaisukanavana.  Koska molemmat alustat ovat tähän asti tarjonneet erilaisia virikkeitä ja hyviä mahdollisuuksia toisinaan pitkällekin vietyyn ääneenajatteluun, olen suunnitellut kirjoittavani joistakin aiheista jo muualla kirjoittamani perusteella. Ettei kukaan voisi syyttää minua itseni plagioinnista, aion toki lähteistää tällaiset kirjoitukset viittauksin alkuperäisiin keskusteluihin.

En valitettavasti jaksa paneutua blogin ulkoasuun liittyviin seikkoihin vielä tässä vaiheessa, koska en vielä katso tuntevani Bloggerin tarjoamia mahdollisuuksia läheskään tarpeeksi osatakseni itse suunnitella mitään sellaista, joka olisi visuaalisesti miellyttävää tai edes luettavuuden kannalta tarkoituksenmukaista.


Tulen todennäköisesti otsikoimaan valtaosan kirjoituksistani vanhanaikaiseen elatiivityyliin eli ilman pääsanaa, joka "oikeuttaisi" elatiivin käytön (ks. tämän kirjoituksen otsikko). Paitsi että tämä yhdistää vaatimattomat ajatukseni ainakin otsikoinnin tasolla laajempaan kirjalliseen traditioon (vrt. Vom Kriege, On the Origin of Species, Περὶ ποιητικῆς), antaa se myös asiaankuuluvan vaikutelman kulloistakin aihetta koskevien ajatusteni kehitteillä olevuudesta liiallisen lopullisuuden ja lukkoonlyötyyden sijaan.


Kommentit ovat tervetulleita, sillä ilman palautetta ja kysymyksiä en viesti muiden kuin itseni kanssa. Kieli on toki ajattelun väline, mutta kielen lailla ajattelukin vaatii sosiaalista yhteistoimintaa kehittyäkseen. Koska käsitykseni kielenkäyttöön liittyvistä ilmiöistä on verrattain laaja, saattavat aiheeni vaihdella puhtaasta kielitieteestä kaunokirjallisuuden kautta aina uskontoon ja politiikkaan asti. Kaikki nämä aiheet ovat omiaan herättämään joskus kiihkeitäkin tunteita.


Blogin nimi on väännetty kreikasta. Filologi harjoittaa filologia-nimistä alaa, joka merkitsee nykyään kielen tutkimista lähinnä (kauno)kirjallisessa kontekstissa. Kreikan adjektiivi φιλόλογος merkitsee 'puheliasta', sittemmin 'väittelyn, filosofoinnin tai opiskelun ystävää'. Sanan φίλος perusmerkitys on 'rakas', sana λόγος merkitsee 'sanaa, lukua, suhdetta, selitystä, perustetta' ja vaikka mitä muuta. Φιλόλογος on siis ns. bahuvrīhi-yhdyssana, jonka merkitys on 'sellainen, jolle logos on rakas'. Γράμμα (monikossa γράμματα) merkitsee 'kirjainta' tai 'kirjoitusta'. Λογόγραφος eli logografi puolestaan oli muinaisessa Kreikassa 'ammattimainen puheiden kirjoittaja' tai 'proosakirjailija', vaikka jälkimmäistenkään tuotos ei ollut λογόγραμμα vaan λογογράφημα. Kielitieteessä logogrammi merkitsee kirjoitusmerkkiä, jolla merkitään kokonaista merkitysyksikköä tavun tai äänteen sijaan.


Otsikon voisi siis ajatella merkitsevän 'filologisia kirjoituksia' tai etymologisoivammin lähes mitä tahansa. Tämä on mielestäni oikein sopivaa.