sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Isä meidän gootiksi

Isä meidän -sarja jatkuu tällä kertaa gootinkielisellä rukouksella, joka toimii aasinsiltana kaikenlaisiin mielenkiintoisiin seikkoihin. Teksti on Wilhelm Streitbergin toimittamasta editiosta Die gotische Bibel (1919):
atta unsar þu in himinam,
weihnái namo þein.
qimái þiudinassus þeins.
waírþái wilja þeins,
swe in himina jah ana aírþái.
hláif unsarana þana sinteinan gif uns himma daga.
jah aflet uns þatei skulans sijáima,
swaswe jah weis afletam þáim skulam unsaráim.
jah ni briggáis uns in fráistubnjái,
ak lausei uns af þamma ubilin;
unte þeina ist þiudangardi jah mahts jah wulþus in aiwins. amen.
(Kirjain þ merkitsee samaa [θ]-äännettä, jolla englannin sana thick alkaa.)
Yllä oleva teksti on transkriptio kreikkalaiseen aakkostoon pohjautuvasta goottilaisesta kirjoituksesta, jonka piispa Wulfila (n. 310 - 383)  kehitti raamatunkäännöstään varten. Alkuteksti (sivu alkaa sanalla weihnai) on nähtävissä täällä. Olen lisännyt digrafeihin aksenttimerkit, jotka erottavat lyhyet vokaalit perityistä diftongeista: tässä tekstissä ái on /ai/ ja on /e/. Digrafi ei merkitsee pitkää /i:/-äännettä, e ja o pitkiä vokaaleja. Jos perityt diftongit on todella äännetty diftongeina, on rukouksen ääntöasu on ollut mahdollisesti suurin piirtein seuraava:
['at:a 'unzar θu: in 'himinam
'wi:xnai 'namo: θi:n
'kwimai 'θiuðinas:us θi:ns
'wεrθai 'wilja θi:ns
swe: in 'himina jax 'ana 'εrθai
xlaif 'unzarana 'θana 'sinti:nan gif uns 'him:a 'daγa
jax af'le:t uns 'θati: 'skulans 'sijaima
'swazwe: jax wi:s af'le:tam θaim 'skulam 'unzaraim
jax ni 'briηgais uns in 'fraistuβnjai
ak 'lauzi: uns af 'θam:a 'uβilin
'unte: 'θi:na ist 'θiuðanγarði jax maxts jax 'wulθus in aiwins. a'me:n.]
Gootti on itägermaaninen kieli eikä siis nykysaksan kantamuoto, mutta saksankielentaitoinen lukija saattaa silti tunnistaa monia sanoja: esim. þu 'sinä' on tietenkin sama kuin saksan du ja englannin thou. Oikeinkirjoituskäytännöt huomioiden avautunevat myös sellaiset muodot kuin waírþái ~ werde (konj.) ja aírþái Erde (dat.). Suomenkielisen lukijan huomio saattaa kiinnittyä tutunoloiseen sanaan jah 'ja'. Määräinen artikkeli esiintyy tekstissä muodoissa, jotka ovat tunnistettavissa nykysaksan perusteella: þana ~ den (akk.), þamma ~ dem (dat.). Pronominaalinen datiivin pääte näkyy myös ilmaisussa himma daga 'tänä päivänä'.

Ensimmäisen sanan atta 'isä' vastine tunnetaan kaukaisempien indoeurooppalaisten kielten lisäksi myös muinaisyläsaksasta muodossa atto. Muinaisyläsaksassa tavataan myös gootin sanan áiþei 'äiti' (kyseinen suomen sana on germaaninen laina) vastine eidī. Nykykielistäkin tutuista r-vartaloisista sukulaissanoista on gootissa tavattu ainoastaan fadar 'isä', broþar 'veli', swistar 'sisar' ja daúhtar 'tytär'.

Verbi weihnái 'pyhitetty olkoon' ei ole passiivimuoto, vaan adjektiivista weihs 'pyhä' johdetun muuttumisjohdoksen konjunktiivi: suomeksi voitaisiin siis kääntää 'pyhittyköön'. Gootissa muuttamisjohdin -jan ja muuttumisjohdin -nan vaikuttavat olevan vielä produktiivisia, mutta nykyisissä germaanisissa kielissä näistä johdostyypeistä on jäljellä vain jäänteitä, esim. ruotsin vaka 'valvoa', väcka 'herättää', vakna 'herätä' ja sova 'nukkua', söva 'nukuttaa', somna 'nukahtaa'. Äänteenmukaus (a, o → ä, ö) muuttamisjohdoksissa ei ole sattumaa vaan johtuu vanhasta *jan-johtimesta, joka on aiheuttanut sanavartalossa suomen vokaaliharmoniaan rinnastettavan ilmiön. Gootti on tunnetuista germaanisista kielistä merkittävä siten, että siinä ei ole tapahtunut äänteenmukausta, mutta äänteenmukauksen alkuperäinen syy on vielä nähtävissä, esim. sanan fotus 'jalka' monikko on j:n sisältävä fotjus (vrt. englannin foot feet, ruotsin fot fötter, saksan Fuß Füße, joissa kaikissa tapahtuu monikossa äänteenmukaus eli Umlaut).

Gootinkielinen Uusi testamentti on käännetty kreikasta melko sanatarkasti. Isä meidän -rukouksessakin on säilytetty alkutekstissä esiintyvä kopulan puuttuminen ensimmäisellä rivillä: atta unsar þu in himinam, kirjaimellisesti 'isä meidän sinä taivaissa'. Rukouksen huomattavin poikkeama alkutekstistä on jah aflet uns þatei skulans sijáima, kirjaimellisesti 'ja anna anteeksi meille, että velallisia olemme', jossa verbin objektina on siis kokonainen lause eikä nominilauseke.

Kuten kreikankielisessä tekstissä, esiintyy ensimmäisen persoonan monikon persoonapronomini gootinkielisessä käännöksessäkin kaikissa sijamuodoissaan: weis 'me', uns 'meidät', unsar 'meidän', uns 'meille'. (Vaikka adjektiivin tavoin taipuva unsar ei periaatteessa persoonapronominin genetiivi olekaan.) Kahdesta henkilöstä puhuttaessa käytettäisiin gootissa erityistä duaalimuotoa wit 'me kaksi', akk. ja dat. ugkis 'meidät kaksi, meille kahdelle'.

Verbin qiman /kwiman/ 'tulla' nykygermaanisissa vastineissa sananalkuinen konsonantti on menettänyt labiaalielementtinsä (esim. ruotsin komma, englannin come), mutta muinaisenglannissa esiintyy vielä verbin cuman 'tulla' preteritissä rinnakkaismuodot cōm ja cwōm 'hän tuli'. Ei-pyöreä vokaali esiintyy vastaavassa verbissä myös nykybaijerissa (kemman 'tulla'), jossa käytetään sattumalta myös monikon toisen persoonan persoonapronominista akkusatiivi- ja datiivimuotoa enk 'teidät, teille', joka on oikeastaan vanha duaalimuoto: gootissa vastaava muoto on igqis ' teidät kaksi, teille kahdelle'. Duaali on säilynyt gootissa persoonapronominien lisäksi myös verbitaivutuksessa: weis sijum 'me olemme', wit siju 'me kaksi olemme'.

Sanoissa þiudinassus 'valtakunta, kuningaskunta' ja þiudangardi 'kuningaskunta, kuninkaanlinna' on molemmissa alkuosa þiudans, jonka merkitys on 'kuningas'. Kyseessä on johdos sanasta þiuda 'kansa', josta on myös johdettu adverbi þiudisko 'pakanallisesti', mikä implikoi adjektiivin *þiudisks olemassaoloa (vrt. saksan deutsch; tästä lisää toisella kertaa). Sanan þiudans 'kuningas' kognaatti eli samaa kantaa oleva sana muinaisenglannissa on þēoden 'kuningas', jonka Taru sormusten herrasta -fanit tunnistanevat Rohanin kuninkaan nimeksi. Toinen kuningasta merkitsevä germaaninen sana on myös johdettu kansaa tai oikeastaan sukua merkitsevästä sanasta ja lainattu sattumalta suomeenkin muodossa kuningas. Gootista tunnetaan tosin vain sana kuni 'suku', mutta muinaisenglannissa on sekä cynn (josta nykyenglannin kin) että johdos cyning. Muinaisskandinaavinen muoto on konungr, muinaisyläsaksalainen kuning.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Latinan kolmannesta deklinaatiosta suomenkielisissä kieliopeissa, osa 2

Käsittelin edellisessä aihetta koskevassa kirjoituksessa sitä, miten latinan kolmannen deklinaation substantiivien taivutus esitetään suomenkielisissä kieliopeissa. Tällä kertaa käsittelen kolmannen deklinaation sukusääntöjä, joissa huomio kiinnittyy erityisesti didaktisen runouden soveltamiseen.

Aluksi muutamia synkroniseen (ei-historialliseen) kuvaukseen liittyviä peruskäsitteitä:
  1. Luonnollinen suku eli merkityksen perusteella määräytyvä suku: Miehiä ja uroseläimiä tarkoittavat sanat ovat maskuliineja, naisia ja naaraseläimiä tarkoittavat sanat feminiinejä. Tähän kategoriaan luetaan perinteisesti myös se, että jokien ja tuulten nimet ovat maskuliineja ja puiden nimet feminiinejä.
  2. Muodollinen suku eli sanan muodon perusteella määräytyvä suku: esimerkiksi yksikön nominatiivissa -a-loppuiset ovat feminiinejä, toisen ja neljännen deklinaation -us-loppuiset maskuliineja ja -u ja -um-loppuiset neutreja.
Luonnollinen suku menee yleensä muodollisen suvun ohi: nauta 'merimies' on maskuliini, populus 'poppeli' on feminiini. Luonnollisen suvun ja muodollisen suvun sääntöjen lisäksi on joukko poikkeuksia, esim. toisen deklinaation virus n. 'myrkky' ja pelagus n. 'meri' sekä neljännen deklinaation acus f. 'neula'Käsittelen tässä kirjoituksessa kolmatta deklinaatiota, jonka muita deklinaatioita monimutkaisemmat muodolliset sukusäännöt ja niiden poikkeukset on perinteisesti opeteltu ulkoa erilaisten värssyjen avulla. Käsiteltävät teokset ovat samat kuin edellisessä kirjoituksessa.

Strengin Latinan kielioppi (1910: 18 §) antaa seuraavat säännöt:
mi loppuu -er, or, -ōs, -guis, -nis,
tai -ēs -itis ja -ex -icis,
on masculini generis

Muut -s, -x ja -ō loppuiset
ne ovat feminiiniset

-c, -l, -e, -ar, ur, -us [-ris], -men
on loppu neutrisukuisten
(-itis ja -icis ovat genetiivin päätteitä. Maininta -us-loppuisten neutrien genetiivin päätteestä kuuluu tekstiin.)

Kussakin tapauksessa annetaan myös esimerkkejä erisukuisista substantiiveista yhdistettynä adjektiiveihin. Pakarinen (1926: 20 §) ei ole katsonut tarpeelliseksi riimitellä sukusääntöjä lainkaan, vaan antaa edellä mainitut päätteet (lisäten neutriin -a ja -t) listojen muodossa. Huomattavaa on, että hän ei mainitse -ex-päätettä maskuliinien yhteydessä ja avaa säännön "muut s-loppuiset" kuvaamaan -ās, -aus- (!) ja -ǐs-loppuisia, tasatavuisia -ēs-loppuisia sekä -ud- ja -ūt-vartaloisia -us-loppuisia sanoja. Linkomies (1933: 14 §) ja Pekkanen (1981: 21 §) listaavat samat päätteet kuin Pakarinen ilman runoilua.

Edellä käsitellyistä perussäännöistä on lukuisia poikkeuksia. Streng:
Masculina ovat:
sāl ja sōl ja pēs
dēns, fōns. pāries,

collis, lapis, mensis, mōns, 
orbis, piscis, pulvis, pōns,
as, grex, ordo, sermo,
lepus, draco, leo

Feminina ovat:
vaikka päättein -or ja -ōs,
arbor, arboris ja dōs

Neutra
ovat:
caput, vās, os ossis luu,
aequor, aes ōs, ōris suu,
iter, vēr, cadāver,
marmor, cor, papāver
Kunkin säännön yhteydessä on jälleen lista mainittujen substantiivien ja niihin sopivien adjektiivien yhdistelmiä, joiden tarkastelu helpottaa adjektiivissa näkyvän päätteen vuoksi sanan suvun muistamista.

Pakarinen luettelee poikkeukset kunkin muodollista sukua koskevan säännön yhteydessä näppärien säkeiden muodossa:
Neutreiks' muista lopuin -er
cǎdaver, verber, ǐter, vēr


Neutra lopuin -or:
marmor, aequor, cǒr;

fēminīnī generis
on vain arbor, arbǒris

Fēminīna lopuin -ōs
Sanaa kaksi: cōs ja dōs.
Neutrit tietää tahdot jos,
niit' on suu ōs (ōris) sekä luu ǒs (ǒssis)

Fēminina ovat
mercēs, quiēs, requiēs,
mutta
neutrum ompi aes
Erillisenä huomautuksena on mainittu, että tellus on feminiini. Edelleen:
Masculīnum ompi ās,
neutrīus generis on vās

Masculīna -ex, -īcis
sekä lauma grex, grěgis
Kuitenkin -ō-, -is ja konsonantti+s-loppuiset poikkeukset on annettu pelkästään listoina, jotka kuitenkin on aseteltu huomaamattomasti sellaiseen järjestykseen, että ne on helppo painaa mieleen, esim. collis, fascis, lapis, ensis, orbis, piscis, pulvis, mensis. Neutreille annetusta säännöstä poikkeavat vain sanat sal, sol, lepus ja vultur, joita Pakarinen ei ole ilmeisesti onnistunut riimittelemään.

Linkomiehen kieliopista ovat peräisin ehkä nykyään tunnetuimmat lorut. Maskuliinit on lueteltu merkityksineen neljänä sarakkeena, joista toisen, kolmannen ja neljännen sarakkeen ensimmäisten sanojen väliin on asetettu sana ja, joka toimii samanlaisena mitan täydentäjänä kuin Strengilläkin. Linkomiehellä on kaksi sanaa (fascis ja ensis) enemmän kuin Strengillä, minkä lisäksi sanat ovat hieman eri järjestyksessä:
fascis, sāl ja sōl ja pēs,
pulvis, dēns, fōns, pariēs,
collis, lapis, mēnsis, mōns,
orbis, piscis, ēnsis, pōns,
as, grex, ordō, sermō,
sekä lepus, dracō, leō.
Tämän voi myös laulaa ehkä viimeistä säettä lukuun ottamatta laulun Tuiki, tuiki tähtönen sävelellä, mitä kuuleman mukaan Helsingin reaalilyseossa on harrastettu. Poikkeukselliset feminiinit ovat yksinkertaisesti "dōs ja arbor". Poikkeavat neutrit on myös lueteltu runomuodossa kuten Strengilläkin, mutta sanan papaver tilalla on verber:
Sanat vās, os (ossis) luu,
aequor, aes, ōs (ōris) suu,
iter, vēr ja verber,
marmor, cor, cadāver.
Muidenkin sanojen merkitykset annetaan painettuna rivien välissä, mutta olen jättänyt ne pois tästä selkeyden vuoksi.

Pekkasen kieliopista ulkoaopeteltavat rimpsut puuttuvat kokonaan, ja poikkeukset sukusäännöistä on lueteltu päätteiden mukaan järjesteltyinä luetteloina (melkein) aakkosjärjestyksessä. Maskuliinien listassa on edellä käsitellyistä listoista puuttuva sana vermis 'toukka'.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Helsingin latinankielisiä piirtokirjoituksia

Käsittelen tässä kirjoituksessa muutamia Helsingin huomattavia latinankielisiä piirtokirjoituksia, joihin voi törmätä kulkemalla lenkin Kauppatorilta Snellmanninkatua pitkin Siltavuorenpenkereelle, takaisin Rauhankadun kautta Unioninkadulle ja edelleen Aleksanterinkatua pitkin Kolmen sepän aukiolle, kuten tänään itse tein. Sijainteihin liittyvät linkit vievät Google Mapsin streetview-näkymään kustakin paikasta.

Κauppatorilla sijaitsee Keisarinnan kivi, joka on Helsingin vanhin julkinen muistomerkki. Kivi pystytettiin 1835 sille paikalle, jossa Nikolai I ja hänen puolisonsa Aleksandra astuivat maihin heidän saapuessaan Helsinkiin höyrylaivalla 1833. Obeliskin huipulla on maapallon päällä seisova kaksipäinen kotka, jonka rinnassa on Suomen vaakuna. Jalustassa on merenpuoleisella sivulla sanavalinnoiltaan mielenkiintoinen teksti:
IMPERATRICI
ALEXANDRAE
METROPOLIN FINLANDIAE
primum adventanti
die xxix Majj
x Junii
MDCCCXXXIII
Τoisella puolella on sama teksti suomeksi: 'Keisarinna Alexandralle | Suomen pää_kaupungisssa | ensikerran käyneelle | xxix. p: Touko_ | x. p: kesä_ kuussa | MDCCCXXXIII'. Sana metropolis 'pääkaupunki' on taivutettu akkusatiivissa kreikan kielen mukaan (μητρόπολιν). Kreikan kielessä μητρόπολις merkitsee 'pääkaupunkia' tai 'emäkaupunkia' suhteessa siirtokuntiin.

Nikolai I oli tunnettu tiukkana sotilaallisten muotojen seuraajana. Helsinkiin saapumistaan seuraavana päivänä hän järjesti paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona tuotti esiintymisellään hänelle pettymyksen. (Torsten Ekman: Suomen Kaarti 1812-1905, 128-129.) Ehkäpä juuri Nikolai I:n ankaruus oli syynä siihen, että kerätyillä rahoilla pystytetty muistomerkki on osoitettu juuri hänen puolisolleen. Samoin Nikolai II:n vuonna 1899 antaman helmikuun manifestin julkistamisen jälkeen suomalaiset osoittivat mieltään juhlimalla näyttävästi hänen isoisänsä Aleksanteri II:n kuolinpäivää.

Eräänlaista uhmaa osoittanee myös Gustaf Nyströmin suunnitteleman Säätytalon päätykolmiossa oleva Emil Wikströmin laatima veistos. Veistoksen ryhmät kuvaavat työn ja taistelun lisäksi Porvoon valtiopäiviä vuonna 1809, jolloin Aleksanteri I vahvisti Suomen aseman autonomisena suuriruhtinaskuntana. Veistoksessa on tekstit:
LEX
1734
1772

LEGES ET INSTITUTA FENNIAE SOLENNITER CONFIRMATÆ
'Laki 1734, 1772', 'Suomen lait ja laitokset juhlallisesti vahvistettu' tai pedantisti tulkittuna oikeastaan 'juhlallisesti vahvistetun Suomen lait ja laitokset', koska leges (fem.) ja istituta (n.) yhdessä vaatisivat partisiipin olevan muodossa confirmata (n.) eikä confirmatae (fem.). Toisin kuin edellisessä, tässä käytetään Suomesta sanaa Fennia. Vuoden 1734 laki viittaa Ruotsissa tehtyyn lakiuudistukseen, jonka katsottiin Porvoon valtiopäivillä olevan edelleen voimassa Suomen suuriruhtinaskunnassa. (Suomen tasavallan ajantasaisessa lainsäädännössä on itse asiassa edelleen jäänteitä alkuperäisistä yhdeksästä kaaresta.) Vuosi 1772 viittaa puolestaan Ruotsin itsevaltaiseen hallitusmuotoon, joka oli voimassa Ruotsissa vuoteen 1809 mutta Suomessa aina vuoteen 1919 eli itsenäisen Suomen ensimmäiseen perustuslakiin asti.  Säätytalo otettiin käyttöön 1891, mutta veistos valmistui ateljeen tulipalon vuoksi vasta 1903. Suomen autonomiseen asemaan vahvasti viittaavan veistoksen julkistaminen tapahtui ilman erityisempiä juhlallisuuksia ensimmäisen venäläistämis- eli sortokauden aikana, vieläpä samana vuonna, jona kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin valtaoikeudet.

Siltavuorenpenkereellä Kruununhaassa olivat ennen Helsingin yliopiston anatomian ja fysiologian laitokset. Nykyään Minerva-nimisen rakennuksen punatiilifasadissa on edelleen hieman harhaanjohtava teksti:
INSTITUTUM PHYSIOLOGICUM
'Fysiologian laitos'. Oikealla sijaitsevan Ateena-rakennuksen eteishallin kattomaalausta kiertää seuraava teksti:
DIES XV MENSIS NOVEMBRIS A⸱D⸱ MDCCLXIII
DIES XV MENSIS NOVEMBRIS A⸱D⸱ MCMXXVIII
'Marraskuun 15. päivä vuonna 1743, marraskuun 15. päivä vuonna 1928.' Ensimmäinen päivämäärä viitannee suomalaisen lääketieteen alkuun, jälkimmäinen puolestaan rakennuksen käyttöönottoon.

Toisessa kerroksessa sijaitsevan entisen ruumiinavaussalin oven yläpuolelle on maalattu seuraava heksametrimittainen kirjoitus:
HIC LOCVS EST
VBI MORS GAVDET
SVCCVRRERE VITAE
'Tämä on paikka, jossa kuolema iloitsee auttaessaan elämää.' Nykyään oven oikealla puolella on suomenkielinen, luultavasti kuumennettuja muovi- ja pigmenttihiukkasia paperiin imeyttämällä tehty kirjoitus: LIIKUNTASALI.

Rauhankadulla, Säätytaloa vastapäätä olevan Suomen pankin pohjoispuolella on (jälleen) Gustaf Nyströmin suunnittelema ja vuonna 1890 käyttöön otettu Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto), jonka lähietäisyydeltä näkymättömässä friisissä on arkiston nimi latinaksi:
ARCHIVVM FINLANDIAE PVBLICVM
Kirjaimellisesti 'Suomen julkinen arkisto.' Tässä yhteydessä käytetään siis jälleen sanaa Finlandia.

(Unioninkadulla sijaitsevan Pyhän kolminaisuuden kirkon oven yläpuolella olevan ikonin alla lukee ΑΓΙΑ ΤΡΙΑΔΑ 'pyhä kolminaisuus', mutta se on kreikkaa. Kirkossa pidetään jumalanpalveluksia kirkkoslaavin kielellä säännöllisesti neljänä päivänä viikossa.)


Kansalliskirjaston puoliympyränmuotoisen takaosan Rotundan ulkoseinässä on kunkin pilarin yläosassa kutakin tieteenalaa kuvaava naishahmo, joiden alla on kyseisen tieteenalan tunnus ja nimi latinaksi. Nimet ovat vasemmalta oikealle:
HIST(ORIA) NATUR(ALIS)
PHYSICA
ASTRONOMIA
THEOLOGIA
MEDICINA
ARS
PHILOSOPHIA
IURISPRUD(ENTIA)
HISTORIA
'Luonnonhistoria, fysiikka, tähtitiede, teologia, lääketiede, taide, filosofia, oikeustiede, historia.' Kun Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin vuonna 1828, toimi Keisarilliseksi Aleksanterin-yliopistoksi nimetty yliopisto kirjastonsa tavoin väliaikaistiloissa, kunnes yliopiston päärakennus valmistui 1832 ja kirjasto 1845. Kirjastorakennuksen laajennusosa Rotunda valmistui vuonna 1906. Rotundan piirsi Gustaf Nyström ja veistokset laati kuvanveistäjä Walter Runeberg.

Lisäksi kirjaston eteläpuoliselle terassille on loppusijoitettu Suomen suuriruhtinaan Aleksanteri I:n roomalaishenkinen rintakuva, jonka jalustassa on teksti:
ALEXANDER I.
PATRIAE
ET
ACADEMIAE PATER
MDCCCXV
EFFIGIEM MUSAE SERVANT
IT FAMA PER ORBEM
'Aleksanteri I, isänmaan ja akatemian isä, 1815. Muusat säilyttävät muotokuvaa, maine kiirii läpi maailman.' Alunperin Turun akatemian Ivan Martosilta tilaama veistos siirrettiin 1832 Helsinkiin yliopiston juhlasaliin, josta se siirrettiin sata vuotta myöhemmin konsistorin saliin, 1944 vuorostaan Kansallismuseon pihaan ja lopulta 1957 nykyiselle paikalleen. Jalustan heksametrimittaisen tekstin laati professori Johan Fredrik Wallenius.

Tuomiokirkon eli entisen Nikolainkirkon tai Suurkirkon keskustornin kirkonkellojen latinankieliset kirjoitukset löytyvät Reijo Pitkärannan teoksesta Suomen kirkkojen latina, s. 54-55.

Aleksanterinkadun länsipäässä sijaitsee Felix Nylundin suunnittelema Kolme seppää -veistos. Veistoksen jalustaa kiertää seuraava teksti:
MONUMENTUM⸱PONENDUM⸱CURAVIT⸱LEGATUM ⸱J. TALLBERGIANUM⸱PRO HELSINGFORS A.D. MCMXXXII.
'Muistomerkin pystyttämisen hoiti J. Tallbergin testamentin mukaan Pro Helsingfors vuonna 1932.' Pro Helsingfors -säätiö tilasi patsaan ja lahjoitti sen Helsingin kaupungille. Jalustassa olevan vauriot ovat peräisin Helsingin suurpommituksista helmikuussa 1944.

Kolmen sepän aukiolla on Hampus Dalströmin suunnittelema Vanha ylioppilastalo, joka valmistui 1870 ja jonka friisin laati Walter Runeberg. Rakennuksen kolmella eri sivulla on seuraavat tekstit:
PRIMITIAE
A. MDCCCLVIII

SPEI SVAE PATRIA DEDIT

AEDES DICATAE
A. MDCCCLXX
'Ensimmäinen sato vuonna 1858', 'Toivolleen isänmaa antoi', 'Rakennus vihitty käyttöön vuonna 1870'. Ylioppilaat hankkivat vuonna 1858 ylioppilastaloa varten nykyisen Kansallisarkiston tontin, mutta saivat vaihdettua sen senaatilta nykyiseen tonttiin vuonna 1867. Vuosilukujen edellä oleva muita kirjaimia pienempi A on lähes huomaamaton. Aedes on monikkomuoto (dicatae), joka viittaa kuitenkin vain yhteen rakennukseen.

Isä meidän latinaksi

Tässä kirjoituksessa käsittelen Isä meidän -rukouksen latinankielistä versiota samalla perusidealla kuin edellisessä kirjoituksessa.

Latinankielinen perusteksti on jälleen Nestle-Alandin editiosta, joka on tässä tapauksessa luonnollisesti Novum Testamentum Latine:
Pater noster, qui es in caelis,
sanctificetur nomen tuum,
adveniat regnum tuum,
fiat voluntas tua,
sicut in caelo, et in terra.
Panem nostrum supersubstantialem da nobis hodie;
et dimitte nobis debita nostra,
sicut et nos dimittimus debitoribus nostris;
et ne inducas nos in tentationem,
sed libera nos a Malo.
Jan Aartsin toimittaman Katolisen rukouskirjan (2011) sanamuoto on seuraava:
Pater noster, qui es in coelis,
sanctificétur nomen tuum,
advéniat regnum tuum,
fiat volúntas tua,
sicut in coelo et in terra.
Panem nostrum quotidiánum da nobis hódie:
et dimítte nobis débita nostra,
sicut et nos dimíttimus debitóribus nostris.
et ne nos indúcas in tentatiónem;
sed líbera nos a malo.
(Quia tuum est regnum et potestas et gloria in saecula.) Amen.
(Lihavoimani kohdat eroavat edellisestä.)

Katolinen rukouskirja sisältää myös suomennoksen, josta on huomattava lähinnä 'ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme'. Luterilaisessa kirkossahan käytetään sanamuotoa ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, vaikka sekä uusi että vanha raamatunkäännös vastaavat katolista sanamuotoa.

Rukouskirjassa on merkitty aksenteilla useampitavuisten sanojen oikea painotus. Alkujaan latinan sanapaino on ollut sidottu: paino on aina toiseksi viimeisellä tavulla (esim. nōmen, sanctificētur, indūcās), paitsi jos se on lyhyt (kevyt), jolloin paino on kolmanneksi viimeisellä tavulla (esim. hodiē, debita, dīmittimus). Latinassa ei kirjoitusasun perusteella voi päätellä, onko vokaali pitkä tai lyhyt muuta kuin muutamissa harvoissa tapauksissa. Kun vokaalien pituusoppositio katosi, pysyi sanapaino kuitenkin alkuperäisellä tavulla ja muuttui siis samalla tavalla "vapaaksi" kuten esim. englannissa: painon sijainti on periaatteessa opeteltava joka sanan kohdalla erikseen, vaikka tiettyä säännönmukaisuutta toki on etenkin kieliopillisten pääteiden tapauksessa. Aksentilla merkityn vokaalin painottaminen ja pidentäminen ei johda klassiseen kouluääntämykseen, mutta riittänee mainiosti kirkollisissa yhteyksissä.

Kirjoitusasu coelum on alkuperäisempi kuin diftongien sekoittumisen jälkeen yleistynyt caelum. Kouluääntämyksessä molemmat äännetään [ke:lum]. Muodot in caelis 'taivaissa' ja in caelo 'taivaassa' noudattelevat alkutekstin eroa yksikön ja monikon välillä.

Sana supersubstantialis on eräänlainen sananmukainen käännös kreikan adjektiivista ἐπιούσιος: ἐπί ja super ovat molemmat 'päällä', ja olla-verbistä johdettu οὐσία on latinaksi sekä merkityksessä 'omaisuus' että filosofisena käsitteenä substantia eli 'substanssi'. Tulkinta quotidianus 'jokapäiväinen' lienee parempi.

Kuten kreikassa, lopussa oleva ablatiivi malo voidaan ymmärtää joko erisnimenä Malus 'Paha, Paholainen' tai yleistesti malum 'paha', jotka teologisesti voitaneen ajatella samaksi asiaksi. Katolisen kirkon katekismuksen mukaan "tässä pyynnössä paha ei merkitse vain jotakin abstraktia, vaan sillä tarkoitetaan persoonaa, Saatanaa, Pahaa, enkeliä joka nousee vastustamaan Jumalaa" (2851).

Kreikkaan verrattuna latinankielinen käännös on kirjaimellisesti sanatarkka (lukuun ottamatta kääntämätöntä kreikan määräistä artikkelia ja ensimmäiseen kohtaan lisättyä verbiä es 'olet') ja edustaa samanlaista kökkölatinaa kuin koko latinankielinen Raamattu.

Isä meidän koinee-kreikaksi

Aloitan tällä kirjoituksella Herran rukouksen eli Isä meidän -rukouksen käsittelyn eri kielillä. Kirjoitukset voivat toimia jonkinlaisina esittelyinä kuhunkin kieleen. Sisältö tulee kuitenkin perustumaan pitkälti siihen, mitä mieleeni sattuu kulloinkin tulemaan. Pyrin tarjoamaan vastauksia lukijoilla mahdollisesti herääviin kysymyksiin.

Ensimmäisenä on vuorossa koinee-kreikankielinen versio. Koinee-kreikka (κοινὴ Ἑλληνικὴ γλῶσσα 'yhteinen kreikan kieli') on Uuden testamentin alkukieli, jos unohdetaan aramean kielen mahdollinen ensisijaisuus. Kieli poikkeaa monessa suhteessa ns. klassisesta attikan murteesta, jolla muinaiskreikan opiskelu tyypillisesti aloitetaan (esim. 'kieli' on attikaksi γλῶττα).

Rukous on Uudessa testamentissa kahdessa eri kohdassa (Matt. 6:9-13 ja Luuk. 11:2-4) hieman poikkeavin sanamuodoin. Käsittelen perinteisen lukutavan pohjalla olevaa kokonaisempaa Matteuksen evankeliumin versiota, joka on Nestle-Alandin editiossa Novum Testamentum Graece seuraavassa asussa:
Πάτερ ἡμῶν ὁ ἐν τοῖς οὐρανοῖς·
ἁγιασθήτω τὸ ὄνομά σου·
ἐλθέτω ἡ βασιλεία σου,
γενηθήτω τὸ θέλημά σου,
ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς·
τὸν ἄρτον ἡμῶν τὸν ἐπιούσιον δὸς ἡμῖν σήμερον·
καί ἄφες ἡμῖν τὰ ὀφειλήματα ἡμῶν·
ὡς καὶ ἡμεῖς ἀφήκαμεν τοῖς ὀφειλέταις ἡμῶν·
καὶ μὴ εἰσενέγκῃς ἡμᾶς εἰς πειρασμόν,
ἀλλὰ ῥῦσαι ἡμᾶς ἀπὸ τοῦ πονηροῦ.
οτι σου εστιν η βασιλεια και η δυναμις και η δοξα εισ τους αιωνας· αμην
Viimeiseltä riviltä puuttuvat spiritus- ja aksenttimerkit sen merkiksi, että se on kopioitu edition vaihtoehtoisia lukutapoja sisältävästä apparaatista. Tämä ns. doksologia ei esiinny kaikista autenttisimpina pidetyissä käsikirjoituksissa, mutta koska se esiintyy joissakin niistä kieliversioista, joita aion käsitellä, sisällytän sen tähänkin.

Perinteiseen tapaan translitteroituna rukous olisi latinalaisella aakkostolla:
Pater hēmōn ho en tois ūranois,
hagiasthētō to onoma sū;
elthetō hē basileia sū,
genēthētō to thelēma sū,
hōs en ūranō kai epi gēs;
ton arton hēmōn ton epiūsion dos hēmīn sēmeron;
kai afes hēmin ta ofeilēmata hēmōn,
hōs kai hēmeis afēkamen tois ofeiletais hēmōn;
kai mē eisenenkēs hēmās eis peirasmon,
alla rhȳsai hēmās apo tū ponērū.
hoti sū estin hē basileia kai hē dynamis kai hē doksa eis tūs aiōnas. Amēn.
Vertaamalla kahta edellistä pääsee helposti kärryille siitä, miten muinaiskreikkaa on tapana ääntää. Huomattakoon, että /h/-äänteellä ei ole omaa kirjainta, vaan vokaalia edeltävä sananalkuinen /h/ merkitään spiritus asper -merkillä ja sen puute spiritus lenis -merkillä, esim. ὡς hōs 'kuten' ja illatiivia vastaava prepositio εἰς eis. Eri aksenttimerkit kuvaavat alkuperäistä melodista aksenttia, mutta useimmat vain painottavat niillä merkittyä tavua. Kirjaimet χ, φ ja θ on tapana translitteroida ja ääntää hieman epäjohdonmukaisesti kh, f ja th, vaikka periaatteessa kaikkien pitäisi merkitä joko aspiraattaa tai frikatiivia eikä molempia sekaisin. Digrafi ου translitteroidaan pitkänä vokaalina ū, mutta toisaalta ει translitteroidaan ei, vaikka sekin merkitsee klassisessa kielessä pitkää e-äännettä. Omituiset kirjoitusasut johtuvat siitä, että varsinaiset diftongit /ei/ ja /ou/ sulautuivat varhain yhteen pitkien vokaalien /e:/ ja /o:/ kanssa, joista jälkimmäinen kehittyi muotoon /u:/.

Myöhemmässä kielessä mm. vokaalien pituusoppositio ja loputkin diftongit katoavat, ja soinnilliset ja aspiroidut klusiilit muuttuvat frikatiiveiksi, mistä syystä esim. 'beeta' on nykykreikaksi /vita/. Näiden muutosten lopputuloksia heijastaa Spiros Zodhiatesin lukema äänite Koine Greek New Testament. Nykykreikkalaisittain äännettynä ja suomen oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kirjoitettuna rukouksen ensimmäinen rivi olisi pater imon o en tis uranis, ja velkoja pyydettäisiin anteeksi sanomalla ke afes imin ta ofilimata imon, os ke imis afikamen tis ofiletes imon. En kuitenkaan puutu tämän tarkemmin kreikan tai erityisesti koinee-kreikan ääntämiseen (joka on erittäin kuuma aihe). Edellä esitetyt huomiot riittänevät esim. perusteologin tarpeisiin. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Geoffrey Horrocksin kirjaan Greek: A History of the Language and Its Speakers, jossa eri aikojen tekstit on annettu myös oletetuissa ääntöasuissaan.

Kreikassa on se mukava puoli, että latinan tapaan suunnilleen joka toinen sana on jonkinlainen sivistyssana ja siten mahdollisesti tuttu, vaikkei kreikkaa muuten osaisikaan. (Erkki Sirosen suomeksi toimittama Fritiof Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirja sisältää kappalekohtaisessa sanastossa lukuisia esimerkkejä.) Esimerkiksi 'isä' on kreikaksi πατήρ, vaikka rukouksessa esiintyvässä vokatiivi- eli puhuttelumuodossa on toki lyhyt vokaali ja resessiivinen aksentti (πάτερ).

Kreikan possessiivipronominin sijoittuminen painottomaan asemaan pääsanansa jälkeen on aiheuttanut sen, että suomenkielisessäkin rukouksessa käytetään epäsuomalaista isä meidän muotoa, vaikka formaalisesti ekvivalentti käännös voisi yhtä  hyvin olla isämme. Samoin painottoman σου-sanan voisi suomentaa possessiivisuffiksilla -si. Kreikankielisessä tekstissä ei käytetä ensimmäisellä rivillä olla-verbiä, vaan lause olisi suoraan käännettyna 'isämme, joka taivaissa'.

Käsittelen vielä muutamia kohtia, jotka ovat relevantteja muunkielisten käännösten kannalta:

Kohdassa ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς 'niin kuin taivaassa, myös maan päällä' (perinteisessä sanamuodossa sanat ovat toisin päin, vaikka vertaus on tietenkin sama) sana οὐρανός 'taivas' on yksikössä eikä monikossa kuten alussa ('joka olet taivaissa').

Ilmaisu ἄρτον ἡμῶν τὸν ἐπιούσιον 'jokapäiväinen leipämme' sisältää erikoisen adjektiivin ἐπιούσιος. Merkitys lienee ἐπὶ τὴν οὖσαν ἡμέραν, siis 'olevalle päivälle' eli 'päivittäinen'. Samasta εἰμί-verbin ('olla') partisiipista johdettu οὐσία merkitsee filosofiassa 'substanssia', arkikielessä myös 'omaisuutta' tai 'olemassaoloa'.

Toinen tässä yhteydessä hieman epäselvä sana on ὀφείλημα, joka on sananmukaisesti 'velka'. Vastaavasti ὀφειλέτης on 'velallinen'. Kyseessä on varmasti aramean interferenssivaikutus, koska aramean ḥōḇ 'velka' voi tarkoittaa myös 'syntiä' tai 'rikettä'.

Kreikan perusteella ei voi päätellä, onko τοῦ πονηροῦ 'pahasta' vai 'Pahasta' eli 'pahasta yleensä' (neutri) vai 'Paholaisesta' (maskuliini).

Mainittakoon vielä, että sanasta πειρασμός 'kiusaus' on peräisin teologien vitsi ὁ πειρασμὸς τοῦ Ἰάνσσονος 'Janssonin kiusaus'. Vitsi on tietysti siinä mielessä hieman epäonnistunut, että ruokalajin nimessä todella on tämä sana eli kiusata-verbistä johdettu substantiivi: ruotsiksi nimi on Janssons frestelse. (Sana frestelse esiintyy myös ruotsinkielisessä Isä meidän -rukouksessa.) Klassista kielitajua omaava henkilö sanoisi joka tapauksessa mieluummin ὁ τοῦ Ἰανίδου πειρασμός.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Alppilan kohuvideon transkriptio ja muuta relevanttia


Kerään tähän kirjoitukseen joitakin lähinnä lakikielellisesti mielenkiintoisia asioita liittyen Alppilan yläasteen opettajan Antti Korhosen erottamiseen.

Alla oleva transkriptio perustuu Ilta-Sanomien sivuilla olevaan videoon sekä tähän. (Korjailen epätarkkuuksia joutessani.)

A = "oppilas A"
K = Korhonen
N = naisopettaja, entinen erityisluokan opettaja, joka tuntee oppilas A:n

((Video alkaa: N seisoo vasemmalla, A keskellä, K kädet lanteilla oikealla.))
K: (mee ulos)
A: tai mitä?
N: kato (.) jos sä oot fiksu nii sä meet ihan vaa ulos (.) ((taputtaa oikealla kädellään A:ta oikealle olalle etupuolelta)) ole hyvä (                        )
K: mene ulos
A: aikuinen mies käy niinku
K: mene ulos
A: viistoistvuotiaan jätkän päälle
K: mene ulos
A: pidäksäs ittees viel kovana käytsä tuol opettajienki huoneessa vähä niinku lesoilemassa (   )
((K työntää A:n ulos ovesta))
A: KATO NYT (.) IHMISET (.) kato ny (.) ihmiset vittu (.) jumalauta (.) vittu mä mee heti (         )
((Video päättyy))

Ote uuden väliaikaisen rehtorin päätöksestä, joka on nähtävissä Iltalehden sivuilla:

Va. rehtori toteaa, että 25.3.2013 koulun ruokalassa tapahtui mm. seuraavaa:
Ruokailun alettua opettaja Korhonen oli mennyt pyytämään ruokapöydässä istuvaa oppilasta B ottamaan hupun pois päästä. Korhonen oli epäasiallisesti sanonut heittävänsä huppupäässä istuvan oppilaan ulos ruokalasta, jos tämä ei ota huppua pois. Kyseinen oppilas oli poistunut ruokalasta. Tilannetta oli seurannut oppilas A ja tilanne johti väittelyyn opettaja Korhosen ja oppilas A:n välillä. Korhonen oli käynyt kiinni oppilaaseen A saadakseen tämän ulos ruokalasta. Tilanne jatkui vielä ruokalan ovien edessä. Korhonen työnsi oppilas A:n voimalla ulos kohti portaikkoa (tekoa kuvattu liitteessä 1).

[...]

Va. rehtori toteaa, että opettajan menettely hänen poistaessaan oppilaan ruokalasta ei ole ollut puolustettavaa eikä asianmukaista. Asiassa saadun selvityksen perusteella, tilanteen uhkaavuus ja kokonaisarviointi huomioon ottaen, opettaja ei ole toiminut perusopetuslain mukaisesti, vaan hän on toiminut perusopetuslain vastaisesti vaarantamalla oppilaan oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön. Opettaja on työntämällä oppilaan voimalla kohti portaikkoa aiheuttanut vakavan vaaran oppilaan terveydelle sekä fyysiselle että psyykkiselle turvallisuudelle. Koska opettaja työskentelee alaikäisten parissa, työnantajan on voitava luottaa siihen, että opettajan toiminta täyttää lain vaatimukset. Tapauksen jälkeenkään opettaja ei ole ymmärtänyt tekonsa moitittavuutta.

[...]

Opettajankoulutuksen saaneena ja vuosien ajan lasten ja nuorten parissa työskennelleenä opettajan olisi tullut ymmärtää, että ko. tilanteessa oppilaaseen kiinnikäyminen on erittäin vakavaa virkavelvollisuuksien rikkomista sekä virkavelvollisuuksien vastaista menettelyä, eikä työnantajalta voida kohtuudella edellyttää virkasuhteen jatkamista. Kokonaisarvion perusteella työnantaja pitää opettajan toimintaa törkeänä.

(Lihavoinnit minun. Tekoa kuvaava "liite 1" olisi tietenkin mielenkiintoinen luettava.)

Sana epäasiallisesti tuskin viittaa tapaan, jolla Korhonen oli ilmoittanut heittävänsä oppilaan B ulos ruokalasta, vaan itse sanamuotoon, joka on ilmeisesti sisältänyt ilmaisun heittää ulos. Jos Korhonen on valvonut koulun järjestyssääntöjen noudattamista osana kouluyhteisön turvallisuuden ja viihtyisyyden lakisääteistä edistämistä, eikä oppilas B ole totellut käskyä ottaa huppua pois, voitaneen pitää tarkoituksenmukaisena, että Korhonen on varoittanut oppilas B:tä mahdollisuudesta joutua voimakeinojen kohteeksi, kuten poliisikin tekee. (Ilmaisu heittää ulos on tässä yhteydessä melko normaalia puhekieltä eikä uhkaus siitä, että kohdehenkilö konkreettisesti nostetaan ilmaan ja viskataan hengenvaarallisesti ulos ovesta: ilmaisulla viitataan nähdäkseni tavanomaisessa kielenkäytössä sekä käskyihin poistua että varsinaisiin voimakeinoihin.)

Kuten yllä olevassa otteessa viitataan, perusopetuslain 7 luvun 29 §:n mukaan "opetukseen osallistuvalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön". Saman lain ja luvun 35 §:n mukaan "oppilaan on suoritettava tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäydyttävä asiallisesti". Edelleen 36 §:n 2 momentin mukaan "opetusta häiritsevä oppilas voidaan määrätä poistumaan jäljellä olevan oppitunnin ajaksi luokkahuoneesta tai muusta tilasta, jossa opetusta annetaan, taikka koulun järjestämästä tilaisuudesta". Tähän viitaten 36 b §:n mukaan "opettajalla on oikeus poistaa luokkahuoneesta tai muusta opetustilasta taikka koulun tilaisuudesta oppilas, joka ei noudata 36 §:n 2 momentissa tarkoitettua poistumismääräystä," ja "[j]os poistettava oppilas koettaa vastarintaa tekemällä välttää poistamisen, rehtorilla ja opettajalla on oikeus käyttää sellaisia oppilaan poistamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina oppilaan ikä ja tilanteen uhkaavuus tai vastarinnan vakavuus sekä tilanteen kokonaisarviointi huomioon ottaen." Ruokailua, joka on järjestettävä oppivelvollisille ohjatusti, voitaneen pitää "opetustilana" tai muuna "koulun tilaisuutena".

(Sivuhuomio: Oppilas A on ilmeisesti 15-vuotias. Toisin kuin nuorempi lapsi, 15-vuotias katsotaan kykeneväksi syyllistymään rikoksiin, ja siksi rikoslaissa rikosoikeudellisen vastuun ikäraja onkin 15.)

Oppilas A ei videolla tottele poistumismääräystä, joka toistetaan useita kertoja, eikä myöskään kevyttä ohjaamista kädellä ja vetoamista järkeen. Lopuksi Korhonen työntää oppilaan ovesta ulos.

(Ylen videolla sanotaan, että opetusvirasto "katsoi [Korhosen] turvautuneen voimakeinoihin". Voimakeinoihin turvautumista ei kai kukaan kiistä.)

Voimakeinoista eräänä vastuuvapausperusteena säädetään rikoslaissa seuraavaa: "Voimakeinoja käytettäessä saa turvautua vain sellaisiin tehtävän suorittamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin, joita on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin." Jos voimakeinojen käytössä ylitetään edellä säädetyt rajat, kuten va. rehtori antaa selvästi ymmärtää tapahtuneen, on kyse virkavelvollisuuden rikkomisen lisäksi pahoinpitelystä: "[j]oka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi". (Törkeä pahoinpitely edellyttäisi teon kokonaisarvioidun törkeyden lisäksi, että "aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila" tai että "rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla" tai että "käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä".) Pahoinpitely (ja lieväkin pahoinpitelyjos se kohdistuu alle kahdeksantoistavuotiaaseen) on virallisen syytteen alainen rikos.

Todettakoon vielä lopuksi, että pakkokeinolain nojalla kuka tahansa Korhosen väitetyn rikoksen verekseltään todennut olisi voinut ottaa hänet kiinni tarvittavia voimakeinoja käyttäen ja luovuttaa poliisimiehelle.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Länsigermaanisista wikipedioista

Ihmettelin taannoin potku.netissä murrewikipedioiden määrää. Tarkoitukseni oli siirtää ihmettelyni tuloksena syntynyt lista täydennettynä tänne, mutta päätinkin kirjoittaa lyhyen ja yksinkertaisen selostuksen länsigermaanisista kielistä käyttäen niillä kirjoitettuja wikipedioita lähtökohtana. Tästä seuraa myös se, että mainitsen sellaisia kieliä, joilla ei ole omaa wikipediaa, lähinnä satunnaisesti.

Korjaan mielelläni virheitä ja muita outouksia sitä mukaan kun minulle huomautetaan niistä.

Perinteinen sukupuumalli jakaa länsigermaaniset kielet anglofriisiin ja kantasaksaan. Anglo-friisi jakautuu nimensä mukaisesti muinaisenglantiin ja muinaisfriisiin, kun taas kantasaksan tytärkieliä ovat muinaisyläsaksa ja muinaisalasaksa. Ensiksi mainitusta periytyvät yläsaksan murteet, jälkimmäisestä alasaksa ja hollanti. Hieman nykyaikaisempi näkemys yhdistää alasaksan taustalla olevan muinaissaksin friisiin ja englantiin sekä hollannin keskisaksan välityksellä yläsaksalaissävytteisiin murteisiin. Näin ollen länsigermaaniset kielet voidaan historiallisin perustein jakaa irminonisiin, istvaeonisiin ja ingvaeonisiin kieliin. Irminonisisia kieliä edustaa varsinainen yläsaksa eli ylisaksa, istvaeonisia keskisaksa, limburgi ja hollanti, ingvaeonisia alasaksa, friisi ja englanti. Kyseessä ei ole typologinen tai poliittinen jako nykykielten perusteella, vaan historiallinen malli. On muistettava, että lähellä toisiaan puhutut kielet vaikuttavat toisiinsa ja sekoittuvat tavalla, joka tekee "geneettisen" sukupuun laatimisen hankalaksi ja suorastaan epätarkoituksenmukaiseksi. Murteet muodostavat maantieteellisesti skandinaavinkielisistä pohjoismaistakin tutun ns. murrejatkumon, jossa tarkkojen rajojen vetäminen on mahdotonta.

En puutu tässä sen enempää siihen, miten kieli ja murre pitäisi määritellä, koska tämä kysymys ei ole mitenkään oleellinen muuta kuin byrokratiassa. Kielten ja murteiden nimet tietysti liittyvät läheisesti tähän ongelmaan, koska asioiden nimeäminen edellyttää jollain tasolla niiden rajaamista. Sekoilu on toisaalta tavallista: suomalaiset puhuvat saksalaisista, englantilaiset germaaneista ja ranskalaiset alemanneista. Ongelmia saattavat tuottaa myös sellaiset nimitykset kuin frankki, joka kielimuotona viittaa joko kyseisen muinaisheimon kieleen tai keskiaikaisen herttuakunnan (Franken) alueen kieleen, joka puolestaan on saanut nimensä sanotun germaaniheimon mukaan. (Ranska on myös saanut nimensä frankeilta, mutta siellä puhutaan romaanista kieltä, jossa tosin on huomattavasti germaanivaikutteita.)

Yläsaksa (Hochdeutsch) ei varsinaisesti viittaa ylätyyliseen standardisaksaan, vaan eteläisten ylämaitten saksaan erotuksena alamaitten saksasta. Yläsaksan näkyvin (kuuluvin?) kielellinen ominaispiirre on ns. yläsaksalainen äänteensiirros (hochdeutsche Lautverschiebung), joka tunnetaan myös toisena germaanisena äänteensiirroksena. (Ensimmäinen germaaninen äänteensiirros on Grimmin laki, joka yksinkertaisesti sanottuna selittää sellaiset germaanisten kielten äänteelliset erikoisuudet kuin sanoissa father ja brother verrattuna ei-germaanisiin lat. pater ja frāter, kr. πατήρ ja φράτηρ, skt. पिता pitā ja भ्राता bhrātā.) Yläsaksalainen äänteensiirros näkyy mm. seuraavissa sanoissa verrattuna englantiin (länsigermaaninen ei-yläsaksalainen kieli) ja ruotsiin (pohjoisgermaaninen kieli):

*p
saks. Pflug, Apfel, Schiff
eng. plow, apple, ship
ru. plog, äpple, skepp

*t
saks. Zunge, essen, aus
eng. tongue, eat, out
ru. tunga, äta, ut

Velaarien (*k) osalta havainnollisimmin vertautunevat saksan ich mache 'minä teen' ja hollannin ik maak. (Sivumennen sanoen on ihmeellistä, että joissain nettimeemeissä käytetään sanaa Eichhörnchen 'orava' esimerkkinä saksan kielen rumuudesta).

Äännelait eivät ole tiukassa mielessä poikkeuksettomia, vaan äänteenmuutokset leviävät asteittain (ketjumaiset muutokset tapahtuvat välttämättä yhtaikaa) sekä kielen sisällä että alueellisesti. (Tämä on jopa johtanut sellaiseen äärikäsitykseen, että "joka sanalla on oma tarinansa"; havaitun säännönmukaisuuden muotoilu laeiksi on joka tapauksessa mielekästä.) Kuten aina, myös lainasanat voivat sekoittaa kokonaisuutta, esim. saks. Waffen 'ase' on etymologisesti sama sana kuin saks. Wappen 'vaakuna', joka on lainattu hollannista.

Mutta nyt itse asiaan eli niihin wikipedioihin. Linkitän kustakin kieltä itseään koskevan artikkelin, jonka kautta kiinnostunut lukija löytänee tarvitsemaansa lisätietoa. Huomaan joutuvani keksimään terminologiaa jonkin verran omasta päästäni, vaikka vakiintuneita käännösvastineita toki on olemassa. Toivon, ettei lukija hämmenny sellaisista käsitteistä kuin keskiyläsaksa ja keskisaksa, joista edellisessä keski- viittaa ajalliseen jakoon (muinais-, keski-, nyky-), jälkimmäisessä maantieteelliseen. (Onneksi keski- ja ylisaksa käsitetään keskiajalla "vain" muinais- ja keskiyläsaksan alueellisiksi murteiksi, joten ei tarvitse yrittää puhua muinaiskeskisaksasta tai keskikeskisaksasta.)

Irminonien eli Elbe-joen alueella asuneiden germaanien murteesta polveutuvat muinaisyläsaksan (Althochdeutsch) ja keskiyläsaksan (Mittelhochdeutsch) kautta nykyiset yläsaksan ylimmät muodot, joista on luonteva mainita ensiksi saksa. Baijerissa ja Itävallassa puhutaan austrobaijeria. Austrobaijerissa on kaksi huomattavaa isoglossia, jotka erottavat karkeasti ottaen baijerin itävallasta: Baijerissa sanotaan (teoriassa) s Buid kimmt, Itävallassa s Büüd kummt 'das Bild kommt'. Itävallansaksa eli maan virallinen kirjakieli suhtautuu saksansaksaan suurin piirtein kuin amerikanenglanti brittienglantiin, eikä sitä pidä sekoittaa tähän.

Toinen suuri murreryhmä on alemanni, joka käsittää myös Sveitsin puhekielen. Alemanni on vokaalien osalta vanhakantaisempaa kuin standardisaksa, koska siitä puuttuu alkujaan Itävallan suunnalta levinnyt pitkien vokaalien diftongisoituminen. Tästä syystä Schweizerdeutsch on sveitsiksi hieman liioitellen Schwiizertüütsch. Tältä osin kieli kuulostanee saksalaisen korvaan samalta kuin viro suomalaisen korvaan. Sveitsissä on toisaalta viety konsonanttien "pehmentyminen" astetta pitemmälle, esim. s Chind = saks. das Kind.

Istvaeonisista eli Weser- ja Rein-jokien alueen murteista on peräisin hyvin heikosti attestoitu muinaisfrankki, jonka yläsaksalaiseen äänteensiirrokseen (osittain) osallistuneista murteista muotoutuvat yläsaksan keskisaksalaiset (mitteldeutsch) murteet ja osallistumattomista muinaishollanti. Keskisaksasta ja hollannista voidaan siis puhua yhteisesti frankkilaisina kielinä, mikä toimii mukavana esimerkkinä murteiden jatkumoluonteesta.

"Muinaiskeskisaksasta" (josta lupasin olla puhumatta) periytyvät siis nykyiset keskisaksan muodot, joita ovat pfaltzinsaksa, Luxemburgissa puhuttava luxemburgripuaari, jota puhutaan mm. Belgiassa ja Kölnissä, sekä maantieteellisesti kaukainen pennsylvaniansaksa (eng. usein Pennsylvania Dutch), jota nimensä mukaisesti puhutaan Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Myös Euroopan aškenasijuutalaisten puhuma ja heprealaisella aakkostolla kirjoittama jiddiš (יידיש) kuuluu tähän ryhmään.

Muinaishollannista eli muinaisalafrankista polveutuvat limburgi (itä-alafrankki) ja hollanti sekä sen alueelliset muodot länsi-flaami ja mm. Etelä-Afrikassa ja Namibiassa puhuttava afrikaans. (Hollannin suuruuden ajan jäljiltä hollantia puhutaan muuallakin.)

Ingvaeonisiin eli Pohjanmeren murteisiin kuuluivat saksien, anglien ja friisien kielet. Muinaissaksista polveutuvat alasaksa ja Alankomaissa puhuttava länsi-alasaksa, joista voisi puhua myös alasakseina. Anglien ja friisien kielistä polveutuvat attestoidut muinaisfriisi ja muinaisenglanti (Old English, Anglo-Saxon), joista ensiksi mainitusta polveutuvat pohjois-friisi ja länsi-friisi, jälkimmäisestä nykyisistä germaanisista kielistä puhutuin ja tunnetuin eli englanti. Friisin eri muodot ovat siis nykyenglannin läheisimpiä sukukieliä, ellei mukaan lasketa Skotlannissa puhuttavaa ja kirjoitettavaa skottia, jolla ei ole enää vuoden 1603 jälkeen ollut virallista asemaa muuta kuin perinnekielenä. Skotti on erkaantunut englannista vasta myöhäiskeskiajalla, ja sitä usein pidetäänkin "vain" englannin murteena.

Keinotekoisena varianttina on pidettävä selkoenglantia, jossa käytetään tuhatta yleisintä englannin kielen sanaa ja yksinkertaisia lauserakenteita kielenoppijoiden ja muuten kielellisistä hankaluuksista kärsivien hyödyksi.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Tekstuaalista leikittelyä

Tämä kirjoitus on muutamiin hiljattain pohtimiini tekstin rakennetta koskeviin aiheisiin liittyvää tajunnanvirtaa ilman sen kummempia tarkoitusperiä.

Aloittakaamme seuraavasta kuvitteellisesta reportaasista:
Kissa makasi pihalla. Kissa paistatteli päivää. Koira tuli pihalle. Koira oli iso. Kissa juoksi pois.
Yllä oleva tarina koostuu käytännössä irrallisista lauseista, mutta lukija tulkitsee tietenkin aivan oikein, että kyse on koko ajan samasta kissasta ja koirasta ja että kuvatuilla tapahtumilla on tietty syy-seuraussuhde. Lauseiden sanajärjestys on tunnusmerkitön eli subjekti (se, mistä sanotaan) edeltää predikaattia (se, mitä sanotaan). Yksinkertaisin askel informaatiorakenteen selkeyttämiseksi on muuttaa uutta tietoa tuovien lauseiden sanajärjestys tähän tapaan:
Pihalla makasi kissa. Kissa paistatteli päivää. Pihalle tuli koira. Koira oli iso. Kissa juoksi pois.
Lauseet ovat edelleen melko irrallisia, ja vaikka ne kävisivätkin tällaisina esimerkeistä opetettaessa epämääräisen ja määräisen artikkelin eroa esim. englannissa tai ruotsissa, voidaan toistoa vähentää käyttämällä anaforisia (taaksepäin osoittavia) pronomineja:
Pihalla makasi kissa. Se paistatteli päivää. Pihalle tuli koira. Se oli iso. Kissa juoksi pois.
Sana kissa on toistettava viimeisessä lauseessa, koska subjektina oleva tarkoite vaihtuu. Lauseita voi nivoa edelleen yhteen käyttämällä relatiivipronomineja:
Pihalla makasi kissa, joka paistatteli päivää. Pihalle tuli koira, joka oli iso. Kissa juoksi pois.
Relatiivilause on kuitenkin hieman kömpelö yksittäisen adjektiivin kanssa, joten on ehkä järkevämpi sijoittaa tieto koiran koosta pääsanan edelle:
Pihalla makasi kissa, joka paistatteli päivää. Pihalle tuli iso koira. Kissa juoksi pois.
Samoin voitaisiin tietysti sanoa "päivää paistatteleva kissa", mutta tämä kuulostaisi jotenkin hassulta, koska attribuuttina odottaisi tällaisessa lauseessa jotain pysyvää tilaa kuvaavaa adjektiivia, esim. vanha, pörröinen, lihava. Relatiivilause antaa toisaalta kuvan siitä, että päivän paistattelu on jotenkin riippumatonta pihalla makaamisesta, mitä se ei tässä yhteydessä selvästikään ole. Voimme poistaa relatiivilauseen ja yhdistää paistattelun makaamiseen seuraavasti:
Pihalla makasi kissa päivää paistatellen. Pihalle tuli iso koira. Kissa juoksi pois.
Seuraavaksi voimme liittää lauseet yhteen niiden välisiä suhteita kuvaavilla konjunktioilla:
Pihalla makasi kissa päivää paistatellen, mutta pihalle tuli iso koira, ja kissa juoksi pois.
Mutta luo kontrastin makailun ja koiran saapumista seuraavan pakenemisen välille; ja kuvaa sen sijaan kissan paon yhteyttä koiran saapumiseen. Nyt voimme tehdä myös sen, mikä ei aikaisemmin sopinut, eli muuttaa jälkimmäisen kissan pronominiksi:
Pihalla makasi kissa päivää paistatellen, mutta pihalle tuli iso koira, ja se juoksi pois.
Se viittaa melko yksiselitteisesti kissaan, koska jos koiraan viitattaisiin näin, kuulostaisi virke odotusten vastaisesti hieman lapsekkaalta, esim.
... mutta pihalle tuli iso koira, ja se ajoi kissan pois.
Tästä voidaan toki olla eri mieltä. Joka tapauksessa virkettä voidaan edelleen selkeyttää muuttamalla yksi rinnasteisista lauseista alistetuksi:
Pihalla makasi kissa päivää paistatellen, mutta kun pihalle tuli iso koira, se juoksi pois.
Tässä rakenteessa on kaksi mutta-konjunktiolla rinnastettua lausetta: pihalla makasi kissa ja se juoksi pois, joista jälkimmäiselle on alistettu eli upotettu pihalle tuli iso koira. Edelleen voidaan toistoa vähentää viimeistään nyt muuttamalla pihalle viittaukseksi jo mainittuun paikkaan:
Pihalla makasi kissa päivää paistatellen, mutta kun sinne tuli iso koira, se juoksi pois.
Jos haluaisimme kertoa tiiviisti tarinan juonen, voisimme kirjoittaa sen kokonaisuudessaan yhden finiittimuotoisen verbin ympärille:
Pihalla päivää paistatteleva kissa juoksee pois ison koiran tultua paikalle.
Sinänsä kevyt ja tiivis virke voidaan muuttaa hieman raskaammaksi lisäämällä kaikenlaista ylimääräistä tietoa, vaikka itse lauserakenne ei muutu miksikään:
Pihalla päivää paistatteleva (= aurinkoa ottava, vrt. kalevalainen päivä 'aurinko', Turunen 1981 q. v.) kissa (felis catus) juoksee pois (vrt. Barb. fab. 121) ison koiran (canis lupus familiaris) tultua paikalle (vrt. Barb. fab. 79 ja 128). (Filologogrammata 5.4.2013.) (Ks. "Cat behavior, socialization".)
Tällä tavalla (yllä oleva on tietysti ääriesimerkki eikä se ole ihan tosissaan laadittu) kirjoitettua tekstiä on oikeastaan erikseen opeteltava lukemaan: on osattava lukea oleellinen sisältö ja tarpeen mukaan palata sulkeissa annettuihin lisätietoihin, jotka voitaisiin toki myös tarjota kiinnostuneen lukijan käyttöön ala- tai loppuviitteiden avulla. Internetissä on tietenkin helppo tarjota lisätietoja linkkien kautta, eikä tekstiä tarvitse eikä pidäkään kuormittaa turhaan selityksillä.

Mutta tarinan faabelimaisuus vaatii ehdottomasti sen sovittamista jambimittaan:
Makaspa kissa pihall' loikoen
ja auringosta päivän nauttien,
mut suuren koiran sinne tultua
jo juoksi karkuun raukka paikalta.
...tai elegiseen distikhoniin sieväksi epigrammiksi:
Kissapa päivän paistoa nautti, mut äkkiä saapui
vartija tuon pihamaan - kissa se säntäsi pois.
Tämän kummemmin vielä sivuraiteille suistumatta pohdittakoon vielä, missä määrin tämän "kertomuksen" vaihteleva muoto vaikuttaa sen ymmärrettävyyteen tai esteettiseen laatuun. Finiittiverbien määrä vaikuttaa selvästi tunteeseen siitä, että tarina etenee: ensimmäisessä irrallisten lauseiden ketjussa on eniten tätä etenevyyttä, synopsiksessa taas vähiten, vaikka molemmissa kerrotaan käytännössä samat asiat. Onko jompikumpi helpommin ymmärrettävä ja muistettava: se, jossa tapahtumien suhteet annetaan eksplisiittisesti vai se, jossa ne on itse täydennettävä?

Tässä vielä sama tarina kalevalaisin sanankääntein:
Kissa päivää paistattava,
kasi auringon alainen,
makasi pihalla maassa,
ruohikossa loikoeli;
tuli halli haukkumahan,
koira suuri koiskimahan:
kiiti kissa loitommaksi,
kasi kauemmas karautti.
Lopuksi vielä pahainen limerikki Edward Learin henkeen (pl. ruma sana):
There once was a cat named Spot
Enjoying the sun that was hot
But "oh, fuck" thought the cat
When a dog noticed that
And chased her away from the spot.
Ehkä tähän on hyvä lopettaa ja jatkaa ns. asiallisia hommia.

torstai 4. huhtikuuta 2013

Mikael Agricola huhtikuusta

Suomen kirjakielen isän Mikael Agricolan Rucouskiria Bibliasta (1544) sisältää kiehtovan kalenteriosan. Jokaisen kuukauden yhteydessä on pieni runo ja lyhyt proosamuotoinen ohje siitä, mistä kussakin kuusssa pitää iskeä suonta ja mitä pitäisi tehdä tai vaihtoehtoisesti välttää tekemästä.

Mikael Agricolan kootut teokset, jonka ensimmäinen nide sisältää Rucouskirian, on julkaistu näköispainoksena Suomen uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 1931. Rucouskiria on julkaistu näköispainoksena myös osana Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen toimittamaa teosta Agricolan yrtit: Mikael Agricolan Rucouskirian terveyttä tuovat kasvit, niiden esiintyminen ja käyttö 1500-luvulla (2007), jossa kalenterilehtien suomenkielinen teksti on nykysuomenkielisen lukijan hyödyksi painettu "niin kuin se on todennäköisesti luettu tai voitu lukea Agricolan aikana". Teoksen suomenkieliset osat löytyvät myös Kotuksen aineistopalvelusta osana Vanhan kirjasuomen korpusta. Tieteellisen edition Mikael Agricolan Rukouskirja ja sen lähteet (1941) on laatinut Jaakko Gummerus, mutta se ei käsittele lainkaan "Kalendarium-osastoa".


Pyrkimykseni on käydä kalenteri läpi kuukausi kerrallaan. Litteroin tekstin faksimilen perusteella ja kommentoin parhaaksi katsomiani kielellisiä ja muita mielenkiintoisia piirteitä. Nämä kommentit toivottavasti mahdollistavat lukijan saamaan tolkkua tekstistä, vaikken ole sitä nykysuomeksi kääntänytkään.

Huhtikuusta Agricola kirjoittaa:
Swret twlispäädh / ia wilut säädh
mine teen / sijrdhan kirdet ia iäädh.
Nijn kylue sis / ia teghe touckå.
silloin sine mös szondes loucka.
Cartha silmes / curckus / ia caulas.
pyde linduij sinun paulas.
Telle kwlla ioman pite (ninquin se läkeri
Johannes sano) lemmin ia hyue / ia sömen
hywi Yrtti torehen weren sadhaxes / Ja
nautia Bethonika / Coyråho / ia Quesyr-
ti iomasas Machta mös Purgats otta / ia
Cnppat anda / mutta ey harttijan pälle.
(Sijrdhan 'siirrän' ja Cnppat 'kupata' ovat painovirheitä.)

Oikeinkirjoitus poikkeaa nykysuomesta huomattavasti, mutta myös fonologiassa on eroja: nykyään assimiloituneessa muodossa esiintyvät siirrän ja kirret 'roudat' esiintyvät tekstissä muodoissa sijrdhan ja kirdet, joissa siis näkyy t:n heikko aste d(h) (vrt. siirtää, siirrän; kirsi, kirren). Agricolan kielessä t:n heikko aste, joka nykyään kirjoitetaan d ja äännetäänkin historiallisesta oikusta johtuen kuten ruotsin d, on todennäköisesti ollut englannista ja nykykreikasta tuttu soinnillinen dentaalispirantti /ð/. Samoin nykykielessä k:n heikko aste on nykyään useimmiten kato, esim. teko, teon ja velka, velan, mutta Agricolan kielessä esiintyy soinnillinen velaarifrikatiivi /γ/, esim. sanassa teghe 'tee'. K:n astevaihtelu on kuitenkin nykysuomen tapaan kirjavaa, ja vaihtoehtoinen kato esiintyy tässäkin tekstissä saman sanan toisessa muodossa teen 'teen'. 


Erikoinen sz sanassa szondes on typorgafisesti sama kuin saksan ß eli Eszett (johtuen ligatuurin muodostuksesta) tai scharfes S 'terävä s' (johtuen erosta kahden suunnilleen 1300-luvun puolivälissä sulautuneen s-äänteen välillä), esiintyy Agricolalla yhtä poikkeusta lukuunottamatta sanan szoni 'suoni' alussa muttei esimerkiksi sanassa sonda 'sonta'. Tämä tuskin merkitsee kuitenkaan äänteellistä eroa.


Vokaalien osalta Agricola ei merkitse pituutta johdonmukaisesti: säädh 'säät', sijrdhan 'siirrän' mutta sis 'siis', pyde 'pyydä'. Eräät Agricolan aikaiset pitkät vokaalit ovat sittemmin diftongisoituneet, esim. tekstissä olevat mös /mö:s/ 'myös', szondes /so:ntes/ 'suonesi', ioman /jo:man/ 'juoman', sömen /sö:män/ 'syömän', torehen /to:rehen/ 'tuoreen', Coyråho /koiro:ho/ 'koiruoho', iomasas /jo:massas/ 'juomassasi'.


Entiset monoftongit selittävät myös sellaiset nykysuomen taivutusmuodot kuin suo : soissa < *soo : *sooissa, työ : töissä < *töö : *tööissä, syön : söin < *söön : *sööin. Vokaalin edellä pitkä vokaali on siis lyhentynyt ja supistunut samaan tavuun sen kanssa, kun taas yksinään se on muuttunut diftongiksi. Tästä johtuu myös se, että oikeastaan yhdessäkään suomen kielen sanassa (pl. uudemmat lainasanat kuten nootti ja loota) ei esiinny pitkää oo- tai öö-vokaalia muuta kuin supistuman kautta, esim. verkkoon < verkkohon ja puhekielinen verkkoo < verkkoa.


Edellä mainitun koiruohon lisäksi nautittavaksi suositellut aineet ovat ovat Häkkinen-Nevalaisen mukaan Bethonika 'rohtopähkämö', Quesyrti 'punakoiso' ja Purgats 'ulostuslääke'. Läkeri Johannes lienee Johannes Actuarius, bysanttilainen lääkäri, joka eli mahdollisesti 1200-luvun lopulla ja kirjoitti mm. laajan tutkielman virtsasta. Jos joku lukija osaa paikallistaa tekstikohdan, johon Agricola (luultavasti toisen käden lähteen kautta) viittaa, olisin kiitollinen.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Mitä wingtsun (wingchun) tarkoittaa

Ville Kukonlehto ehdotti, että kirjoittaisin wingtsunin kirjoitusasun lisäksi myös sen merkityksestä. Edellisessä kirjoituksessani käänsin  詠春  wihng-chēun 'laulaa+kevät' ja vaihtoehtoisen muodon 永春 wíhng-chēun 'ikuinen+kevät'. Käytin +-merkkiä ilmaisemaan morfeemirajaa käännöksessä siksi, etten halunnut erityisemmin ottaa kantaa siihen, miten yhdyssana olisi kokonaisuutena ymmärrettävä. Tässä kirjoituksessa käsittelen lajin nimen merkitystä kielelliseltä ja historialliselta kannalta. Koska en ole kiinan kielen asiantuntija, toivon asiaan perehtyneiden lukijoiden antavan palautetta tekemistäni virheistä.

(Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on kiinalainen kamppailulaji.)


Alkuperäinen nimi 永春 wíhng-chēun on oikeastaan hyvin helppo kääntää adjektiiviattribuutin ja pääsanan yhdistelmänä 'ikuinen kevät'. Näin saadaan tosin välitettyä ehkä se, mitä nimi tarkoittaa, mutta ei sitä, mitä se merkitsee laajemmassa mielessä.


Complete Wing Chun (CWC) kertoo useita eri tarinoita nimen alkuperästä (107-108). Nimi saattaa viitata tarinoissa liikkuvaan Shaolin-temppelin Ikuisen kevään saliin (永春堂 wíhng-chēun-tòhng), jossa Ji Sin (至善 Zhìshàn) opetti, tai Fujianissa sijaitsevaan Yongchunin  (永春 Yǒngchūn 'ikuinen kevät') maakuntaan, jossa lajia on harjoiteltu.


Pan Nam -koulukunnan mukaan nimen alkuosa on peräisin vallankumousjohtajan Chan Wing-Wah nimestä, ja loppuosa 春 chēun 'kevät' on muodostettu yhdistämällä merkit yaht 'aurinko', 天 tīn 'taivas' ja 大 daaih 'suuri'. (Tämä pitää osittain paikkansa sikäli, että merkki 春 kuvaa etymologisesti aurinkoa, joka kasvattaa versoista kasveja. Yhtäläisyys myöhempään vallankumoussymboliikkaan on sattumaa.)


Pao Fa Lien -koulukunnan mukaan nimi olisi lyhenne vallankumouksellisesta iskulauseesta 永言矢志, 毋忘漢族, 大地回春 wíhng yìhn chí ji, mòuh mòhng hon juhk, daaih deih wùih chēun 'puhu aina päättäväisesti, älä unohda Han-kansaa, kevät tulee takaisin'. (矢志 merkitsee myös 'vannoa'. CWC:n sanaston mukaan sloganin kolmas merkki on 失 sāt 'menettää', mutta kantoniksi koko lause annetaan muodossa Wing yun chi jee; mo mong Hon juk; Dai day wui chun).


Nimen muuttuminen muodosta 永春 wíhng-chēun muotoon 詠春 wihng-chēun saattaa johtua joko halusta piilottaa Qing-dynastian vastaisuus tai yksinkertaisesti suullisessa traditiossa syntyneestä väärinkäsityksestä. Leung Ting tuntuu toisaalta olevan sitä mieltä, että 永春 wíhng-chēun viittaa aivan eri lajiin (Weng Chun 'ever-spring boxing' mainitaan erikseen Roots and Branches of Wing Tsun -kirjan sanastossa).


Joka tapauksessa Yip Man kirjoitti lajin ja sen legendaarisen perustajatytön nimen muodossa 詠春 (Roots and Branches of Wing Tsun 33-34), ja tämä on hänen opeistaan juontavan koulukunnan yleisesti käyttämä kirjoitusasu. (Horjuvuuttakin esiintyy, esim. Wayne Belonoha kirjoittaa lajin nimen teoksessaan A Wing Chun Compendium (2004) käyttäen merkkiä 詠 wihng 'laulaa', vaikka kirjan sanastosta löytyy ainoastaan sana 永 wíhng 'ikuinen'.) Tästä pääsemme siis oleelliseen kysymykseen: Mitä 詠春 wihng-chēun tarkoittaa?


Yip Manin pojan Yip Chunin oppilas Shaun Rawcliffe väistää kirjassaan Simply... Wing Chun (2003) kätevästi koko käännösongelman kirjoittaessaan "Wing Chun Kuen means the 'empty hands training of the Wing Chun Kung Fu system'" (16), mutta hänen kirjansa alussa olevassa "omistuskirjoituksessa" nimi on joka tapauksessa odotetussa muodossa 詠春 wihng-chēun. Wong Shun Leungin tyyliä edustava Alan Gibson kääntää kirjassaan Beginning Wing Chun (2006) melko vapaasti 'beautiful springtime' (18).


Leung Ting selittää nimen osat teoksessaan Wing Tsun Kuen (1978) jokseenkin runolliseen tapaan seuraavasti:

'Wing' is to Praise or Eulogize,
'Tsun' a fair Spring,
'Kuen' denotes a Fist or the Art of Fist-Fighting.
But 'Wing Tsun' was a lady of the Ching Dynasty, who had
A Fair name that carries a sense of poesy, [sic] [...] (25)
Yip Chunin ja Michael Tsen lähes New Age -henkisessä kirjassa Wing Chun: Traditional Chinese Kung Fu for Self-defence & Health (1998) on seuraava selostus:
In the Chinese language,  the word 'wing' means humming. It should not be confused with the English word 'wing'. In Chinese words can sound very similar, but the meanings are completely different. Although they are written the same way in English, in Chinese the writing for each word will be different according to its meaning. For example, one often sees a lot of Chinese restaurants and supermarkets with the name 'wing'. Although this is written the same in English, it might not have the same meaning in Chinese. One has to look at the Chinese characters to discover the actual meaning. 'Chun' means springtime. So the name Wing Chun can be translated as 'Humming a song in the springtime'. It means that a girl with the name should be happy and enjoy life. (16)
(Lihavoinnit minun.)

Lajin nimen yhdistäminen tytönnimeen on tietenkin kyseenalaista, jos otetaan huomioon legendan todennäköinen paikkansapitämättömyys. Jos toisaalta ajattelemme, että 詠春 wihng-chēun on vanhemman muodon 永春 wíhng-chēun äänteellinen variantti, on kysymys sen merkityksestä melko hankalasti lähestyttävä, etenkin kun tietoa siitä, miten eri sukupolvet ovat nimen merkityksen mieltäneet, on vaikea ellei mahdoton saada. Äänteellisen sekaannuksen puolesta näyttäisi puhuvan se, että Roy T. Cowlesin A Pocket Dictionary of Cantonese (1914) antaa uudemmasta sanakirjasta poikkeavan ääntämyksen 詠 wìhng (pro wihng) (5053). Sanakirjasta löytyy kuitenkin odotetusti 永 wíhng (5051) ja lisäksi mahdollisesti ylempänä siteerattuun Leung Tingin selitykseen liittyvä 榮 wihng (pro wìhng) merkityksessä 'glory, splendor' (5049).


Äidinkielenään kantonia puhuvien näkemykset ovat tietysti hyvä lähtökohta, mutta on välttämättä tarkasteltava myös kielihistoriaa sekä kielen yleisiä tendenssejä yhdyssananmuodostuksessa sikäli kuin se on mahdollista.


Cowlesin vanha sanakirja antaa kirjoitusmerkeille 詠春 merkitykset 'to sing, hum, chant' ja 'the spring season' (5053 ja 629). Ensiksi mainittu on hieman erikoistuneempi sana kuin tavallisempi 歌 'laulaa' (esim. 唱歌 cheung-gō 'laulaa', mandariiniksi kuitenkin 歌唱 gēchàng 'laulaa'), jolla, mielenkiintoista kyllä, on myös merkitys 'ylistää'. Cowles antaa sille sunnilleen saman määritelmän kuin sanalle 詠 wihng, eli 歌  'to recite, sing, chant' (1729).


Alkuosa on siis joka tapauksessa verbi, jonka merkitykseksi on ymmärrettävä 'hyräillä, laulaa' ja jopa 'ylistää', mutta miten se liittyy loppuosana olevaan substantiiviin?


Kiinassa esiintyy kielen isoloivasta rakenteesta johtuen hieman samanlaista joustavuutta sanaluokkien rajojen suhteen kuin englannissakin (esim. Shakespearen grace me no grace, nor uncle me no uncle 'älä sinä armottele tai sedittele minua', Rikhard II 2,3). Tämä ei kuitenkaan päde automaattisesti kaikkiin sanoihin, eikä siis voida olettaa, että mikä tahansa verbi toimii kuten englannin hate tai love (I love you vs. my love for you). Lajin nimi ei kuitenkaan voi olla ainakaan käännettynä verbi, koska nimet (eli nominit) ovat määritelmällisesti substantiivieja. On silti pohdittava verbin ilmaiseman tekemisen suhtautumista siihen yhdistettyyn substantiiviin, koska tämä suhde tietenkin säilyy, vaikka verbi ajateltaisiin ja käännettäisiinkin substantivoidussa muodossa.


Ylempänä olevista lainauksista ilmenee kaksi hieman poikkeavaa tulkintaa. Leung Tingin tulkinta vaikuttaa olevan, että teko eli laulaminen kohdistuu kevääseen, koska käännösvastineiksi on valittu selvästi transitiivisia verbejä (praise, eulogize), kun taas Michael Tsen ja Yip Chunin tulkinnan mukaan laulaminen tai oikeastaan hyräily tapahtuu keväällä ("humming a song in the springtime"). On mielenkiintoista, jos sana on tulkittavissa näin, sillä ainakin mandariiniksi 春耕 chūngēng, jossa siis kevät on alkuosana eikä loppuosana, merkitsee 'kyntää keväällä'; määriteosa on siis tässä tapauksessa pääsanansa edellä, kuten kiinassa on tapana. Lienee siis parempi ajatella niin, että kevät on verbin kohde (perussanajärjestys on SVO). Merkitys 'ylistää' sopii tällön ehkä paremmin, mutta myös neutraalimpaa merkitystä 'laulaa' on aivan mahdollista käyttää.


Itse päädyin vuosia sitten (en enää tarkkaan muista milloin ja miksi) substantivoimaan verbin lauluksi ja yhdistämään siihen kevään ensimmäisellä mieleeni tulleella tavalla: lopputuloksena oli 'laulu keväälle', jossa on tiettyä sointia ja juhlallisuutta verrattuna vaikkapa kevätlauluun tai ylipäänsä mihinkään hyräilyyn. Jälkimmäinen sopisi nähdäkseni paremmin, jos wingtsun-koulu olisi (Lars Lindin, tanskalaisen wingtsun- ja escrimaopettajan, sanoja lainatakseni) "a bloody knitting club".

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Latinan kolmannesta deklinaatiosta suomenkielisissä kieliopeissa

Latinan kolmas deklinaatio on deklinaatioista monimutkaisin: yksikön akkusatiivin pääte voi olla -em tai -im, ablatiivin pääte voi olla -e tai -i, monikon akkusatiivin pääte -es tai -is (neutrissa -a tai -ia) ja tietenkin monikon genetiivin pääte voi olla -um tai -ium. Muotojen tunnistamisessa on harvoin ongelmia paitsi ehkä monikon akkusatiivissa ja yksikön ablatiivissa, joiden vaihtoehtoiset päätteet voivat hämäävästi sekoittua yksikön genetiiviin ja datiiviin.

Tällaiset asiat voidaan aina selittää kahdella useimmiten vastakkaisiin tarkoituksiin soveltuvalla tavalla: kielihistoriallisesta tai didaktisesti järkevästä näkökulmasta. (Toki myös kielihistorialliset seikat voidaan esittää oppimisen kannalta joko järkevästi tai ei.) Suomenkielisissä latinan kieliopeissa on havaittavissa tietynlaista siirtymää kielihistoriallisesta didaktiseen mallintamiseen, mihin paneudun tässä kirjoituksessa. En käsittele aivan kaikkia poikkeuksia ja rinnakkaismuotoja, vaan yritän keskittyä oleelliseen ja pitää siten esityksen edes jollakin tasolla selkeänä ja tiiviinä.


Historiallisesti kolmannen deklinaation mukaan taipuvat sanat ovat konsonantti- ja *i-vartaloita. Latinan ensimmäinen deklinaatio käsittää *ā-vartalot, toinen *o-vartalot, neljäs *u-vartalot ja viides muutaman hieman hämäristä syistä samaan tyyppiin yhdistyneen sanan. Verrattuna kreikkaan ja sanskritiin latinan taivutus näyttää hyvin selkeältä, sillä kreikassa ja sanskritissa eri vartalotyypit on tapana ja välttämätöntäkin käsitellä erikseen johtuen erilaisista sandhi-ilmiöistä, jotka estävät yksinkertaisen taulukoinnin, vaikka periaatteessa samoista päätteistä onkin koko ajan kyse.


Latinanopiskelija oppii yleensä erottamaan sanakirjamuodosta taivutusvartalon, johon päätteet mekaanisesti lisätään. Taivutusvartalo saadaan erottamalla genetiivistä sijapääte, esim. sanasta lupus, lupi saadaan taivutusvartalo lup-, johon sitten voidaan liittää esimerkiksi yksikössä päätteet -us, -umSanavartalo on kuitenkin kielihistoriallisessa mielessä lupo- ja mainitut sijapäätteet vastaavasti -s, -m, mutta tällaisen taivutuksen soveltaminen vaatisi myös tietoa relevanteista äänteenmuutoksista, tässä tapauksessa o  u. Tällaisen tiedon hallinta ei kuulu alkeisvaiheeseen.


Erinäisistä analogiakehityksistä johtuu, että latinan kolmannessa deklinaatiossa on käytännössä synkronisesta näkökulmasta kolme päätaivutustyyppiä eli "konsonanttinen", "sekamuodoinen" ja "vokaalinen", joista ensiksi mainitussa on vähiten i:tä, toisessa enemmän ja kolmannessa eniten.


Kuten sanottu, etenen kronologisessa järjestyksessä käyttäen hyllystäni löytyviä kielioppeja aloittaen isoisäni käytössä olleesta Adolf V. Strengin teoksesta Latinan kielioppi kouluja varten (2. painos 1910). Streng käyttää käsitettä vartalo kielitieteellisessä merkityksessä ja erottaa eri vartalotyypit tunnuksen mukaan, joska "saadaan helpoimmin pluraalin genetiivistä, kun sen pääte, -rum tahi -um, erotetaan pois ja pidentynyt tunnusvokaali lyhennetään". Näin saadaan eroteltua edellä mainitut historialliset vartalotyypit, esim. terra-rum, vento-rum, navi-um, fructu-um, ja labor-um. Ongelma on tietysti siinä, että sanakirja ei anna monikon genetiiviä vaan nominatiivin eli hakusanamuodon lisäksi yksikön genetiivin, josta, kuten hyvin tiedetään, erotetaan eri deklinaatiot: -ae, -i, -is, -us, -ei. Streng aloittaa selostuksensa kuitenkin sanavartalosta: "Kolmannen deklinaation mukaan taipuvat ne nominit, joiden tunnuksena on joko konsonantti tahi i." (Korostus alkuperäinen.) Pysyvien ja vaihtelevien sijapäätteiden perusteella Streng erottaa konsonanttisen, vokaalisen ja sekamuotoisen taivutuksen.


Konsonanttista taivutusta, jossa yksikön ablatiivissa on -eneutrin monikon nominatiivissa ja akkusatiivissa -ja monikon genetiivisssä -um, noudattavat Strengin mukaan:

  1. konsonanttivartaloiset substantiivit, joissa tunnuksen edellä on vokaali, ynnä pater, mater, frater;
  2. i-vartaloiset canis, iuvenis, senex;
  3. adjektiivien komparatiivi
Tämä on sinänsä eksaktia, mutta on hieman hämäävää puhua tässä yhteydessä "i-vartaloisista" sanoista, jos niiden tunnisteena oleva monikon genetiivin i ei kuitenkaan esiinny taivutuksessa (canum, iuvenum, senum).

Vokaalisen taivutuksen mukaan taipuvat puolestaan:

  1. -e, -al, -ar loppuiset, i- vartaloiset neutrit;
  2. seuraavat -is loppuiset i-vartaloiset: vīs, secūris.
    febris, sitis.
    puppis, turris, joilla akk:ssa on -im;
  3. kolmannen deklinaation adjektiivit [...]
Tämä on kaikista i-pitoisin taivutus: yksikön ablatiivissa on -i, neutrin monikon nominatiivissa ja akkusatiivissa -ia, mainituilla substantiiveilla on yksikön akkusatiivissa -im ja monikon akkusatiivissa joko -is tai -es sekä tietenkin monikon genetiivisssä -ium.

Sekamuotoinen on muuten kuin konsonanttinen, mutta monikon genetiivin pääte on -ium. Taivutus käsittää:



  1. ne konsonanttivartaloiset, joissa tunnuksen edellä on toinen konsonantti;
  2. konsonanttivartaloiset: fauces, faucium, nives, nivium, līs, lītium; penātes, optimātes, Quirītes, Samnītes ja jotkut näiden kaltaiset;
  3. -is ja -ēs loppuiset i-vartaloiset substantiivit.

Kohta kolme siis kattaisi sanat pater, mater ja frater, ellei niitä olisi erikseen mainittu konsonanttisen taivutuksen alla. Kohdissa 2 ja 3 sekoitetaan opiskelijaa jälleen puhumalla konsonantti- ja i-vartaloista, mikä on kierolla tavalla loogista, jos opiskelijan oletetaan tuntevan taivutettavien sanojen monikon genetiivi, jota hän oikeastaan taivutusta opettelamalla pyrkii selvittämään. Kohta 3 on tässä mielessä kehäpäätelmä: monikon genetiivin pääte on -ium, jos kyseessä on i-vartalo, mikä puolestaan todetaan siitä, että sen monikon genetiivin pääte on -ium. Kielioppi tuntuu siis sekoittavan "kielihistoriallisen" sijapäätteen, joka on koko ajan -um (*-ōm), "didaktiseen" sijapäätteeseen, joka on kolmannessa deklinaatiossa joko -um tai -ium.

Kielihistoriallisista taipumuksistaan tunnettu Weikko Pakarinen lähestyy omassa Latinan kieliopissaan (2. painos, 1926) asiaa hieman pragmaattisemmin. Hän erottelee lähtökohtaisesti konsonanttisen ja vokaalisen taivutuksen asettaen konsonanttisen ensisijaiseksi substantiivitaivutuksen suhteen: konsonanttisen taivutuksen mukaan taipuvat "useimmat substantiivit" sekä muutamat adjektiivit ja komparatiivit, vokaalisen mukaan adjektiivit, partisiipit, -e-, -al- ja -ar-päätteiset neutrit sekä kuukausien nimet, jotka tietenkin oikeastaan ovat adjektiiveja. Ne substantiivit, jotka saavat yksikön akkusatiivissa päätteen -im, luetellaan omana luettelonaan.


Sekamuotoinen taivutus esitetään nominatiivin ja genetiivin suhteestä pääteltävänä: monikon genetiivin pääte on -ium sellaisissa sanoissa, joiden taivutusvartalo (ei sanavartalo!) päättyy "kahteen tai useampaan konsonanttiin" (esim. urbs, urbis, urbium ja imber, imbris, imbrium), poikkeuksena r-vartaloiset sukulaissanat, tasatavuisissa -is- ja -es-päätteisissä sanoissa (esimm. navis, navis, navium ja clades, cladis, cladium), poikkeuksena canum, senum, iuvenum. Erikseen mainitaan vielä -as- ja -is-loppuiset kansannimet kuten Arpinas, Samnis sekä optimates ja penates. Lopuksi mainitaan asiaankuuluvat poikkeukset ja rinnakkaismuodot


Pakarisen lähestymistapa on siis huomattavasti käyttäjäystävällisempi, sillä eri tyypeille ei anneta sääntöjä erikseen, vaan ikään kuin kerroksittain. Strengin kieliopin viimeistään neljännessä painoksessa (1928) on siirrytty eritavuisuuteen ja tasatavuisuuteen perustuvaan selostukseen ja säännöissä ei enää puhuta hämäävästi eri vartaloista. Järjestys on sama kuin Pakarisella, eli konsonanttinen esitellään ensin, sitten vokaalinen ja kolmanneksi sekamuotoinen.


Sotasyyllinen Edwin Linkomies puhuu äitini oppikirjana olleessa Latinan kieliopissaan (1933) ainoastaan konsonantti- ja vokaalivartaloista: sekamuotoinen taivutus esitetään vokaalivartaloiden alatyyppinä. Sekamuotoisesti (eli yksikön ablatiivissa -e, monikon genetiivissä -ium) taipuvat "eritavuiset substantiivit, joiden taivutusvartalo loppuu kahteen tai useampaan konsonanttiin" sekä "tasatavuiset is- ja ēs-loppuiset substantiivit". Eri- ja tasatavuisuuden merkitys selitetään seuraavasti: "Niitä sanoja, joiden yksikön genetiivin tavuluku on yhtä suurempi kuin nominatiivin tavuluku, nimitetään eritavuisiksi. Niitä sanoja, joiden yksikön nominatiivin ja genetiivin tavuluku on sama, nimitetään tasatavuisiksi."


Linkomiehen kielioppia seuraa Tuomo Pekkasen innovatiivisesti nimetty Ars Grammatica: Latinan kielioppi (1981). Esipuheessa mainitaan, että kielihistoriasta on luovuttu kokonaan kuten myös "paljon sekaannusta aiheuttaneesta sana- ja taivutusvartalon erottamisesta".


Selostus alkaa aiemmin konsonanttiseksi kutsutusta taivutuksesta (mallisanat labor ja carmen), jossa siis on, kuten alussa totesin, vähiten i:tä. Tämän jälkeen edetään niihin, joiden monikon genetiivin pääte on -ium, joita ovat "eritavuiset sanat, joiden vartalo loppuu kahteen tai useampaan konsonanttiin", "tasatavuiset is-loppuiset sanat". Kolmantena mainitaan "e-, al- ja ar-loppuiset neutrit", joilla lisäksi mainitaan olevan yksikön ablatiivin pääte -i ja monikon nominatiivin ja akkusatiivin pääte -ia. Adjektiivit käsitellään erikseen. Petiitillä painetussa pykälässä käydään aiemmista kieliopeista tutut poikkeukset ja muutama muukin.


Toisin kuin Pakarinen ja Linkomies, Pekkanen listaa sanat nubes ja clades poikkeuksina yksinkertaistetusta pääsäännöstä. Samoin imber on Pekkasella poikkeus (Linkomies ei mainitse tyyppiä ollenkaan, ja Pakarisella se kuuluu yhteen urbs-tyypin kanssa).


Olen tietysti itse oppinut taivuttamaan latinaa Pekkasen kieliopin mallin mukaan Virpi Seppälä-Pekkasen ja myöhemmin Reijo Pitkärannan opissa, mikä ehkä osaltaan selittää mieltymykseni sen didaktiseen selkeyteen. Ellen muista väärin, olen itse alunperin oppinut kolmannen deklinaation neljässä selkeässä vaiheessa, joissa i:n määrä ikään kuin lisääntyy koko ajan:

  1. oletustaivutus (esim. labor)
  2. mon. gen. -ium:
    tasatatuiset -is-päätteiset ja eritavuiset, joiden vartalo päättyy useampaan konsonanttiin
  3. mon. gen. -ium ja yks. abl. -i:
    adjektiivit ja adjektiivina käytetyt partisiipit
  4. mon. gen. -ium, yks. abl. -i, m./f. yks. akk. -im, ja n. mon. nom./akk. -ia:
    -ar, -e, -al-päätteiset neutrit, tasatavuiset -is-loppuiset jokien ja kaupunkien nimet sekä yksittäiset sanat puppis, sitis jne.
Yksi asia vaivaa minua: useissa eri- ja tasatavuisuudesta puhuvissa selityksissä mainitaan, että -ium-pääte on eritavuisilla substantiiveilla, joiden vartalo päättyy kahteen tai useampaan konsonanttiin. Kahdesta konsonantista on helppo keksiä tukuttain esimerkkejä, esim. ars, artis; nox, noctis; urbs, urbis. Sellaisia, joiden vartalo päättyy kolmeen konsonanttiin ja joilla on monikon genetiivissä -ium-pääte, ovat ainakin venter, ventris ja imber, imbris, mutta nämä ovat tasatavuisia ja arvatenkin juuri siksi listattuna poikkeuksina -ium-päätteensä vuoksi Pekkasen kieliopissa. Onko maininta useammasta kuin kahdesta konsonantista eritavuisten sanojen yhteydessä jonkinlainen jäänne jonkin vanhan säännön sanamuodosta? Pakarisellahan imber-tyyppi kuuluu yhteen urbs-tyypin kanssa ja Streng puhuu sekamuotoisen taivutuksen tapauksessa vain kahdesta konsonantista (ks. ylempänä). Jääkö minulta jotain huomaamatta?

Seuraavalla kerralla käsittelen kolmannen deklinaation sukusääntöjä lähinnä didaktisen runouden rappion näkökulmasta.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Erään kiinalaisen kamppailulajin nimen kirjoitusasusta

Käsittelen tässä kirjoituksessa kiinalaisen kamppailulajin nimeltä 詠春拳, pinyinillä yǒngchūnquán (IPA:lla [i̯ʊŋ˨˩˦tʂʰun˥tɕʰu̯an˧˥]), kirjoitusasua latinalaisilla aakkosilla. Koska lajin nimi tyypillisesti lyhennetään kahteen tavuun jättämällä 拳 quán 'nyrkki, kamppailulaji' pois, käsittelen ensisijaisesti kahta ensimmäistä merkkiä, joiden transkriptiokäytännöt ovat lievästi sanottuna kirjavia.

Lajin perinteitä kunnioittaen aloitan siitä, mitä kaikkia enemmän tai vähemmän virheellisiä käsityksiä maallikoilla ja pitempäänkin harrastaneilla on kirjoitusasun vaihtelusta:
  • kyse on kiinan eri murteista
  • kyse on siitä, että kiinan äänteet voi kirjoittaa latinalaisilla aakkosilla miten haluaa
  • eri kirjoitusasut viittaavat eri lajeihin
Kiinan "murteisiin" eli oikeammin kiinalaisiin kieliin asia liittyy sikäli, että 詠春拳 yǒngchūnquán on historiansa puolesta kantoninkielinen laji, eikä virallinen romanisaatio eli mandariinikiinan mukainen pinyin tunnu sen kohdalla luontevalta. Kantonilla ei valitettavasti ole vastaavaa virallista ja yleisesti hyväksyttyä transkriptiojärjestelmää: ulkomailla yleisin on Yale-järjestelmä, jolla nimi olisi wihng-chēun-kỳuhn, Hongkongissa puolestaan kantonin ääntämystä noudattava pinyin, jolla nimi olisi wingtsoenkyn. (En löytänyt äkkiseltään tietoa sävelkorkomerkinnöistä kantoninpinyinissä; teknisistä syistä käytetään siinä kuten Yale-järjestelmässäkin diakriittisten merkkien ja matalia tooneja merkitsevän h-kirjaimen sijaan numeroita, jotka olisivat tässä tapauksessa 6, 1 ja 4.)

Kantoniksi nimi ääntyy joka tapauksessa suunnilleen [wɪŋ˨t͡sʰɵn˥yn˨˩]. (Käytän tässä, kuten ylempänä, havainnollisia toonikirjaimia diakriittisten merkkien sijaan, koska ne ovat helpompia kirjoittaa tietokoneella.) Suomalaiselle, joka on ehkä tottunut korvaamaan oe:n ö:llä, kirjoitusasu wingtsoenkyn ohjaa melko luonnollisesti suhteellisen oikeaan ääntämykseen.

On totta, että kiinaa tai mitä tahansa kieltä kuuleva maallikko tai kielitieteilijä saattaa kirjoittaa kuulemansa nimen tai muun sanan käyttäen omaa tuttua kirjoitusjärjestelmäänsä parhaaksi katsomalla tavallaan. Tämä on myös osittain syynä erilaisten järjestelmien olemassaoloon. Hyllystäni löytyvä A Pocket Dictionary of Cantonese (1914) käyttää lähetystyöntekijöiden 1888 omaksumaa järjestelmää, jonka mukaan nimi kirjoitettaisiin wîng-ch'un-k'uēn. Kirjoitusasu wing chun kuen on ilmeisesti varhaisin käytössä ollut romanisaatio, ja sitä käyttää myös Bruce Lee postuumisti julkaistussa teoksessaan The Tao of Gung Fu (1997), vaikka hänen käyttämä muotonsa onkin totuttuun tapaan lyhennetty Wing Chun. Toisaalta hän kirjoittaa (toisen käden lähteen mukaan) wing chuing kirjassaan Chinese Gung Fu: The Philosophical Art of Self-Defense (1963) ja myöhemmin sanan 拳, kuten tunnettua, muodossa kune (vrt. Jeet Kune Do).

Sanotaan, että hongkongilaiset harrastajat eivät olleet tyytyväisiä siihen, että heidän lajinsa lyhenee muotoon WC, ja muuttivat siksi kirjoitusasun muotoon Ving Tsun, mikä näkyy myös 1964 perustetun järjestön Ving Tsun Athletic Association nimessä. Tämä on kuitenkin sikäli hämäävä kirjoitusasu, että v merkitsee yleisesti aivan eri äännettä (soinnillista labiodentaalista frikatiivia tai approksimanttia), joka ei edes esiinny kantonissa. Tästä syystä Leung Ting omaksui kirjoitusasun Wing Tsun tai WingTsun erottuakseen joukosta ja viitatakseen erityisesti omaan tyyliinsä (ks. Roots and Branches of Wing Tsun, 210).

Koska Leung Ting käyttää kirjoissaan säännöllisesti kirjoitusasua Wing Chun viitatessaan "huonompiin" tyyleihin, ovat hänen joukostaan erinäisistä syistä omille teilleen lähteneet halunneet käyttää kirjoitusasua, joka lyhenee WT eikä WC. Koska useimmat ovat eläneet siinä ilmeisesti virheellisessä uskossa, että kirjoitusasu Wing Tsun on jollakin tavalla suojeltu, on yleensä päädytty muuttamaan jälkimmäisen sanan sisällä olevia kirjaimia. Esimerkkeinä mainittakoon Emin Boztepen Wing Tzun, Edgar Zimmermannin WingTczun, Tam Yiu Mingin ja Sergio Iadarolan Wing Tjun, Hans-Jörg Reimersin Wing Tsung, Thommy Böhligin Wing Tsjun, Francesco Bevilacquan (alias Fighterman) Wing Tchun Do ja vieläpä ruodusta poikkeava Heinrich Pfaffin mandariinikiinaan perustuva Yong Tjun.

Suomessa harjoiteltavia tyylejä ovat Wing Tsun Finlandin wingtsun, Practical Wing Chun Finlandin Wing Chun, Jeet Kune Do Finlandin Wing Chun, Bernardo Rodriguezin Wing Tsung (jossa on myös vaikutteita Victor Gutierrezin täysin perinteestä irtautuneesta Wing Revolutionista), sekä uutena tulokkaana Oulussa harjoiteltava Traditional Wing Chun kungfu.

Yksin kirjoitusasusta ei voi päätellä juuri mitään eri koulujen tyyleistä. Yleinen kysymys "mitä eroa on wing chunilla ja wing tsunilla" onkin käytännössä mieletön, ja into vastata tällaisiin kysymyksiin on muutenkin useimmiten kääntäen verrannollinen vastaajan pätevyyteen. Wing Tsun Finland käyttää kirjoitusasua wingtsun historiallisista syistä, vaikka harjoiteltava tyyli onkin lähempänä sellaista, mikä maailmalla saattaa tavata muodossa Ving Tsun. Suomessa harjoiteltava Wing Tsung ei taas liity mitenkään edellisessä kappaleessa mainittuun Hans-Jörg Reimersin Wing Tsungiin. Suomen eri Wing Chunit, joiden tarkempia määritteitä em. järjestyksessä ovat Wan Kam Leung, Francis Fong ja William Cheung, ovat niin ikään keskenään erilaisia.

Olen onnistunut tähän asti kirjoittamaan lajista ottamatta kantaa siihen, mitä kirjoitusasua siitä pitäisi käyttää. Suomenkielinen Wikipedia käyttää epäjohdonmukaisesti joissakin artikkeleissa muotoa Wing Tsung, mikä ei ole oikein mitenkään perusteltua, koska tunnusmerkillinen kirjoitusasu viittaa luonnollisesti johonkin tiettyyn kouluun. Itse karsastan isoja alkukirjaimia, koska kaikkien muidenkin lajien nimet kirjoitetaan pienellä, esim. kickboxing, taijiquan, karate. En myöskään erityisemmin pidä tässä tapauksesta yhdyssanan kirjoittamisesta erikseen, sillä koen nimen kotoutuneen suomeen ainakin jollain tasolla. Siksi suosin itse kirjoitusasuja wingtsun ja wingchun. Nämä eivät ole ristiriidassa suomen oikeinkirjoituksen kanssa eivätkä ole liian hankalia tunnistaa vakiintuneen käytännön valossa.

Mainittakoon lopuksi, että myös kiinalaisissa kirjoitusmerkeissä esiintyy vaihtelua sen välillä, kirjoitetaanko 詠春 vai 永春. Molemmat ovat pinyinillä yǒngchūn, mutta kantoniksi ensimmäinen on Yale-järjestelmällä wihng-chēun ja jälkimmäinen wíhng-chēun. Ensimmäinen tavu eroaa siis toonin osalta, joka on ensimmäisessä tasainen, jälkimmäisessä nouseva. Myös lajin nimi muuttuu tällöin, sillä ensiksi mainittu merkitsee 'laulaa+kevät' ja jälkimmäinen 'ikuinen+kevät'. Jälkimmäistä ja mahdollisesti alkuperäisempää (ks. Complete Wing Chun 107-108) kirjoitusasua käyttävät tyypillisesti ne, joiden kantaopettajaksi nimetään legendaarinen Ji Sin (至善 Zhìshàn), esim. Andreas Hoffman, jonka opettaman lajin nimessä toonin ero on merkitty täysin mielivaltaisesti vokaalin laadulla transkriboimalla 永春 muodossa Weng Chun. Leung Tingin mukaan Pan Nam käytti ilmeisesti molempia muotoja sekaisin (Roots and Branches of Wing Tsun, 302), mutta ainakin mottokokoelmassaan hän kirjoitti 永春 (307).