perjantai 31. toukokuuta 2013

Eeppinen paitaruno

Apollonios Rhodoslaisen (n. 295 - 230 eKr.) Argonautikan ensimmäiseen kirjaan sisältyvän Iasonin viitan kuvauksen (721-768) innoittamana kirjoitin taannoin pienen heksametrimittaisen hömppärunon Haminan sotilaskodista ostamastani t-paidasta ja ajattelin julkaista sen nyt täälläkin.
Anttipa lähteissään veti päältään keskikokoisen
paidan puuvillaisen, mustan kultapunoksin,
kaulukseen jonk’ ommeltiin pesulappu ja merkki:
kolmeen pisteeseen saa kuumeta ain silirauta;
kymmenen celsius-asteen myöskin kertoja kuusi
lämpöä olkoon siinä vedessä johon pesun aiot.
Vieläpä väärinpäin pestess’ olla piti paita
suojaamaan kultaa, joka rinnan päällä kimalsi.
Helpomp’ ois auringon aamull’ nousua katsoo,
kuin tuon seppelisen nyt loistoa on punokullan!
Solkina seppeltein oli ruusukkeet molepuolin,
kalvat ristikkäin asetettuna alla komeili
päällään kirjaimet tunnuksena tuon oli koulun,
jossapa joskus kantaja tuo sotaoppia kuuli,
ympyräkuuluisan Haminan kun kaukana oppi
tuntemahan sekä soiden hyttyjen ruokana ryömi.
Mutt' oli ruttuinen sekä viikon päälläkin ollut,
joutui siis pohjalle aivan pyykkikorimme.
Mitta perustuu lyhyiden ja pitkien tai paremmin raskaiden ja kevyiden tavujen vuorotteluun. Tavu on raskas, jos siinä on 1) pitkä vokaali tai diftongi tai 2) lyhyt vokaali, jota seuraa kaksi tai useampi konsonantti. Mitallisesti siis sekä Antti että Aatu ovat molemmat taa-ti. Eeppinen mitta on katalektinen daktyylinen heksametri, mikä merkitsee, että säkeessä on kuusi (ἕξ) daktyylista (taa-ti-ti eli pitkä-lyhyt-lyhyt kuten sormen luut: nimi tulee sanasta δάκτυλος 'sormi') jalkaa, joista viimeinen jää kesken (κατάληκτος). Kaikissa paitsi toiseksi viimeisessä daktyylissa kaksi lyhyttä tavua voidaan korvata yhdellä pitkällä: taa-ti-ti voi siis olla myös taa-taa.

Olen käsitellyt runossa vokaalialkuisten sanojen alussa ääntyvää glottaaliklusiilia (laulajille "aluke") hieman epäjohdonmukaisesti: yleensä se on jätettävä ääntämättä, mutta auringon aamull' on mitallisesti taa-taa-taa-taa-taa eikä taa-taa-ti-taa-taa. Samoin jäännöslopuke eli rajageminaatio huomioidaan kohdassa pestä piti paita (taa-taa-ti-ti-taa-ti), mutta kuumeta ain on taa-ti-ti-taa.

Sanasto:

hytty 'hyttynen'
molepuolin 'molemmilla puolilla, ympärillä'
seppelinen 'seppeleen muotoon tehty'
silirauta 'silitysrauta'
ympyräkuuluisa 'ympyröistään tunnettu'
viikko 'pitkä aika'

perjantai 24. toukokuuta 2013

Isä meidän muinaispreussiksi

Isä meidän -rukousten sarja jatkuu tällä kertaa ei-germaanisella kielellä. Muinaispreussilla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä Itä-Preussissa puhuttujen ylä- ja alasaksan murteiden kanssa. Preussin kuningaskunnan nimi johtuu siitä, että saksalaiset valloittivat balttilaista kieltä puhuvien preussilaisten asuinalueet 1200-luvulla. Muinaispreussi kuuluu liettuan ja latvian ohella balttilaisiin kieliin, jotka ovat indoeurooppalaisista kielistä lähinnä slaavilaisia kieliä. Nykytietämys muinaispreussin kielestä perustuu pääasiassa n. vuonna 1300 kirjoitettuun Elbingin sanastoon sekä kolmeen Königsbergissä 1500-luvun puolivälistä painettuun katekismukseen. Näistä myöhäisin on 1561 ilmestynyt Martti Lutherin Vähän katekismuksen (1529) käännös. Preussin kieli sammui 1600- ja 1700-luvun vaihteessa, mutta joukko puolalaisia uuspakanoita ja muita hörhöjä harrastavat preussin kielen ja etnisen identiteetin elvyttämistä.

Alla oleva Isä meidän -rukous on peräisin teoksesta  A Panorama of Indo-European Languages (W.B. Lockwood, 1972) ja perustuu edellä mainittuun Vähään katekismukseen (Enchiridion).
Tāwa noūsons kas tu essei en dangon:
swintints wīrst twais emnes.
Perēit twais rīks.
Twais quāits audāisin
kāigi en dangon, tīt dēigi no semien.
Noūson deinennin geitien dais noūmans schan deinan.
Bhe etwērpeis noūmas noūsons auschautins
kai mes etwērpimai noūsons auschautenīkamans.
Bhe ni weddeis mans en perbandāsnan,
schlāit isrankeis mans esse wargan.
Tekstin voi tyydyttävällä tarkkuudella lukea ääneen kuin se olisi suomea. Makroni merkitsee pitkää vokaalia ja saksalaishenkinen sch "suhuässää".

Kuten odotettavissa on, tekstissä esiintyy yksikön toisen persoonan pronomini tu 'sinä', relatiivipronomini kas 'joka' sekä monikon ensimmäisen persoonan pronomini eri muodoissa: mes 'me', mans 'meidät', noūsons 'meidän', noūmans 'meille'. Vaihtoehtoinen muoto noūmas 'meille' saattaa palautua vanhempaan duaaliin. Monikon datiivin pääte -mans esiintyy myös sanassa auschautenīkamans 'velallisille', jossa on myös substantiivijohdin -inīk-, jonka venäläisperäinen vastine suomessa on niekka.

Olla-verbin eri persoonamuotojen yleisimmät muodot ovat: asmai 'olen', assei 'olet', ast 'on, ovat', asmai 'olemme', asti 'olette'. Tekstissä esiintyy muoto essei 'olet'. Monikon ensimmäisen persoonan pääte -mai esiintyy tekstissä sanassa entwērpimai 'annamme anteeksi'.

Passiivi muodostetaan (saksan vaikutuksesta?) apuverbillä: swintints wīrst 'pyhitetyksi tulee', jossa swintits on passiivin partisiippi verbistä swintint 'pyhittää'.

Tekstissä esiintyvät prepositiolausekkeet ovat: en dangon (dangus 'taivas') 'taivaassa', no semien 'maan päällä', en perbandāsnan 'kiusaukseen', esse wargan 'pahasta'. Substantiivi on kaikissa tapauksissa akkusatiivissa, jonka tunnistaa tutusta -n-päätteestä. Yksikön akkusatiiveja ovat myös feminiininen schan deinan 'tänä päivänä' (*deinā 'päivä', josta johtuu myös tekstissä akkusatiivissa oleva adjektiivi deinennin 'päivittäisen') sekä deigien 'leivän', josta esiintyy myös a-vartaloinen muoto deigan.

Toisen persoonan imperatiivi vastaa historiallista optatiivia: dais 'anna', etwērpeis 'anna anteeksi', ni weddeis 'älä saata', isrankeis 'pelasta'. Kolmanteen persoonaan kohdistuvien toiveiden kohdalla on yllä olevassa versiossa indikatiivi: swintints wīrst twais emnes 'pyhittyy nimesi', perēit twais rīks 'tulee valtakuntasi', twais quāits audāisin 'tahtosi tapahtuu'. Kahdessa vanhemmassa katekismustekstissä on näissä kohdissa optatiivi. Vanhimmassa versiossa sanan rīks 'valtakunta' sijaan on käytetty sanaa lāims 'valtakunta'. Lisäksi vanhimmassa verisiossa esiintyy perbandan 'kiusaus (akk.)' kahdessa muussa esiintyvän muodon perbandāsnan 'kiusaus (akk.)' sijaan (Frederik Kortland 2003, s. 4).

torstai 23. toukokuuta 2013

Matkaohjeita Suomen suuriruhtinaanmaahan, osa 3

Jatkona edelliseen saatan nähtäville kommenttien kera kirjallisuutta ja yleisiä kielioloja koskevat maininnat matkaoppaasta Handbook for Travellers in Russia, Poland and Finland (5. painos, 1893).

Suomen kirjallisuuden historia ja tila 1800-luvun lopulla tiivistetään seuraavasti:
The literature is still poor, and cannot well be otherwise, as, until within recent days, the Finnish language was spoken only by the peasants and the working classes, Swedish being the official language and that of the upper classes. The oldest Finnish book, a primer, was printed in the year 1543. The New Testament and Psalter, translated by Michael Agricola, Bishop of Åbo, was published in 1548. The whole Bible did not appear until 1642, nearly a hundred years later, when it was published under the auspices of the University of Åbo, founded in 1640. From that time the language was almost solely employed in works of religious character until Henric Gabriel Porthan, Professor at Åbo (d. 1804), directed the attention of the learned world generally and that of his own countrymen in particular, to the richness and capability of further development. The laws of the Grand Duchy, had, however, already in 1759 been translated into the vernacular by Salonius. After Finland had been united with Russia in 1809, and the Finnish nation thrown more entirely upon its own resources, the language of the country was to some extent restored. Since Elias Lönnrot discovered the rich treasures of Finnish popular poetry, which he took down just as he heard from the people during his wanderings through the country, extending over many years; and since 'Kalevala,' the national epic, appeared in print in 1835, it has been the endeavour of young Finland to develop Finnish into a language of culture and refinement: Swedish having previously been the medium of an intellectual and literary activity. At the present time there are ten Professors at the University of Helsingfors who deliver their lectures in Finnish, and others who lecture alternatively in the two languages. (424)
University of Åbo on nykyinen Helsingin yliopisto, joka siirtyi Turusta uuteen pääkaupunkiin vuonna 1828 nimellä Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto. Turun akatemia ei kuitenkaan vastannut raamatunkäännöksestä, kuten teksti antaa ymmärtää. Kaarle-herttua asetti jo vuonna 1602 käännöskomitean, jonka puheenjohtajaksi tuli Turun piispa Eerik Sorolainen (1546 - 1625), mutta hanke jäi kesken. Hänen seuraajansa piispa Isaacus Rothoviuksen (1572 - 1652) ansiosta uusi käännöskomitea asetettiin vuonna 1638 puheenjohtajanaan Eskil Petraeus (1593 - 1657), joka oli vuonna 1640 perustetun Turun akatemian ensimmäinen rehtori ja teologian professori. Hän oli myös Rothoviuksen seuraaja Turun piispana.

Georg Gustaf Saloniuksen (1705 - 1760) kääntämäksi mainittu laki oli vuoden 1734 laki, jonka päätettiin olevan edelleen voimassa Suomessa vuoden 1809 valtiopäivillä. Lain suomensi ensimmäisenä kuitenkin Samuel Forseen (n. 1686 - 1744), jonka käännöstyötä ei kuitenkaan ehditty tarkastaa ennen hänen kuolemaansa. Turun hovioikeus antoi tarkastustyön Gabriel Thavoniuksen (n. 1686 - 1748) tehtäväksi ja hän tekikin suomennoksesta joukon huomautuksia, joita ei kuitenkaan ennätetty virallisesti tarkastaa ennen hänen kuolemaansa. Käännöksen saattoi painokuntoon lopulta Erik Johan Paléen (1716 - 1788), joka siirsi hänelle myönnetyn painatusoikeuden Saloniukselle, joka varakkaana miehenä kustani painatuksen. (Lähde.)

Mikael Agricola (n. 1510 - 1557), Henrik Gabriel Porthan (1739 - 1804) ja tietenkin Elias Lönnrot (1802 - 1884) ovat kaikki suomalaisen kansanperinteen tallettamisen merkkimiehiä. Agricolan Dauidin Psalttari (1551) sisältää esipuheessa luettelon suomalaisista epäjumalista, Porthanin tieteellinen tuotanto (mm. väitöskirja De Poesi Fennica) käsittelee suomalaista kansanrunoutta ja -perinnettä hänen keräämänsä aineiston pohjalta, ja Lönnrot toi kalevalaisen runouden suurenyleisön tietouteen omien runonkeruumatkojensa innoittamalla Kalevalalla (1835), jonka täydennetty versio eli Uusi Kalevala ilmestyi 1849.

Tekijä mainitsee, että Venäjään liittymisen jälkeen "[t]he language of the country was to some extent restored". Suomen kielellä tuskin oli aiemmin mitään sellaista asemaa, johon sen voitaisiin ajatella palanneen autonomian aikana, ellei tässä sitten viitata johonkin myytilliseen menneisyyteen ennen Ruotsin vallan aikaa.

Suomalaisten taiteilijoiden listaan tuo oman lisämausteensa se tosiasia, että osa heistä ei ollut kirjan julkaisuaikaan vielä kuollut. Kirjailijoiden lisäksi mainitaan myös maalareita ja kuvanveistäjiä:
The most prominent of the writers and poets of Finland are, in the Swedish language: J. L. Runeberg (the author of a celebrated poem relating to the events of the last was between Finland and Russia, d. 1877), J. W. Snellman (d. 1881), Bishop Franzén (d. 1847), M. A. Castrén (d. 1852), Z. Topelius, F. Cygnæus (d. 1881), L. Stenbäck (d. 1870), J. Ahrenberg and K. A. Tavaststjerna; and in the Finnish tongue: A. Ahlqvist (d. 1889), J. Krohn (d. 1888), Yrjö Koskinen, E. Lönnrot (d. 1884), already mentioned, J. Brofeldt (Juhani Aho), and Pietari Päivärinta, the best representative of a class of genuine novelist peasants. Finland has likewise its dramatic authors, as Minna Canth (in Finnish), and G. von Numers (in Swedish), as well as its artists. Among the painters we may mention R. Ekman (d. 1873), the two brothers Wright (of English extraction), W. Holmber (d. 1861), A. Edelfelt, B. Lindholm, H. Munsterhjelm, A. Gallén, and E. Järnefelt; and as sculptors to note: J. Takanen (d. 1884), W. Runeberg, and V. Vallgren. (424-425)
Vieläkin jokseenkin ajankohtaisesta kielikysymyksestä Tekijä mainitsee vuoden 1863 keisarillisen käskykirjeen, joka määräsi suomen kielen aseman parantamisesta:
An important epoch for the future of Finland was introduced by the Imperial manifesto of the 1st Aug. 1863, which decreed that, not later than at the end of 1883, the Finnish language should be on an equality with the Swedish in all documents emanating from Law Courts and Public Offices. By a subsequent ordinance in 1886 the Swedish and Finnish languages were placed, in principle, in a similar position of perfect equality in respect of correspondence between Government officials.
Huolimatta ilmeisestä myötätunnostaan suomen kieltä kohtaan kirjoittaja käyttää itse ruotsinkielisiä paikannimiä läpi koko oppaan paitsi tietenkin sellaisissa tapauksissa, joissa ruotsinkielistä nimeä ei ole olemassa.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Carmina Buranan keskiyläsaksankielisistä kohdista

Monet tunnistanevat Carmina Buranan Carl Orffin sävellykseksi, jonka kuuluisinta osaa on käytetty dokumentin Saatana kutsuu minua (1994) taustamusiikkina sekä lukemattomissa muissa yhteyksissä.

Benediktbeuernin luostarin kirjastosta löytyneen 1200-luvulta peräisin olevan laulukokoelman tekstit ovat pitkälti latinaksi, mutta mukana on myös paljon keskiyläsaksankielisiä (mittelhochdeutsch) osia, joskus jopa vuorotellen latinan kanssa. Käsittelen tässä kirjoituksessa niitä lauluja, jotka sisältyvät mainittuun musiikkiteokseen, lähinnä kielellisen muodon kannalta. Tekstit eivät ole peräisin levyn mukana tulevasta vihkosesta, vaan Ulrich Harschin toimittamasta digitaalisesta editiosta (1998-1999).

Oikeinkirjoitus vaihtelee keskiyläsaksassa paljon. Etenkin kirjallisuusihmisiä varten julkaistuissa editioissa käytetään usein standardiortografiaa. Viittaan sanoihin tässä kirjoituksessa siinä muodossa, missä ne esiintyvät tekstissä, mutta merkitsen toisinaan myös standardoidun muodon, esim. ev = iu 'teille'.

Etenen samassa järjestyksessä kuin Orff. Suurin osa saksankielestä on osassa Uf dem anger, jonka ensimmäinen laulu on kaksikielinen:
Floret silva nobilis
floribus et foliis.
ubi est antiquus
meus amicus?
hinc equitavit!
eia! quis me amabit?

'Kukkii jalo metsä
kukin ja lehdin.
Missä on vanha
ystäväni?
Hän ratsasti täältä!
Voi, kuka minua rakastaa?'

Floret silva undique;
nah mime gesellen ist mir we!

'Kukoistaa metsä kaikkialla;
ikävöin rakkaani perään!'

Grůnet der walt allenthalben.
wa ist min geselle also lange?
der ist geriten hinnen.
owi! wer sol mich minnen?

'Vihertää metsä kaikkialla
Missä on rakkaani niin kauan?
Hän on ratsastanut pois.
Voi, kuka minua rakastaa?'
Ensimmäinen säkeistö on siis latinaa, mutta kertosäkeen keskellä kieli vaihtuu. (Keskiajan latinan ääntämyksestä kertoo ehkä jotain se, että equitavit ja amabit muodostavat loppusoinnun.) Transponoituna nykysaksaksi kertosäkeen jälkipuolisko olisi sanasta sanaan nach meinem Gesellen ist mir weh ja käännettynä 'rakkaani perään on minulla kaipuu'. Geselle merkitsee nykysaksassa lähinnä 'kisälliä', mutta keskiyläsaksassa se merkitsee 'kumppania, ystävää, toveria, rakasta'. (Suomen kisälli on lainasana saksasta ruotsin kautta; lyhennetty muoto on miestä yleensä pejoratiivisessa mielessä tarkoittava sälli.)

Viimeinen säkeistö on periaatteessa sama kuin ensimmäinen säkeistö mutta tietenkin saksaksi. Merkityksen nyanssien tulkitsemisessa ei tietenkään kannata liikaa vertailla kahta erikielistä versiota, koska eksakteihin sanavalintoihin vaikuttaa myös mitta, johon sanat on asetettu.

Grůnet = gruonet on äänteenmukautumaton vastine verbille grüenen 'vihertää'. On myös mahdollista, että äänteenmukausta ei yksinkertaisesti ole merkitty.

Keskiajan saksan ehkä tunnetuin sana on minne 'rakkaus' ja sitä vastaava verbi minnen: suomeksikin puhutaan keskiaikaisista "minnelaulajista". Sanan alkuperäinen merkitys on 'muisto' ja verbin 'muistaa'. Myöhäisessä keskiyläsaksassa sanan merkitys alkaa olla alatyylinen. Tekstissä minnen-verbin yhteydessä käytetty modaaliverbi sol on merkitykseltään futuurinen (amabit ja sol minnen 'tulee rakastamaan').

"Chramer, gip die varwe mir" on alkujaan osa sekakielistä kärsimysnäytelmää. Alla olevat säkeistöt ovat Magdalan Marian repliikkejä. Hänet on perinteisesti kuvattu katuvaisena prostituoituna.
Chramer, gip die varwe mier,
div min wengel roete,
da mit ich die iungen man
an ir danch der minnenliebe noete.

'Kauppias, anna minulle väriä,
joka punaa poskeni,
jotta voin nuoret miehet
ilman heidän tahtoaan pakottaa rakkauteen.'

Seht mich an, iungen man,
lat mich ev gevallen.

'Katsokaa minua, nuoret miehet
antakaa minun teitä miellyttää.'
Chramer (nykysaks. Krämer) ei luultavimmin ala Ach-Lautilla vaan kovalla aspiroituneella k:lla. Ensimmäisessä kahdessa säkeessä nykysaksan sanan die vastine esiintyy kahdessa eri asussa: artikkelina die ja relatiivipronominina diu. Vaikka muotoja on käytetty tässä sekaisin, keskiyläsaksa kykenee myös tekemään eron feminiinin yksikön diu maskuliinin ja feminiinin monikon die välillä. Neutrin monikko olisi tällöin, kuten tavallista, feminiinin yksikön kaltainen eli diu. Muotojen käyttö sekaisin ennakoi niiden sulautumista.

Kertosäkeessä on mielenkiintoinen monikko man 'miehet', jossa ei ole päätettä eikä äänteenmukausta. Lat on huomattava siksi, että siinä ei näy yläsaksalaisen äänteenmuutoksen vaikutusta: nykysaksaksi muoto olisi lasst. Pronomini ev = eu = iu 'teille' (tässä: 'teitä') on datiivi, joka eroaa akkusatiivista euch = iuch (ks. seuraava säkeistö). Nykysaksassa molemmat muodot ovat euch. (Eu eli iu on etymologisesti sama kuin nykyenglannin you.)

Laulu jatkuu:
Minnet, tugentliche man,
minnekliche vravwen.
minne tuout ev hoech gemuot
vnde lat evch in hoehen eren schauven.

'Rakastakaa, hyvät miehet,
rakastettavia naisia.
Rakkaus tekee teidät iloisiksi
ja antaa teidän näkyä korkeassa kunniassa.'
Nykysaksan pitkä u-vokaali esiintyy säännöllisesti muodossa uotuot, gemuot.
Wol dir werlt, daz du bist
also vreudenreiche.
ich wil dir sin vndertan
durch dein liebe immer sicherlichen.

'Terve maailma, joka olet
niin ilontäyteinen.
Tahdon olla sinulle alamainen
varmasti aina rakkautesi kautta.'
Sanassa werlt 'maailma' esiintyy englannista tuttu monimutkaisehko konsonanttirypäs, joka on nykysaksassa yksinkertaistunut muotoon Welt. Sanassa sin 'olla' ja min 'minun' on tapahtunut samantapainen pitkän vokaalin diftongisoituminen kuin englannissa (esim. time /t:im/ > /taim/).

Seuraavat kaksi laulua ovat säilyneet vain osana Carmina Buranaa:
Swaz hie gat umbe,
daz sint alle megede;
die wellent an man
allen disen sumer gan!

'Mikä täällä menee ympäri,
ne ovat kaikki neitoja,
jotka haluavat ilman miestä
mennä koko tämän kesän!'
Swaz = sô was 'kaikki, mikä'. Gan, gat = gên, gêt 'mennä, menee'. An = ân, ône eli nykysaksan ohne 'ilman'. Sana megedin 'tyttö, neito, hovineito' neutrisukuinen. Sen pohjalla on feminiininen sana mag(e)t, jonka johdoksia nykysaksassa ovat Mädchen ja Mädel. Molemmissa tapauksissa vanhempi konsonanttirypäs on yksinkertaistunut (vrt. myös eng. maid).
Chume, chume, geselle min,
ih enbite harte din!
ih enbite harte din,
chum, chum, geselle min!

'Tule, tule rakkaani,
kaipaan sinua kovasti!
Kaipaan sinua kovasti,
tule, tule rakkaani!'

Suozer roservarwer munt,
chum vnde mache mich gesunt!
chum vnde mache mich gesunt,
suozer roservarwer munt!

'suloinen ruusunvärinen suu,
tule ja tee minut terveeksi!
Tule ja tee minut terveeksi,
suloinen ruusunvärinen suu!'
Adjektiivi suoz 'suloinen' on tässä äänteenmukautumaton toisin kuin nykysaksan süß. Sanassa roservarwer 'ruusunvärinen' on havaittavissa muutos /b/ > /w/, joka on melko tavallinen nykypuhekielessäkin.

Seuraava laulu käsittelee Englannin kuningatarta, luultavasti kauneudestaan kuulua Eleonoora Akvitanialaista (n. 1122 - 1204):
Uvere div werlt alle min
von deme mere unze an den Rin,
des wolt ih mih darben,
daz chunich . . . . . von Engellant lege an minem arme!
'Jos maailma olisi kokonaan minun
mereltä saakka Rheinille,
voisin olla ilman sitä,
jotta kuningatar... Englannin makaisi sylissäni!'
Feminiininen artikkeli on ylempänä käsitellyssä muodossa div = diu. Kirjoitusasu uvere vastaa nykysaksan konjunktiivia wäre 'olisi'. Vastaavasti irreaalisena konditionaalina on lege 'makaisi', joka vasta nykysaksan muotoa läge. Umlautia eli äänteenmukausta ei ole aina merkitty "umlaut-kirjaimilla", joissa a:n tai o:n päällä oleva tarke on itse asiassa alunperin pieni e, joka on  myöhemmin sulautunut yhteen treman (¨) kanssa.

(Maantieteellinen rajaus von deme mere unze an den Rin ei välttämättä kuvaa kirjoittajan käsitystä koko maailmasta.)

On huomatava myös wolt konditionaalin apuverbinä. Historiallisesti tämä vastaa englannin would-modaaliverbiä, mutta nykysaksassa käytettäisiin sanaa würde. Molempien apuverbien käytöstä samassa virkkeessä tarjoaa tuoreemman esimerkin Rübezahl-runo: sie wollte ihn zum Gatten wählen, falls er die Rüben würde zählen '[prinsessa] ottaisi hänet miehekseen, jos hän laskisi nauriit'.

Nykysaksassa ylätyylinen darben 'olla vailla, kärsiä puutetta' saa komplementikseen prepositiolausekkeen (an einer Sache), mutta keskiyläsaksassa pelkän genetiivin (esim. des).

Viimeinen, vain Carmina Burana -kokoelmassa säilynyt laulu (Circa mea pectora) on ensimmäisen tavoin sekakielinen. Säkeistöt ovat latinaksi, kertosäe saksaksi:
Mandaliet! mandaliet!
min geselle chovmet niet!
'Mandaliet, mandaliet!
Rakkaani ei tule!'
Muoto chovmet niet (vrt. ylempänä chum, chume 'tule') tuo mieleen austrobaijerin muodon kummt net. Mandaliet on epäselvä sana. Se voi olla yhdyssana, jonka loppuosa on liet 'laulu' ja alkuosa liittyä verbiin menden 'iloita', mutta merkityksessä on tuskin järkeä. Lienee turvallisinta olettaa sen olevan jonkinlainen sumffaraa-tyyppinen täytesana.

Ottaen huomioon, että Benediktbeuern sijaitsee Baijerissa, ei tule mitenkään yllätyksenä, että kieli vaikuttaa yläsaksalaiselta (oberdeutsch) ja erityisesti baijerilaiselta. Huomattavia piirteitä ovat eksplisiittisesti merkitty aspiraatio (chramer, chum) ja tietenkin juuri mainitut muodot chumet ja niet, joista edellisen vartalovokaali on edelleen tyypillinen Itävallassa.

Esitettäessä Carl Orffin teosta on tietenkin ratkaistava kysymys siitä, miten ääntää yllä käsiteltyjen laulujen kieli. Kuten mainitsin toisaalla, pidän latinan osalta luonnollisena saksalaista tai keskiaikaista mallia. (Kun olen nähnyt esityksiä Suomessa, on niissä käytetty perinteistä suomalaista kouluääntämystä, joka tällaisessa yhteydessä kuulostaa jotenkin väärältä.) Yleisesti käytetty malli lienee se, että teksti äännetään kuin se olisi nykysaksaa, jolloin siis keskiaikaiset muodot tulkitaan vain oudoiksi kirjoitusasuiksi ja sellaiset sanat, jotka eivät näytä vastaavan mitään nykysaksan sanaa, äännetään kirjoitusasun perusteella parhaaksi katsotulla tavalla (esim. iu [ju]).

Keskiyläsaksassa on kuitenkin joitakin ääntellisiä piirteitä, jotka selvästi erottuvat nykysaksasta. Muinaisyläsaksan diftongi /iu/ on keskiyläsaksassa monoftongisoitunut, joten kirjoitettu iu merkitsee /y:/-äännettä silloin, kuin sitä vastaa nykysaksassa diftongi, joka siis on syntynyt kyseisestä monoftongista (ei siis tietenkään esim. sanassa iungen), esim. liute > Leute 'ihmiset'.

Digrafi uo merkitsee diftongia /uo/, josta periytyy myös nykybaijerin /ua/ (esim. guat 'hyvä', tuat 'tekee' = gut, tut). Samoin ie on luettava diftongina eikä pitkänä /i:/-äänteenä kuten nykysaksassa.

Kirjain z merkitsee joko affrikaattaa /ts/ kuten nykysaksassa tai (alkuperäisestä t:stä syntynyttä) terävää /s/-äännettä erotuksena puolisuhisevasta äänteestä. Tällöin z:n nykyvastine on usein ß (saks. scharfes Es), esim. suozer > süßer, daz > daß (oikeinkirjoitusuudistuksen jälkeen dass), ja standardiortografiaa noudattavissa editioissa käytetään tällöin merkkiä ȥ.

Kirjain w merkinnee vielä keskiyläsaksasta englannista tuttua approksimanttia tai puolivokaalia. Tämä selittää esim. kirjoitusasut vravwen 'naisia' ja schauven 'katsoa', joihin ei voida ajatella terävää v-äännettä. Ensimmäinen v sanassa vravwen merkitsee f-äännettä.

lauantai 18. toukokuuta 2013

Mistä italian sana tedesco tulee

Facebookissa esiintyi taannoin jossain yhteydessä näkemys, että italian sana tedesco 'saksalainen' olisi laina gootista johtuen siitä, että Apenniinien niemimaa oli varhaiskeskiajalla täynnä gootteja ja että kyseisessä sanassa näkyy piirteitä, joiden perusteella se ei voi missään nimessä olla lainattu nykysaksan sanasta deutsch tai vanhemmasta yläsaksan muodosta.

Vaikka yllä luetellut perusteet pitävätkin paikkansa, olin eri mieltä johtopäätöksestä tuolloin ja olen sitä vieläkin.

Raamatullisessa gootin kielessä on attestoitu adverbi þiudisko, joka esiintyy korpuksessa Galatalaiskirjeen jakeessa 2:14:
ake biþe ik gasahv, þatei ni raihtaba gaggand du sunjai aiwaggeljons, qaþ du Paitrau faura allaim: "jabai þu Iudaius wisands þiudisko libais jah ni iudaiwisko, hvaiwa þiudos baideis iudaiwiskon?"
'Mutta kun minä näin, etteivät he vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan, sanoin minä Keefaalle kaikkien kuullen: "Jos sinä, joka olet juutalainen, noudatat pakanain tapoja etkä juutalaisten, miksi sinä pakotat pakanoita noudattamaan juutalaisten tapoja?"'
(Suomennos vanhemmasta käännöksestä. Keefaa eli כיפא 'kallio' on Pietarin hepreankielinen nimi.)

Kreikaksi ilmaisu þiudisko libais 'elät pakanallisesti' on ὑπάρχων ἐθνικῶς 'ollen pakanallisesti' ja vastaavasti þiudos 'kansat, pakanat' on τὰ ἔθνη 'vieraat kansat, muukalaiset, pakanat'. Nykyaikaisista sivistyssanoista tutun sanan ἔθνος perusmerkitys on 'kansa'. Sanan merkitys on kristinuskon aikana siirtynyt merkitsemään ei-kristittyä kuten latinan paganus, joka merkitsee oikeastaan 'maalaista'. Gootin adverbi þiudisko implikoi adjektiivia þiudisks, joka on johdettu yllä olevassa jakeessakin esiintyvästä sanasta þiuda 'kansa'.

On hieman epäselvää, miksi gootit kutsuivat itseään. Uudessa testamentissa ei puhuta gooteista, mutta osittain säilyneessä kalenterissa on lokakuun kohdalla kaksi relevanttia merkintää:
·kg· þize ana Gutþiudai managaize marwtre jah Friþareikeis.
'23: goottikansan monien marttyyreiden ja Fritharikin [muistopäivä].'

·kþ· gaminþi marwtre þize bi Werekan papan jah Batwin bilaif. aikklesjons fullaizos ana Gutþiudai gabrannidai.
'29: marttyyreiden pappi Werekan ja Batwan kanssa muisto, poltettiin täydessä kirkossa goottien kotimaassa.’
(Jälkimmäinen käännös on suuntaa-antava.)

Kahdella eri tavalla kääntämäni Gutþiuda, joka merkitsee sananmukaisesti 'goottikansaa', merkinnee käytännössä 'goottien kotimaata' tai 'asuinaluetta'. Pietroassan kaularenkaan riimukaiverruksessa tavattu sana gutani tulkitaan monikon genetiiviksi gutane 'goottien', josta on pääteltävissä sana *gutans 'gootit', joka vastaisi muodollisesti latinan sanaa gutones. Joka tapauksessa sanalla þiudisks ei ole oikeastaan syytä olettaa olleen etnonyymin virkaa: jos sana olisi lainautunut italiaan (tai oikeammin silloiseen myöhäislatinan muotoon) goottien aikaan, olisi sen merkitys luultavasti ollut 'kansanomainen, pakanallinen' tai jotain sen suuntaista. Sen olisi luultavasti pitänyt myös säilyttää sopiva merkitys siihen asti, kun saksalaiset ovat alkaneet käyttää itsestään deutsch-tyyppistä adjektiivia, jotta sanasta olisi voinut tulla luonteva italiankielinen vastine sille. Vaikka gootin sana *þiudisks olisikin ollut käytössä gootteihin viittaavana etnonyymina, se tuskin olisi myöhemmin alkanut merkitä 'saksalaisia'.

Kaarle Suuren aikaan ei ollut oikeastaan vielä mitään saksalaista (deutsch) kieltä tai kansaa, vaan sakseja, bajuvaareja, frankkeja, alemanneja ja niin edelleen. Sanan deutsch vastine tavataan ensimmäisen kerran vuodelta 786, jolloin Ostian piispa Georgius ilmoitti paavi Hadrianus I:lle, että Englannissa pidetyn synodin päätökset luettiin tam Latine quam theodisce 'sekä latinaksi että kansankielellä'. Sana theodiscus saattaa olla tässä yhteydessä johdettu tarkoitetun kielen eli muinaisenglannin sanasta þeodisc. Myöhemmin vuonna 788 Kaarle Suuri syytti serkkuaan herttua Tassilo III:ta maanpetturuudesta, sillä tämä oli erään sotaretken yhteydessä omavaltaisesti perääntynyt, quod theodisca lingua harisliz dicitur 'minkä nimitys kansankielellä on harisliz'. Tässä merkitys ei luonnollisestikaan ole 'muinaisenglanniksi'. Harisliz 'karkuruus' on yhdyssana, jonka osat merkitsevät 'sotajoukkoa' ja 'repeämää' tai vastaavaa. Toursin konsiilissa päätettiin 813, että saarnat tulisi lukea latinan sijaan käännettyinä in rusticam romanam linguam aut theodiscam 'maalaiselle roomalaisten tai germaanien kielelle'. Mainitussa päätöksessä tunnustetaan siis sekä latinasta erillisen ranskan kielen että germaanisen puhekielen olemassaolo.

Latinan sana theodiscus on muotonsa perusteella lainattu jostain muusta länsigermaanisesta kielestä kuin muinaisyläsaksasta, jossa sana tunnetaan muodoissa diutisg, dutisg (huomattavat muutokset ovat /θ/ → /d/ sanan alussa ja /d/ → /t/ sanan sisällä). Edelleen keskiyläsaksassa sana tavataan muodoissa tiutsch, diut(i)sch. Italiassa sana tedesco tavataan vasta Danten aikoihin. Ranskassa latinasta tai frankista (tms.) lainattu sana thiois tai 1000-luvulta attestoitu tiedeis (!) viittaa nykyään lähinnä Belgiassa puhuttaviin frankkilaisiin murteisiin.

(Sivumennen mainittakoon, että skandinaavinen tysk 'saksalainen' on lainattu yläsaksasta eikä siis edusta sanan deutsch pohjoisgermaanista kognaattia. Adjektiivin kantasanan pohjoismaisia etymologisia vastineita ovat islannin þjóð ja norjan tjod. Lainasana on myös englannin Dutch, jota käytettiin pitkään yleisnimenä mannergermaaneista, kunnes sana rajautui merkitsemään hollantilaisia näiden kiinnitettyä englantilaisten erityishuomion itsenäisenä merimahtina 1600-luvulla. Jos ylempänä mainittu vastaava muinaisenglannin sana olisi säilynyt käytössä, olisi se luultavasti nykyenglannissa **thedish. Muut kutsuvat saksalaisia ylempänä mainittujen germaanikansojen nimien perusteella milloin miksikin, esim. suomalaiset sakseiksi ja ranskalaiset alemanneiksi. Liettualaiset käyttävät yllättäen saksan sanasta Volk 'kansa' johdettua nimeä Vokietija 'Saksa'.)

Edellä todetun perusteella italian tedesco lienee vulgarisoitu muoto latinan sanasta theodiscus, joka on tavattu jo ennen niiden äänteenmuutoksien vakiintumista, jotka erottavat yläsaksalaisen muodon muista länsigermaanisista kielistä. Sanan etymologia lienee siis it. tedesco ← lat. theodiscus ← germ. *þeodisk. Tämä vaikuttaisi olevan tunnettujen tosiasioiden valossa yksinkertaisin ja siis todennäköisesti oikea selitys.

torstai 16. toukokuuta 2013

Tarkka-ampuja ja tarkk'ampuja

Yhdyssanalla tarkka-ampuja on kaksi toisistaan poikkeavaa merkitystä ja kaksi eri kirjoitusasua, joita voidaan käyttää erottamaan nämä merkitykset toisistaan. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen.

Nykyaikaisessa kielenkäytössä tarkka-ampuja on tarkkuuskiväärillä varustettu sotilas, joka toimii lähinnä yksin tai pareittain. Tarkkuuskivääri eroaa tavallisesta henkilökohtaisesta aseesta tarkkuutensa, kantamansa ja tehonsa puolesta. Esimerkiksi Puolustusvoimilla on käytössään 7.62 tkiv 85 ja 7.62 tkiv Dragunov henkilömaaleja vastaan ja 8.6 tkiv 2000 henkilömaaleja, ajoneuvoja sekä ase- ja johtamisjärjestelmiä vastaan. Aseiden tehokkaat ampumäetäisyydet ovat moninkertaiset rynnäkkökivääriin verrattuna. Tarkka-ampujaksi voidaan ajatella myös ryhmän osana toimiva ns. designated marksman, joka ei välttämättä eroa muista taistelijoista muuten kuin ampumataitonsa ja aseensa tähtäinlaitteen osalta. (Edellä mainittu Dragunov suunniteltiin alunperin juuri ryhmätason käyttöön.) Myös poliisilla on tarkka-ampujia, joiden toiminta on poliisin tehtävänkuvasta johtuen luonnollisesti hieman erilaista.

Sanalla on kuitenkin myös historiallinen merkitys, jonka tapaan itse säännöllisesti erottaa edellisestä käyttämällä kirjoitusasua tarkk'ampuja. Kun Suomesta tuli autonominen suuriruhtinaskunta, vanha ruotujakolaitokseen perustuva sotaväki lakkautettiin. Vuonna 1812 perustettiin kolme jääkärirykmenttiä, joista kahdesta tuli vuonna 1819 jalkaväkirykmenttejä, ja vuonna 1827 muodostettiin kolme prikaatia, joiden osina olevia pataljoonia nimitettiin tarkk'ampujapataljooniksi. (Samaten 3. Jääkärirykmentistä erotettu Helsingin opetuspataljoona muuttui Helsingin opetustarkk'ampujapataljoonaksi ja saatuaan nuoren kaartin arvon 1829 Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoonaksi, mutta se on toinen juttu.) Vuonna 1881 siirryttiin asevelvollisuusarmeijaan (ns. vanha väki), jonka joukko-osastot perustettiin silloisten läänien pääkaupunkeihin, esimerkiksi Uudenmaan tarkk'ampujapataljoona Helsinkiin ja Turun tarkk'ampujapataljoona Turkuun.

Tarkk'ampujat olivat siis käytännössä tavallista jalkaväkeä, ja tarkk'ampujaa käytettiin sotamiehen nimityksenä samaan tapaan kuin nykyään esimerkiksi jääkäriä, pioneeria ja viestimiestä aselajista riippuen. Tarkk'ampujien muistoksi on Helsingissä, Turussa ja Mikkelissä Tarkk'ampujankatu sekä Haminassa ja Oulussa Tarkka-ampujankatu.

Tarkk'ampuja on joka tapauksessa vanhentunut muoto. Ilmiötä, jossa sananloppuinen vokaali katoaa vokaalin edellä sanotaan elisioksi; konsonantin edellä kyse on apokopeesta. Tarkka-ampuja on tatpuruṣa-tyyppinen (endosentrinen) yhdyssana, joka on muodostettu sanoista tarkka ja ampuja mahdollisesti ruotsin sanan skarpskytt mallin mukaan. Elisiosta yhdyssanoissa on esimerkkejä nykykielessäkin: yhtäkkiä, jokikinen ja vastikään. Muoto tarkka-ampuja on tuskin laajentunut takaisin muodosta tarkk'ampuja, vaikka teoriassa niinkin voisi olla. Elidoituneen vokaalin palauttaminen voi johtaa myös muuhun kuin alkuperäiseen vokaaliin, mistä on esimerkkinä (puhekielinen) joki-ikinen < jokikinen < joka ikinen, jossa tapahtuva muutos vokaalin laadussa on rinnastettavissa eeppisen kreikan diektasikseen (esim. ὁράω > ὁρῶ > ὁρόω). Yhdyssanan tarkk'ampuja osat eivät kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta hämärtyneet juuri ollenkaan, joten "palautuminen" elidoimattomaan muotoon olisi voinut tapahtua muutenkin.

Olen kuitenkin jokseenkin varma, että muoto tarkk'ampuja on jonkinlainen satunnainen poikkeus ja että tarkka-ampuja on aina ollut käytössä sen rinnalla. Joukkoyksiköiden nimissä ja niihin pohjautuvissa lähteissä kirjoitusasu tarkk'ampuja periytynee vuoden 1827 uudistuksista eikä välttämättä heijasta yleistä ääntämystä.

Tietosanakirjan Facta (1974) mukaan tarkka-ampujan aikaisempi muoto on tarkk'ampuja. Käsilläni olevien 1800-luvun lähteiden perusteella elidoitunut muoto ei kuitenkaan näytä olevan ajallisesti erotettavissa elidoitumattomasta muodosta. D. E. D. Europaeuksen Svenskt-Finskt Handlexikon (1853) tuntee sanan muodossa tarkka-ampuja (ru. skarpskytt ja tiraljör). Kun vanhaan ruotujakolaitokseen perustuva malli otettiin Krimin sodan vuoksi uudelleen käyttöön, sääti keisari vuoden 1854 asetuksessa, että Turun, Porin, Vaasan ja Oulun lääneissä on perustettava kaksi "skarpskyttä– (eli tarkk'ampuja–) pataljonaa". Ferd Ahlmanin sanakirjassa Svenskt-Finskt Lexikon – Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1865) on muoto tarkk'-ampuja (ru. skarpskytt). Samoin muoto tarkk'ampuja esiintyy Ehdotuksessa sotamiehen kirjaksi Suomen sotaväkeä varten (1880) kohdassa, jossa mainitaan, että "tarkk'ampujat [ovat] osastonpäällikkönsä [käskyn-alaisina]". (Tämä on myös esimerkki sanan merkityksestä miehistön arvona.) Kuitenkin samoihin aikoihin ilmestyneessä R. Castrénin teoksessa Asevelvollisuudesta Suomessa (1881, suom. Otto Julius Cantell) käytetään muotoa tarkka-ampuja.

Metrisen todisteen kansanomaisesta muodosta tarkka-ampuja tarjoaa laulu "Me sitä ollaan suomalaiset tarkka-ampujat", jonka rytmiin elidoitunut muoto ei missään nimessä sovi:
Me sitä ollaan suomalaiset tarkka-ampujat,
sotaopin harjoittajat aivan ankarat,
sumfatiralla rallallei ja sumfatirallallei,
ja sotaopin harjoittajat aivan ankarat.
Teksti on Heikki Klemetin Sotilaan laulukirjasta vuodelta 1918. Kyse ei voi olla varsinaisesta adjektiiviattribuutista, koska se ei kongruoi pääsanansa luvun kanssa. Sama laulu on kirjattu muistiin myös Suomen Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa vuonna 1901 (Reservin aliupseerina Suomessa, s. 15):
Myö se ollaan suomalaiset tarkka-ampujat,
ja sota-opin harjoituksiin aivan ahkerat.
Sumpati rallalla, rallallee, sumpati rallellee
ja sota-opin harjoituksiin aivan ahkerat.
(Huomaa murre-erot.)

1900-luvulla muoto tarkk'ampuja esiintyy lähinnä historiallisessa merkityksessään, jos siinäkään. Teoksessa Suomalainen upseerikoulutus 200 vuotta 1779-1979 (1978) käytetään muotoa tarkka-ampujapataljoona (s. 43-45). Nykymerkityksessään muoto tarkka-ampuja esiintyy Reserviupseeri-oppaassa (1940, s. 317). Kielitoimiston sanakirja (2012) antaa sanalle tarkka-ampuja edellä käsittelemäni kaksi eri merkitystä: "1. hist. rihlakiväärillä aseistettu jalkaväen sotilas; tarkka-ampujapataljoonan sotamies. 2. sot. valioampujaksi koulutettu tarkkuuskiväärillä aseistettu jalkaväen sotilas." Vaihtoehtoisena vanhentuneena muotona annetaan tarkkampuja ilman heittomerkkiä.

Silloin tällöin näkee, että kirjoitusasun suhteen esiintyy horjuvuutta ja ilmeistä epätietoisuutta. Eräs henkilö, jonka kanssa asiasta keskustelin, arveli, että muoto tarkk'ampuja on vanhempi ja että tarkka-ampuja alkoi yleistyä joskus hänen lukioaikoinaan. Syynä (tässä tapauksessa hänen suomussalmelaisen äidinkielenopettajansa) hämmennykseen voi olla, että sana on nähty kirjoitettuna vain historiallisessa asiayhteydessä: kirjoitusasua tarkk'ampuja käytetään historiallisessa merkityksessään esim. teoksissa Keisarillisen kaartin upseerina (Paul Linder 1938), Suomen kaarti 1812-1905 (Torsten Ekman 2006) ja Kaartin Jääkärirykmentin killan julkaisuissa Soi raikuen torvet ja rummut (2003) ja Pojat kansan urhokkaan (2004). Aku Ankka -lehdessä kuulemma käytetty muoto tarkk'ampuja saattaa selittyä edesmenneen päätoimittajan Markku Kivekkään asuinpaikalla lähellä Tarkk'ampujankatua. (Tosin ainakin kokoomateos Roope Ankan elämä ja teot käyttää muotoa tarkka-ampuja, ks. s. 214.)

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole todistaa mitään sen suhteen, mikä muoto on "oikein". Havaintoni on, että tarkka-ampuja voi merkitä joko nykyaikaista 'tarkka-ampujaa' tai historiallista 'tarkk'ampujaa', mutta huomattavasti harvinaisempi kirjoitusasu tarkk'ampuja viittaa vain jälkimmäiseen lukuun ottamatta satunnaisia poikkeamia (esimerkki, esimerkki, esimerkki).

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Isä meidän muinaisenglanniksi

Edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että muinaissaksi on lähellä muinaisenglantia (Old English, Anglo-Saxon). Tämän kirjoituksen luettuaan lukija voinee tehdä asiasta myös omat johtopäätöksensä, vaikka muinaisenglanninkieliset käännökset eivät olekaan runomuotoisia. Muinaisenglantilaisia versioita kannattaa verrata myös gootinkieliseen käännökseen. Ylipäänsä muinaisenglannin erot nykyenglantiin tulevat yleensä asiaan perehtymättömälle yllätyksenä. Rukouksista saanee kuitenkin selvää nykyenglannin, saksan ja rippikoulun pohjalta.

Käsittelen neljää eri versiota, joista kaksi ensimmäistä ovat rivien väliin tehtyjä glossia eli latinankielisen tekstin käännöksiä latinaa osaamattomien pappien avuksi. Tästä johtuen ne noudattelevat alkutekstin muotoa hyvin tarkoin ja tarjoavat välillä jopa vaihtoehtoisia käännöksiä, jotka olen merkinnyt käsikirjoituksissa käytettävän +-merkin sijaan sulkeisiin lukemisen helpottamiseksi.

Ensimmäisenä vuorossa on 900-luvun jälkipuoliskolla Northumbrian murteella tehty käännös, jonka lähde on ns. Lindisfarne Gospels. Teksti on nähtävissä täällä alkuperäisessä muodossaan.
fader urer ðu arð (ðu bist) in heofnum (in heofnas)
sie gehalgad noma ðin
to cymeð ríc ðin
sie willo ðin
suæ is in heofne 7 in eorðo
hlaf userne oferwistlic sel us todæg
7 forgef us scylda usra
suæ uoe forgefon scyldgum usum
7 ne inlæd usih in costunge
ah gefrig usich from yfle
(Merkki merkitsee sanaa and 'ja'.)

Kirjaimet þ ja ð merkitsevät muinaisenglannissa tilanteesta riippuen nykyenglannin sanan this tai thick ensimmäistä äännettä. Muinaisenglannissa soinnillinen ja soinniton ovat saman foneemin eri allofoneja, jotka ovat täydennysjakaumassa: vokaalien ja soinnillisten konsonanttien välillä ääntyy [ð] ja muulloin [θ], eikä kirjoitusasu heijastele tätä millään tavalla. Tällainen vaihtelu oli muinaisenglannissa myös f- ja v-äänteiden välillä, mistä on jäänteenä mm. nykyenglannin kirjoitustapa wife wives sekä hämmentävät fox ja vixen. Kirjoitusasu in heofnum 'taivaissa' viittaa siis ääntöasuun [in heovnum]. Hlaf (vrt. gootin hláifs) 'leipä, ruoka' vastaa nykyenglannin sanaa loaf ja on mutkan kautta myös sukua suomen sanalle leipä.

Pronominit ðu = þu ja ðin = þin vastaavat vanhentuneita nykyenglannin sanoja thou 'sinä' ja thy, thine 'sinun'. Muut persoonapronominit ovat perusmuodoissaan ic 'minä', he 'hän' (m.), heo 'hän' (f.), we 'me', ge 'te' (vrt. eng. ye), hie 'he'. Viimeisen tapauksessa mainittakoon, että muinaisenglannin hie sind 'he ovat' on paljon lähempänä länsigermaanisia kieliä (esim. saks. sie sind, holl. zij zind) kuin nykyenglannin they are, joka muistuttaa skandinaavisia kieliä (esim. ru. de är, isl. þeir eru).

Ensimmäisellä rivillä olevat vaihtoehtoiset muodot ðu arð (vrt. eng. thou art) 'sinä olet' ja ðu bist (vrt. saks. du bist) 'sinä olet' heijastelevat horjuvuutta kahden eri verbin välillä, jotka ovat nykyenglannissa sulautuneet yhteen (be-juuresta ovat nykykielessä subjunktiivi, infinitiivi, ing-muoto ja perfektipartisiippi). Vaihtelu kirjoitusasujen usih 'meidät' ja usich 'meidät' kahdella viimeisellä rivillä lienee kirjoitusvirhe.

Sanan sellan 'antaa' nykykielinen vastine merkitsee luultavasti skandinaavisesta vaikutuksesta johtuen 'myydä', ja merkityksen 'antaa' on ottanut skandinaavinen laina give. (Ajatus leivän myymisestä ja velan anteeksiantamisesta on tietenkin hauska.) Alkutekstin sana supersubstantialem on käännetty sanalla oferwistlic, jossa prefiksi ofer- vastaa latinan prefiksiä super- ja wist merkitsee 'olemassaoloa' tai 'ravintoa'. Käännösvastine on siis hyvin sananmukainen.

Toinen edellisen kanssa samoihin aikoihin laadittu rivienvälinen käännös löytyy käsikirjoituksesta, joka tunnetaan nimellä Rushworth Gospels). Digitoitu versio on nähtävissä täällä.
fæder ure þu þe in heofunum earð
beo gehalgad þin noma
cume to þin rice
weorþe þin willa
swa swa on heofun swilce on eorþe
hlaf userne (ure) dæghwæmlicu (instondenlice) sel us todæge
7 forlet us ure scylde
swaswa we éc forleten þæm þé scyldigat wið us
7 ne gelæte us gelæde in costungae
ah gelese us of yfle
Toisin kuin edellisessä, possessiivipronomini þin ja sen pääsana ovat tässä eri järjestyksessä kuin alkutekstissä (esim. nomen tuum 'nimesi'), mikä kertoo ehkä astetta nykyaikaisemmasta suhtautumisesta kääntämiseen. Itse latinankielinen teksti eroaa aiemmin käsitellyistä ilmaisuissa panem substantialem ja ne patiaris nos induci in temptationem. Kääntäjä näyttää epäröineen, kääntääkö substantialem merkityksellä 'päivittäinen' vai alkutekstissä käytettyä latinan sanaa vastaavalla sanalla instondenlic 'tällä hetkellä tarvittava'.

Seuraava, standardikielen aseman saavuttaneella länsisaksisella murteella kirjoitettu versio, jota voi jo pitää varsinaisena käännöksenä, on peräisin Ælfricin (n. 955 - n. 1010) Isä meidän -rukousta käsittelevästä saarnasta (Feria III de Dominica oratione). Teksti on Peter Clemoesin editiosta Ælfric's Catholic Homilies: The First Series (1997):
Þu ure fæder þe eart on heofenum.
sy þin nama gehalgod
cume þin rice;
Sy þin willa
on eorðan swa swa on heofenum;
Syle us todæg urne dæghwomlican hlaf;
And forgif us ure gyltas
swa swa we forgyfað þam ðe wið us agyltað.
7 ne læt þu na us on costnunge:
ac alys us fram yfele
sy hit swa;
Teksti vaikuttaa edellisiä idiomaattisemmalta tai ainakin suoraviivaisemmalta käännökseltä. Sana amen on käännetty kokonaisella lauseella sy hit swa 'olkoon se niin', mikä liittynee saarnan opetukselliseen tarkoitukseen.

Sy (= sie) on olla-verbin konjunktiivi (vrt. goot. sijai, saks. sei). Relatiivipronomini þe (ðe) esiintyy yksinään tai demonstratiivipronominin (artikkelin) ohella: þu ure fæder þe eart on heofenum 'sinä isämme, joka olet taivaissa', swa swa we fogyfað þam ðe wið us agyltað 'niin kuin me annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat'.

Kohdassa ne læt þu na us on costnunge 'älä saata meitä kiusaukseen' esiintyy nykyaikaisen kielenhuollon piirissä virheellisenä pidettävä kaksoisnegaatio (ne...na).

Ælfric ei tee eroa alkutekstin vaihtelulle monikon ja yksikön välillä, vaan kääntää molemmissa tapauksissa monikossa on heofenum 'taivaissa'.

Samoihin aikoihin edellisen kanssa on laadittu myös käsikirjoituksen Corpus Christi College Cambridge 140 sisältämä itsenäinen käännös, joka on mahdollisesti rukouksen tunnetuin muinaisenglanninkielinen versio. Alla oleva teksti on Benjamin Thorpen editiosta (1842):
Fæder úre, þu þe eart on heofenum,
Si þin nama gehalgod.
To-becume þin ríce.
Geweorðe þin willa
on eorðan, swa swa on heofenum.
Urne gedæghwamlican hlaf syle us to-dæg.
And forgyf ús úre gyltas,
swa swa we forgifað úrum gyltendum.
And ne gelǽde þu us on costnunge,
ac alys us of yfele:
Soðlice.
Sana amen on tässä käännetty soþlice 'totisesti. Muuten oleellisimmat erot Ælfricin käännökseen ovat geweorþe 'tapahtukoon' sanan sy 'olkoon' sijasta neljännellä rivillä, leipäpyynnön sanajärjestys kuudennella rivillä, joka on tässä lähempänä latinankielistä alkutekstiä, sekä ilmaisu úrum gyltendum 'velallisillemme, syntisillemme' Ælfricin käyttämän relatiivilauseen þam ðe wið us agyltað 'niille, jotka meitä vastaan rikkovat' sijaan.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Kommentti juttuun "Espoon nuoret kiroilevat nyt venäjäksi"

Länsiväylässä oli juttu siitä, miten espoolaisnuoret kiroilevat nykyään venäjäksi ja muillakin maahanmuuttajien kielillä. On aina hauskaa, että kieleen liittyvistä asioista kirjoitetaan, vaikka useimmiten sävy, jossa kielikysymyksiä käsitellään, saa kielitieteilijän vääntelehtimään. Tässä nimenomaisessa jutussa ei ole sinänsä mitään erityisen väärää, mutta paljon mielenkiintoisia vaikkakin hieman tulkinnanvaraisia kieliasenteiden ilmentymiä, joita haluan kommentoida muutamalla sanalla.
"Nuorten puhekieli on viime vuosina vapautunut. Lintumetsän koulun kahdeksasluokkalaiset Eero Hirvonen, Riina Pesonen ja Emma Into myöntävät, että puheeseen pääsee myös alatyylisiä ilmaisuja. Silti kukaan heistä ei halua kiroilla omien vanhempiensa kuullen."
Huomattava on myönteisiä mielleyhtymiä tuova sana "vapautunut".  Mitä tulee ajalliseen perspektiiviin, uskallan sanoa, että nuoret ovat käyttäneet alatyylisiä ilmaisuja aina ja myös säädelleet kyseisten ilmaisujen käyttöä seurasta riippuen. Ilmiön ajattomuuden tunnustamattomuuteen liittyy myös seuraava havainto:
"Espoolaiset nuoret käyttävät puhuessaan koko lailla toisenlaista kieltä kuin vielä pari vuosikymmentä sitten."
Yllä olevan toteamuksen lienee voinut esittää minä hetkenä hyvänsä Espoon olemassaolon aikana. Itsestäänselvyyksien toteamisessa ei välttämättä ole mitään väärää, mutta tässä kokonaisvaikutelma tuntuu olevan se, että kyse on tuoreesta eli uudesta ilmiöstä. Yksityiskohtien osalta tämä varmasti pitääkin paikkansa, sillä jutussa mainituista lainanantajakielistä esim. kiina ja somali ovat uudempia tulokkaita kuin venäjä ja ruotsi.

Mutta haluan käsitellä juttua ennemmin kieliasenteiden näkökulmasta. Nuorten kielenkäyttöä luonnehditaan positiiviseen sävyyn edellä mainitun lisäksi myös jutun yhteydessä olevassa infolaatikossa:
"Nuorten kielitaito ei rajoitu vain vieraisiin kieliin. Tohtori Liisa Raevaara on tutkimuksissaan todennut, että nuoret puhuvat suomea eri tavoin ja sekoittavat sujuvasti eri kieliä keskenään."
Väärinkäsityksien välttämiseksi sanottakoon, etten väheksy missään nimessä tällaisesta aiheesta tehtyä tutkimusta toisin kuin isoäitini, jota puistatti pelkästään Stadin slangin suursanakirjan (2000) olemassaolo: "Sehän nyt on vain sellaista Sörkän sällien puhetta". Se, että nuoret haukkuvat toisiaan venäjäksi lehmiksi ja lutkiksi on täysin validi tutkimuskohde ja tarjoaa tärkeää tietoa kielen muuttumisesta urbaanissa ja monikielisessä ympäristössä. Siitä, että nuorten puhekieltä tutkitaan, ei kuitenkaan pidä ajatella seuraavan, että sanotunlaisen kielenkäytön pitäisi olla hyväksyttävää tai toivottavaa, vaikka sillä onkin sosiaalinen funktionsa:
"Eri kielimuotojen käyttäminen on nuorille yksi tapa osoittaa omaa identiteettiä ja kuulumista johonkin ryhmään."
Tämä on ehdottomasti totta, mutta on muistettava, että oman identiteetin ja ryhmäsidonnaisuuden osoittaminen ei ole oletusarvoisesti positiivinen tai negatiivinen asia, vaan puhtaasti neutraali. Tässä yhteydessä erityisen kiehtova on infolaatikon kolmas kohta:
"Suomessa on vähitellen opittu sietämään ja arvostamaan sitä, että kukin puhuu omalla murteellaan."
Murteiden sietäminen ja sietämäättömyys on tunteikas aihe. On ihmisiä, jotka erityisesti pitävät eri murteista, sekä sellaisia, jotka suhtautuvat kielen variaatioon pilkallisesti tai suorastaan aggressiivisesti. Tuomi Elmgren-Heinosen Käytöksen kultainen kirja (1954) tarjoaa esimerkin suhtautumisesta 1950-luvulla:
"Murteiden käyttö [seuraelämässä] on luku sinänsä: on henkilöitä, jotka eivät koko ikänään vapaudu lapsuudessa oppimastaan murteesta, toisia, jotka pystyvät puhumaan kirjakieltä niiden parissa, jotka sitä käyttävät, ja omaa murrettaan oman paikkakuntansa ihmisten kanssa. Murteestaan monet ovat ylpeitä ja koettavat kaikin mokomin säilyttää sen. Voikin sanoa, että henkilön, jolle murre on todellinen elämänilmaisu ja joka murrettaan käyttelemälä on eräällä tavoin kielellisesti 'luova', ei millään muotoa tule väkivalloin luopua siitä, vaikka monet hienostelijat häntä siihen kehoittaisivatkin. Tällainen 'luova' kielentaituri on mm. näyttelijätär Henny Valjus, joka puhuu karjalaismurrettaan niin herkullisesti, että hänen tavallinenkin keskustelunsa on täysin verrattavissa siihen taidenautintoon, minkä hän näyttämöltä tarjoaa katsojilleen.

Ei kuitenkaan liene epäilystäkään siitä, että liian kansanomaiset sanonnat ja murresutkaukset, liian leveä ja piittaamaton kielellinen ilmaisu seurassa - ellei henkilö ole todellinen koomikko ja taituri - vaikuttavat vastenmielisiltä eivätkä ole asianomaiselle itselleen eduksi. Ei siis ainakaan liene liikaa vaatia, että ne, jotka julkisesti joutuvat sanan taitajina esiintymään, pukevat sanottavansa kirjakielen asuun." (343-344)
Mitä tulee julkiseen esiintymiseen, pitänevät yllä mainitut ohjeet edelleen paikkansa. Ajatus siitä, että joku puhuu murretta niin hyvin, että sitä on hauska kuunnella, on ensisilmäyksellä melko viaton, mutta toisaalta alentaa murteella puhumisen hauskan kuriositeetin tasolle. Murre kuulostaa muunmurteisesta oudolta ja kiehtovalta, koska se eroaa hänen äidinkielestään: tällaisen sietämisen tapauksessa kyse on oikeastaan samasta ilmiöstä kuin englanninkielisten nimien käyttämisessä "hienompina" ja "parempina" vaihtoehtoina suomenkielisille. Turun, tampereen ja savon murteet ovatkin tunnetusti alentuneet jossain määrin huumorimurteiden tasolle. Murreasenteisiin liittyy myös huvittavat mittasuhteet saavaa nurkkapatriotismia ja purismia: eräs tuntemani espoolainen, joka on kirjaimellisesti imenyt äidinmaidossa Kainuun murteen, sai Kajaanissa "hesalaisena" ikätovereiltaan hyytävän vastaanoton puhuessaan paikallisten tavalla. Myös Helsingin murteeseen liittyy suuria tunteita: oikeaa Stadin slangia ei enää puhuta, on väärin sanoa Töölööseen ja vain pöndet sanoo Sörkkä.

Nuorten kielessä ei kuitenkaan ole kyse pelkästään murteesta. Käsite murre viittaa yleensä kielen alueelliseen variaatioon. Itse en erityisesti rakasta sanaa murre, koska se luo mielikuvan, että murteet ovat jotenkin "murrettuja" tai "rikottuja" versioita "oikeasta" yleiskielestä (vrt. puhua suomea murtaen 'puhua suomea ulkomaalaisittain, väärin'). Helsingin tai Espoon puhekieli, joita ei yleensä nimitetä murteiksi, jakaantuvat muiden murteiden tavalla erilaisiin alatyyppeihin: eri kielimuodot vaihtelevat mm. sukupuolen, iän, koulutuksen ja työpaikan mukaan. Alimmalla eli tarkimmalla tasolla on kunkin yksilön oma kieli eli idiolekti. Toistaen itseäni totean vielä, että siinä tosiasiassa, että kukin puhuu omaa idiolektiaan, ei ole mitään arvostettavaa tai moitittavaa. Yksilöiden kieli ei ole kuitenkaan koko ajan samanlaista, vaan kieli vaihtelee tilanteen mukaan: pappi käyttää saarnoissaan erilaista kieltä kuin tilatessaan puhelimitse pitsaa, ja opiskelija kirjoittaa eri tavalla kaverilleen Facebookissa kuin professorille sähköpostitse. Tällaisia vaihtelevia muotoja kutsutaan eri rekistereiksi. Rekistereillä on tunnistettavia piirteitä kuten tietynlaiset sanavalinnat, rakenteet ja toistuvat formulat. Osittain rekisterivaihteluun liittyy myös kielimuodon vaihtelu. Rekisteriä voidaan tietyin varauksin kutsua myös tyyliksi.

Esimerkkinä päällekkäisestä rekisteri- ja kielivaihtelusta käyköön seuraava virke:
"Sitten hän palasi luoksemme ja ilmoitti, että meidän tulisi kiireesti paeta paikalta."
Yllä oleva virke on yleis- eli kirjakieltä ja kävisi tuollaisenaan missä tahansa virallisessakin yhteydessä sekä puhuttuna että kirjoitettuna. Sama henkilö voisi kertoa kyseisen tarinan myös omalla murteellaan, joka saattaa olla monessa tilanteessa sopivampi kielimuoto:
"nii ja sit se tuli takas ja sano et lähetään pakoon"
Edelleen sama tarina voitaisiin kertoa kohdeyleisön tarpeet huomioiden astetta "herkullisemmin":
"nii ja vittu kelaa sit se tuli takas ja vittu sano et vittu lähetää hanee"
Tällainen kielimuoto, joka ei siis kielensisäisestä näkökulmasta oikeastaan sisällä kiroilua (ehkä viimeistä vittu-sanaa lukuun ottamatta), särähtää sanavalintojensa vuoksi helposti korvaan. Alussa mainitut kahdeksasluokkalaiset ymmärtävät tämän ilmiön ja pyrkivät välttämään kiroilua vanhempiensa edessä. Pitäisikö ahdasmielisten vanhempien kuitenkin oppia hyväksymään nuorten itseilmaisu ja arvostaa heidän kielimuotoaan? Jutussa mainitaan yleisellä tasolla, että osa nuorista "osaa" suodattaa kirosanat pois. Tässä on siis tietynlainen ristiriita: toisaalta nuorten omaa kielimuotoa pitäisi sietää ja suorastaan arvostaa, mutta kuitenkin tietyt elementit on hyvä osata tukahduttaa. Eikö siis nuorten kieltä tarvitsekaan sietää? Kuka saa lopulta määritellä, millainen ilmaisu ovat hyväksyttävää ja mikä ei?

Kielitieteen piiriin eivät tällaiset kysymykset tietenkään kuulu. Asiaan voi suhtautua puhtaan pragmaattisesti: ei pidä käyttää kieltä, joka ei miellytä niitä, joiden mielipiteillä on merkitystä. Pitää sitäpaitsi osata niinku arvostaa sitä, et aikuset ilmasee itteensä dissaamal niinku nuorten kielenkäyttöö.


lauantai 4. toukokuuta 2013

Suomenlinnan ruotsinkielisiä piirtokirjoituksia

Helsingin edustalla sijaitsee Suomenlinna, alkuperäiseltä nimeltään Sveaborg eli Viapori, myös "Pohjolan Gibraltariksi" kutsuttu linnoitus. Linnoitustyöt aloitettiin Augustin Ehrensvärdin johdolla 1748 Ruotsin menetettyä Hattujen sodan seurauksena huomattavan osan rajalinnoitteistaan Venäjälle. Venäjän vaikutusvallan leviämistestä huolestunut Ranska tuki Ruotsia linnoitushankkeissa. Myöhemmin Napoleon teki sovinnon Venäjän keisarin Aleksanteri I:n kanssa, minkä seurauksena tämä osallistui tukemaan Englannin kauppasaartoa julistamalla sodan kauppasaarrosta kieltäytynyttä Ruotsia vastaan. Viapori antautui Venäläisille vuonna 1808, minkä jälkeen Suomesta tuli Venäjän keisarin alainen autonominen suuriruhtinaskunta. Myöhemmin Krimin sodan yhteydessä ottomaaneja tukemaan liittoutuneet englantilaiset ja ranskalaiset pommittivat Oolannin ohella myös Viaporia. Venäjän vallankumousta seuranneen Suomen itsenäistymisen jälkeen Viapori nimettiin vuonna 1918 Suomenlinnaksi. Suomenlinna oli sotilaskäytössä vuoteen 1973 asti, jolloin linnoituksen muodostavat saaret lukuun ottamatta Pikku Mustasaarta siirtyivät siviilihallintoon. Pikku Mustasaaressa toimii edelleen Merisotakoulu, jossa koulutetaan merikadetteja ja merivoimien reserviupseereita.

Käsittelen tässä ja myöhemmissä kirjoituksissa Suomenlinnassa näkemiäni eri-ikäisiä ruotsinkielisiä piirtokirjoituksia aloittaen Kustaanmiekasta eli entisestä Susiluodosta. Rakennusten numerot löytyvät tästä kartasta. Bastionien eponyymitiedot ovat peräisin Sophie Litoniuksen gradusta Vänner, kolleger och gynnare: namngivningen av de finska fästningsverken under Augustin Ehrensvärds tid (2010).

Bastioni Carpelanin (A5a) seinässä on laatta, johon on kirjoitettu bastionin nimi:
Bastion
Carplan. [sic]
'Bastioni Carpelan.' Bastioni on nimetty Wilhelm Carpelanin (1700-1788) mukaan. Carpelanin ja Gyllenborgin (Gustaf Samuel Gyllenborg, 1695-1756) yhdistävässä kurtiinissa (A5b) Ehrensvärd kiittää upseeritovereitansa:
Denne Sten Reses
Mine Stallbröder
Tillwärdigt Minne hwilkas
wett Flit och Enighet hulpit
mig Skynda denne Bygnad.
August Ehrensvärd.
'Tämä kivi pystytetään tovereitteni arvoiseksi muistoksi, joiden järki, ahkeruus ja yhtenäisyys auttoi minua kiiruhtamaan tätä rakennusta. Augustin Ehrensvärd.' Nykyruotsissa verbi hjälpa taipuu heikosti (preteriti hjälpte, supiini hjälpt), mutta alkujaan se oli vahva (halp, hulpit) kuten nykysaksassakin. Sisäpuolelle johtavan käytävän yläpuolella lukee:
Biorneborgs
och
Tavastehus Regementers
Styrcka Flit och Enighet har Up-
rest sitt Fadernesland denna Säc-
kerhet och sin Flit detta Ehreminne.
'Porin ja Hämeenlinnan rykmenttien voima, ahkeruus ja yhtenäisyys on pystyttänyt isänmaalleen tämän varmistuksen ja ahkeruudelleen tämän muistomerkin.' Edelliseen verrattuna on huomattava, että johtajat ovat "järkeviä, ahkeria ja yhtenäisiä", mutta itse työn tekevät sotilaat puolestaan "vahvoja, ahkeria ja yhtenäisiä". Suomen sotalaitos muodostui 1700-luvulla seitsemästä jalkaväkirykmentistä ja kolmesta ratsuväkirykmentistä, joiden väenottoalueet noudattelivat maakunta- ja läänijakoa. Turun ja Hämeen jalkaväkirykmenttien vahvuudet olivat 1025 miestä kummallakin. Joukko-osastot komennettiin vuorotellen Viaporin rakennustöihin. Vastaava rakentajien muistolaatta on myös Kustaanmiekan rantavarustuksen (A13) seinässä:


Auringon suotuisan aseman vuoksi kuvassakin melko helposti luettava teksti on:
Lif och Borgo Com=er
af Nylands Regimen=te
till Foth
hafva med en Otrolig Flit
Bygt detta Gallerie Åhr 17[5.]
'Henki- ja Porvoo-komppaniat Uudenmaan jalkaväkirykmentistä ovat uskomattomalla ahkeruudella rakentaneet tämän gallerian vuonna 175-.' Rakennusvuosi lienee jotain 1750-1753 väliltä. Uudenmaan jalkaväkirykmentin väenottoalue oli Uudenmaan lääni tai oikeastaan Uudenmaan ja Hämeen läänin eteläinen osa eli Uudenmaan maakunta. Henkikomppanian ja Porvoon komppanian väenottoalueet kattoivat suunnilleen entisen Itä-Uusimaan (ks. kartta teoksessa Suomalaisen sotilaan historia, s. 105).

Bastioni Langtingshausenin (A7b) seinämään on kirjoitettu bastionin nimi:
Bastion
Lantingshausen
'Bastioni Lantingshausen.' Bastioni lienee nimetty Jacob Albrecht von Lantingshausenin (1699–1769) mukaan.

Lisäys: Tenalji Kyhlenbeckin seinässä olevan laatan teksti löytyy täältä.

Kuninkaanportin (A12) molemmilla puolilla ovat Suomenlinnan tunnetuimmat piirtokirjoitukset. Ylempänä olevat pienemmät laatat muodostavat yhdessä Suomenlinnan rakentamiseen liittyvän kokonaisuuden:
Här har
KONUNG
FREDRIK
låtit lägga
den första ṣten år 1748

och
KONUNG
GUSTAF
har lagt
[den sista stenår vvvv
'Täällä on kuningas Fredrik antanut asettaa ensimmäisen kiven vuonna 1748, ja kuningas Kustaa asetti [viimeisen kiven] vuonna [vuosiluku puuttuu]' Mainitut kuninkaat ovat Fredrik I (1676–1751), joka oli Ruotsin kuningas vuodesta 1720 vuoteen 1751, ja Kustaa III (1746-1792), joka hallitsi vuodesta 1771 vuoteen 1792 ja jonka kunniaksi Kustaanmiekka on tiettävästi nimetty. Viaporin rakennustyöt päättyivät vuonna 1791.

Suuremmista tauluista vasemmanpuoleisessa lukee:
SUEABORG
Som rörer
hafvet på den ena sidan
och stranden på den andre
gier
DEN KLOKE
HERRAVÄLDET
öfver
både haf och land
'Viapori, joka koskettaa yhtäältä merta, toisaalta rantaa, antaa viisaalle vallan sekä maalla että merellä.' Alunperin linnoitus suunniteltiin kaksoislinnoitukseksi, mutta mantereenpuoleiset linnoitustyöt keskeytettiin jo vuonna 1750. Ullanlinnan (Ulkrikasborg) kaupunginosan nimi juontaa juurensa nykyiselle Tähtitorninmäelle suunnitelluista linnoitteista.

Oikeanpuoleisessa taulussa lukee:
Ifrån Odemarker
äro
desse VARGSKIÄRSholmar
ombytte
till ett
SUEABORG.
EFTERVÄRD
stå här på egen botn
och lita icke
på främmande hielp
'Erämaista ovat nämä Susisaaret muutettuja Viaporiksi. Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjalla äläkä luota vieraaseen apuun.' Kehotus olemaan luottamatta vieraaseen apuun liittynee Ranskan Viaporin rakentamiseen antamaan huomattavaan tukeen. Kuninkaanportti ja yllä oleva teksti olivat nähtävissä myös vanhassa tuhannen markan setelissä. Alla olevasta kuvasta näkyy kivitaulujen sijainti portin molemmilla puolilla:

perjantai 3. toukokuuta 2013

Kapusiinikahvista ja keisarisalaatista

Olen useamman kerran törmännyt mielenkiintoiseen ilmiöön tilatessani cappuccinoa. Esimerkistä käy alla oleva autenttinen dialogi:

- Hei, mansikkadonitsi ja [kapːutˈtʃiːno], kiitos.
- Ai ['kaputʃiːno]?

Vaikka olenkin humanisti, olen vähentänyt huomattavasti latten ryystämistä selvittääkseni, onko kyse pelkästä tilauksen toistamisesta. Koska ylläsiteeratussa tapauksessakin toisto koski vain juomaa, vaikuttaa vahvasti siltä, että kyse on ainakin jossain määrin yrityksestä korjata ohimennen väärä ääntämykseni.

Itse olen melko välinpitämätön sen suhteen, miten joku muu ääntää vieraskieliset nimet, kunhan ne ovat tunnistettavissa, vaikka virallisemmissa yhteyksissä täytyy tietysti miettiä hieman tarkemmin. Geminaattojen tarkoituksellinen lyhentäminen italiankielisen sanan tapauksessa on kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö, joka saattaa johtua joko englannin vaikutuksesta, hyperkorrektiudesta tai molemmista. Hyperkorrektiudesta voisi ajatella olevan kyse siksi, että pp ja cc näyttävät luonnollisesti suomenkielisen silmään pitkien äänteiden merkeiltä, jolloin englannin muotoa [kæpəˈtʃiːnou] mukaileva lyhennetty ääntämys saattaa näin vierasperäisen sanan tapauksessa tuntua oikeammalta eli hienommalta. (Samoin monet ääntävät Diogenes Laertioksen nimen ['leːrtios] osoittaakseen tietävänsä, että latinan ae ääntyy pitkänä e:nä.)

(Cappuccinon nimi tulee kapusiinimunkkien kaavun väristä. Wieniläiskahviloissa voi cappuccinon ohella tilata myös saksankielistä Kapuziner-kahvia.)

Toinen mielenkiintoinen tapaus on caesarsalaatti, jonka alkuosan tyypillisin ääntämys lienee ['seːsːar]. Hieman latinaa osaavat haluaisivat varmaan korjata tämän muotoon ['keːsar]. Salaatin luoja ei tiettävästi ollut Caius Iulius Caesar (100-44 eKr.), jonka cognomenista suomen sana keisari on peräisin, vaan amerikanitalialainen Cesare Cardini (1896-1956). Salaatin nimen latinisoidun alkuosan voisi ajatella yhtä perustellusti ääntyvän italian mukaan [ˈtʃezar] tai salaatin kotimaan mukaan englantilaisittain ['siːzər]. Jos taas nimi halutaan ääntää (klassisen) latinan mukaan, olisi ääntämys ['keːsar] tai ['kaesar]. Vakiintunut (?) seessar-ääntämys perustunee joskus 1800-luvulla Suomessa käytössä olleeseen ranskalaistyyliseen latinan ääntämykseen suomenruotsalaisittain venytettynä.


torstai 2. toukokuuta 2013

Mikael Agricola toukokuusta

Edellistä jatkaen käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, mitä Mikael Agricola kirjoittaa Rucouskiriassaan (1544) toukokuusta:
Coko loondo nyt wirkopi.
Meri / maa / ia taiwas ihastupi.
Iloijtkan sijs wanha ia nuori.
Linnut laulauat / ia maa on toore.
Kylue / ia äle yrtit säästä.
äle kedhest ia kesiwardhest werda pääste.
Telle kulla sömen pite lemmin roca / ia
toret woita swrustamat. Ja nautiman
coijroho ia feniculum iomasa quin Auicen
na sano.
'Koko luonto nyt virkoaa / meri, maa ja taivas ihastuvat. / Iloitkoon siis vanha ja nuori: / linnut laulavat ja maa on tuore. / Kylve äläkä yrttejä säästä, / älä kädestä ja käsivarresta verta päästä. / Tällä kuulla syömän pitää lämmintä ruokaa ja tuoretta voita suurustamatta ja nauttiman koiruohoa ja feniculumia juomassa, kuten Avicenna sanoo.'

Wirkopi 'virkoopi' ja ihastupi 'ihastuupi' sisältävät erityisesti Agricolan suosiman -pi-päätteen. Pääte esiintyy sivupainosta riippumatta sitä todennäköisemmin, mitä lyhyempi verbivartalo on. Iloijtkan 'iloitkoon' sisältää vanhassa kirjasuomessa yleisen mutta sittemmin hävinneen imperatiivin -kAAN-päätteen nykyisen -kOOn-päätteen sijaan.

Pitkän vokaalin ja diftongin horjuvuudesta kertovat kirjoitusasut loondo 'luonto', nuori 'nuori' ja toore 'tuore'. Kaksi viimeksi mainittua eivät rimmaa nykysuomessa eivätkä kirjoitusasun perusteella Agricolallakaan, mutta hän kuitenkin käyttää samoja sanoja myös Abckirian (1543) alussa, vaikkakin eri kirjoitusasussa: Oppe nyt wanha / ia noori / joilla ombi Sydhen toori 'opi nyt vanha ja nuori, / joilla on sydän tuore'.

Kuten lienee jo selvää, Agricolan oikeinkirjoitus ei ole vain erilaista kuin nykysuomessa vaan myös sisäisesti jokseenkin epäjohdonmukaista: huhtikuussa hän kirjottaa Coyråho, toukokuussa coijrohoFeniculum on 'fenkoli' eli 'saksankumina' (Foeniculum vulgare). Avicenna eli Ibn Sīnā (n. 980 - 1037) oli persialainen oppinut, joka kirjoitti lääketieteen lisäksi muistakin tieteenaloista.

Vappu eli Walburgis Neizyt on Agricolan kalenterissa merkitty jostain syystä 2.5. kohdalle.

Isä meidän muinaissaksiksi

Aiempiin Isä meidän -käännöksiin verrattuna muinaissaksinkielinen versio on hieman omalaatuinen, koska se on osa 800-luvun alkupuoliskolla kirjoitettua Jeesus-eeposta (Heliand, säkeet 1600-1612). Eepoksen mitta on samankaltainen kuin Beowulfin: puolisäkeissä on kussakin kaksi pääpainoa, ja kaksi tai useampi sana muodostavat alkusoinnun. Koska käännöksen muoto poikkeaa niin paljon totutusta, olen kääntänyt sen suomeksi.

Alla oleva teksti on peräisin Otto Behaghelin editiosta (1882). Teksti perustuu käsikirjoitukseen München C
gm 25. Sirkumfleksi merkitsee pitkää vokaalia. Soinnilliset frikatiivit on merkitty viivalla. Olen lisännyt puolisäkeiden väliin vinoviivan tavanomaisen pitemmän välin tilalle. Käännöksessä vinoviiva merkitsee sekä puolisäkeen että skäeen rajaa.
Fadar ûsa / firiho barno,
thu bist an them hôhon / himilo rîkea,
geuuîhid sî thîn namo / uuordo gehuuilico.
Cuma thin / craftag rîki.
Uuerða thîn uuilleo / oƀar thesa uuerold alla,
sô sama an erðo, / sô thar uppa ist
an them hôhon / himilrîkea.
Gef ûs dago gehuuilikes râd, / drohtin the gôdo,
thîna hêlaga helpa, / endi alât ûs, heƀenes uuard,
managoro mênsculdio, / al sô uue ôðrum mannum dôan.
Ne lât ûs farlêdean / lêða uuihti
sô forð an iro uuilleon, / sô uui uuirðige sind,
ac help ûs uuiðar allun / uƀilon dâdiun.
'Isä meidän, / miesten lasten, / olet korkeassa / taivasten valtakunnassa, / pyhitetty olkoon nimesi / jokaisella sanalla, / tulkoon sinun / mahtava valtakuntasi / tapahtukoon tahtosi / koko tämän maailman päällä, / niin samoin maan päällä / kuin siellä ylhäällä on, / korkeassa / taivaan valtakunnassa.  / Anna meille päivistä jokaisena neuvo / hyvä Herra, / pyhä apusi / ja anna meille anteeksi, taivaan vartija, / monet rikkeet, / kuten me muille ihmisille teemme. / Älä anna meitä johtaa / pahojen olentojen / että tekevät mitä tahtovat, / minkä arvoisia olemme, / vaan auta meitä kaikkia / pahoja tekoja vastaan.'

Seuraava teksti on peräisin Edvard Sieversin editiosta (1878) ja perustuu käsikirjoitukseen Cotton Caligula A VII. Erot edelliseen ovat lähinnä kosmeettisia.

Fader ist usa / firiho barno,
thu bist an them hohen / himilo rikie.

Giuuihid si thin namo / uuordu gehuilicu.
Cume thin craftiga riki.
Uerthe thin uuilleo / oƀar thesa uuerold alla,
so samo an erđu / so thar uppe ist
an them hohon himilo rikie.
Giƀ us dago gihuilices rad, / drohtin thie guodo,
thina helaga helpu, / endi alat us, heƀanes uuard,
managaro mannsculdio, / all so uui ođron mannon duan.
Ni lat us farledean / letha uuihti
so forth an iro uuilleon / so uui uuirdiga sind,
ac hilp us uuiđar all on / ubilon dadeon.
Silmämääräisesti huomio kiinnittyy ensimmäisenä siihen, että pitkiä vokaaleja ei ole erikseen tässä editiossa merkitty. Erona edelliseen on myös kirjaimen đ käyttö kirjaimen ð sijaan.

Yllä olevat eri versiot eivät eroa kuitenkaan toisistaan mitenkään tolkuttomasti. Yhteisenä piirteenä voidaan todeta, että toisin kuin gootissa, [θ]-äänteellä ei ole omaa kirjaintaan, vaan se on merkitty digrafilla th. Nyky ylä- ja alasaksassa äännettä vastaa d. Lisäksi [w]-äänne on merkitty digrafilla uu (vrt. englannin "double-u"). Alkuperäinen ääntämys on saattanut olla jotain seuraavan tapaista (löyhästi Irmengard Rauchin teoksen The Old Saxon Language mukaan):

[fadar u:za firiho barno
θu bist an θem ho:hon himilo ri:kea
jewi:hid si: θi:n namo wordo jehwiliko
kuma θin kraftax ri:ki
werða θi:n willeo ovar θeza werold alla
so: sama an erðo, so: θar uppa ist
an θem ho:hon himilri:kea
jef u:s daγo jehwilikes ra:d drohtin θe γo:do
θi:na he:laγa helpa endi ala:t u:s, hevenes ward
manaγoro me:nskuldio al so: we o:ðrum mannum do:an
ne la:t u:s farle:dean le:ða wihti
so: forð an iro willeon ŝo wi wirðije sind
ak help u:s wiðar allun uvilon da:diun.]
Muinaissaksin ja muinaisenglannin puhujat oletetusti ymmärsivät toisiaan. Muinaisyläsaksasta muinaissaksi poikkeaa erityisesti siinä, että siinä ei ole tapahtunut ns. yläsaksalaista äänteenmuutosta. Nykyään puhuttavat alasaksat polveutuvat muinaissaksista.

Germaanisen runouden tyylille uskollisena Jumalaa puhutellaan useita kertoja: fadar ûsa 'Isä meidän', drohtin the gôdo 'hyvä Herra', heƀenes uuard 'taivaan vartija'. Sanan drohtin vastine esiintyy suomessakin muodossa ruhtinas.


Sanassa managaro 'monien' näkyy adjektiivin monikon genetiivin pääte -aro. Gootiksi vastaava muoto olisi managaize, jossa näkyy rotasismin eli muutoksen s → r esivaihe /z/. Latinassa tämä alunperin pronomineille kuulunut monikon genetiivin pääte on levinnyt kaikkiin a- ja o-vartaloihin, mikä selittää päätteet -arum ja -orum. Kreikassa vastaava mutta rajoittuneempi ilmiö selittää sen, miksi α-vartaloilla on monikon genetiivissä aina sirkumfleksiaksentti: alkuperäinen pääte *-σων on luonnollisesti vetänyt aksentin toiseksi viimeiselle tavulle, joka on vokaalinvälisen σ:n katoamisen jälkeen kontrahoitunut viimeisen tavun kanssa, jolloin aksentista tulee säännöllisesti sirkumfleksi. Nykyruotsissa vanha monikon genetiivin pääte näkyy fossiloituneena sanassa allra 'kaikkein, kaikista'. Islannissa vastaava muoto on edelleen adjektiivin allur monikon genetiivi.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Vahvoista verbeistä

Vahvojen verbien käsite on tuttu ainakin kaikille ruotsia tai saksaa lukeneille, mutta termin taustasta ja merkityksestä esiintyy toisinaan sekaannusta, jota pyrin tällä kirjoituksella selventämään.

Ensiksi haluan sanoa, että olen ehdottomasti sitä mieltä, että kielenopetuksessa on keskityttävä kielen synkroniseen muotoon eikä historialliseen kehitykseen. Historiallisten ("kuolleiden") kielten kohdalla tilanne on hieman toinen, koska niitä opiskelevat yleensä opiskelevat samalla kielihistoriaa, jolloin kielihistoriallisten käsitteiden käyttö on luontevaa ja helppoa. (Toki historiallistenkin kielten kannalta on viisainta opetella aluksi nykykielten oppimistapoja soveltuvin osin käyttäen jokin "klassinen" muoto, johon verrattuna kielen todellinen variaatio on myöhemmin helppo jäsennellä.)

Nykykielistä käytetyssä terminologiassa on tiettyjä outouksia, jotka perustuvat vanhaan latinapohjaiseen kieliopin esitykseen ja joista ei ole jostain syystä päästy eroon. Yksi näistä on menneestä aikamuodosta eli preteritistä puhuminen imperfektinä. Imperfekti viittaa latinassa 'loppuun saattamattomaan' eli menneisyydessä kestävään, toistuvaan tai tavanmukaiseen tekemiseen erotuksena perfektistä eli 'loppuun saatetusta', joka kuvaa yksittäisiä kokonaisia tekoja menneessä ajassa. Sama erottelu on mm. kreikassa (aoristi vs. imperfekti) ja ranskassa (passé composé/simple vs. imparfait). Kun äidinkielen ja germaanisten kielten opetuksessa opitaan, että imperfekti merkitsee mennyttä aikaa, joudutaan niissä kielissä, joissa imperfektin nimi on jollakin tavalla relevantti, opettelemaan nimen oikea merkitys käytännössä uudestaan. Samalla luodaan virheellinen käsitys, että ranskan imperfekti olisi vastaava muoto kuin suomen menneen ajan muoto. Olisi paljon selkeämpää puhua suomessa ja germaanisissa kielissä preteritistä, jolloin romaanisten kielten ja kreikan ero perfektiivisen ja imperfektiivisen tekemisen välillä olisi alusta alkaen eksplisiittinen. (Vaikka nimitystä perfekti käytetään yleensä sellaisesta muodosta, joka kuvaa menneessä ajassa tapauhtunutta tekemistä, jonka vaikutus on voimassa nykyhetkessä tavalla tai toisella.)

Riippumatta siitä, miksi menneen ajan muotoa kutsutaan, germaanisten kielten verbit jakaantuvat historiallisesta näkökulmasta  neljään päätyyppiin: heikkoihin, vahvoihin, preteritipresenttisiin ja epäsäännöllisiin.

Heikot verbit tarvitsevat preteritin muodostamiseen ns. dentaalisuffiksin eli kielestä riippuen t- tai d-tyyppisen äänteen sisältävän päätteen, esim. ru. älska : älskade, köpa köpte ja eng. love : loved. Vahvat verbit muodostavat preteritinsä vartalovokaalia muuttamalla, esim. ru. hinna hann. Preteritipresenttiset verbit ovat alkuperäisiä preteritimuotoja, joita on alettu käyttää preesensin merkityksessä ja joiden preteriti on siis täytynyt erikseen muodostaa heikoista verbeistä tutulla päätteellä, esim. ru. kunna : kunde, jonka preesens on kan. Epäsäännölliset verbit ovat puolestaan ne, jotka ovat "aidosti" epäsäännöllisiä, esim. olla-verbi missä tahansa germaanisessa kielessä sekä vanhaan konjunktiiviin perustuva ru. vilja, eng. will.

Nykykielten opettamisen kannalta edellä kuvattu jako ei ole kovin oleellinen: verbit ovat oppijan kannalta yleisesti ottaen joko "säännöllisiä" tai "epäsäännöllisiä". Säännöllisyyden käsite on toisaalta melko mielivaltainen. Voidakseen muodostaa verbistä kaikki tarvittavat muodot englannissa on tunnettava infinitiivi, preteriti ja partisiipin perfekti: jos kaksi jälkimmäistä voidaan muodostaa ensimmäisen perusteella on verbi "säännöllinen", esim. love, loved, loved, jos taas ei, on verbi "epäsäännöllinen", esim. ride, rode, ridden. Latinassa toisaalta yleensä ajatellaan, että preesensin, perfektin ja passiivin partisiipin perfekti kuuluvat ikään kuin verbin olemukseen, eikä sellaisia verbejä kuin tango, tetigi, tactum, tangere pidetä oikeastaan epäsäännöllisinä, vaikka on olemassa myös sellainen tyyppi, jossa mainitut teemamuodot voidaan muodostaa pelkän infinitiivin perusteella.

Englannissa alkuperäiset vahvat verbit ja osa heikkoja verbejä (esim. have, had, had) ovat käyneet läpi niin suuria äänteellisiä muutoksia, että on mielekästä puhua leksikaalisten verbien yhteydessä vain säännöllisistä ja epäsäännöllisistä verbeistä, kuten normaalisti tehdäänkin. Preteritipresenttisiin verbeihin pohjautuvat modaaliverbit (can, could, will, would, shall, should) on tietysti syytä erottaa jälkimmäisistä, sillä ne eivät käyttäydy lainkaan muiden verbien tavoin. Sama pätee myös apuverbeihin be ja have.

Ruotsissa on ollut tapana erotella heikot verbit kolmeen konjugaatioon sen mukaan, mitkä niiden preesensin ja preteritin päätteet ovat:
  1. älska, älskar, älskade, älskat
  2. köpa, köper, köpte, köpt
  3. bo, bor, bodde, bott
Neljäs konjugaatio kattaa puolestaan vahvat verbit, esim. hinna, hinner, hann, hunnit. Erillisen kategorian muodostavat epäsäännölliset verbit, esim. sätta, sätter, satte, satt ja vara, är, var, varit.

Ruotsissa vahvat verbit eroavat epäsäännöllisistä selkeämmin kuin englannissa, mutta oppijan kannalta ligga, ligger, låg, legat on aivan yhtä epäsäännöllinen kuin lägga, lägger, lade, lagt. Vahvoista verbeistä ei myöskään ole mielekästä puhua, jos ei myös puhuta samalla heikoista verbeistä. Koska erottelu vahva : heikko on oppijan näkökulmasta käytännössä säännöllinen : erikseen opeteltava, epäsäännöllinen, on yksinkertaisinta käsitellä vahvoja ja epäsäännöllisiä verbejä yhtenä kokonaisuutena, kuten oppikirjallisuus tyypillisesti tekeekin otsikoidessaan verbilistat esim. "Vahvat ja epäsäännölliset verbit".

Tärkeintä on kuitenkin olla missään nimessä kutsumatta tätä epäsäännöllisten verbien kokonaisuutta vahvoiksi verbeiksi, koska tämä on hämmentävää ja tietenkin kielitieteellisestikin väärin. Sanan vahva käytölle sanan epäsäännöllinen sijaan ei ole mitään muuta perustetta kuin se, että se vie vähemmän aikaa sanoa. Mainittakoon, että epäsäännöllisistä verbeistä esim. ha(va), har, hade, haft ja sätta, sätter, satte, satt ovat  heikkoja verbejä, vara, är, var, varit ja äta, äter, åt, ätit pohjimmiltaan vahvoja.

Saksassa on paitsi vahvoja ja heikkoja verbejä, myös vahvoja ja heikkoja substantiiveja sekä vahva ja heikko adjektiivin taivutus. Millä tavalla näissä on kyse niin samasta asiasta, että niitä on kannattanut alkaa kutsua samoilla nimillä, vaatii hieman mielikuvitusta. Vahvat verbit, kuten edellä on jo todettu, eivät "tarvitse" dentaalisuffiksia ja ovat siis "vahvoja" toisin kuin heikot verbit, jotka eivät kykene ilman suffiksia muodostamaan preteritiä. Samalla logiikalla heikot substantiivit ja heikosti taipuvat adjektiivit tarvitsevat taipuessaan nasaalijohdinta, josta seuraa nykysaksassa päätteen -en runsaus heikossa taivutuksessa. (Ruotsin adjektiivin heikko taivutus on ns. a-muoto, vahva taivutus en- tai ett-muoto.)

Saksassa preteritipresenttisten verbien preesensin läheisyys vahvojen verbien preteritiin on persoonapäätteiden vuoksi hieman läpinäkyvämpi kuin ruotsissa ja englannissa, esim. ich kann, du kannst, er kann ja ich nahm, du nahmst, er nahm. Preteritipresenttisistä verbeistä tuttu vokaalimuutos monikossa (ich kann, wir können) on kadonnut saksan preteritistä, mutta ruotsissa on vanhanaikaisessa kielessä vielä jäänteitä siitä (yksikössä jag var monikossa vi voro). Samoin englannissa on vieläkin ero yksikön was ja monikon were välillä. (Myös you were on periaatteessa monikkokoska englannissa teititellään kaikkia. Vrt. goot. was 'olin'wesum 'olimme'.)

Synkronisesti orientoitunuttakaan opettajaa ei haittaa tietää, millainen diakroninen todellisuus hänen opettamansa kielen takana on. Seuraava selostus on pieni pintaraapaisu siitä, mitä germaanisten vahvojen verbien taustalla historiallisesti on.

Kantaindoeurooppalaisen jokseenkin monimutkainen aikamuotojärjestelmä on yksinkertaistunut germaanisissa kielissä preesensiin ja preteritiin. Germaaninen preteriti vastaa alkuperäistä perfektiä, joka muodostettiin reduplikaatiolla ja omilla erikoisilla persoonapäätteillään. Perfektin reduplikaatio esiintyy sanskritin ja kreikan lisäksi jäänteinä latinassa sellaisissa muodoissa kuin tango : tetigi 'koskea' ja curro : cucurri 'juosta'. Alkujaan perfektiin sisältyi myös aksentista johtuva verbivartalon vokaalin astevaihtelu yksikön ja monikon välillä.

Reduplikaatiotavu katosi germaanisissa kielissä varhaisessa vaiheessa (paitsi gootissa, ks. alempana), ja verbivartalon konsonantit vaikuttivat vokaalien laatuun muodostaen seitsemän eri tyyppiä tai luokkaa. Annan kustakin luokasta yhden tai useamman nykykielisen esimerkin englannista, ruotsista ja saksasta. Esitys ei pyri olemaan missään nimessä kaikenkattava. Gootti toimii vanhimpana laajemmin attestoituna germaanisena kielenä esimerkkinä alkuperäisestä järjestelmästä, vaikka jo gootissa on tapahtunut äänteenmuutoksia. Gootista annettavat muodot ovat infinitiivi, preteritin yksikön 1. persoona, preteritin monikon 1. persoona ja partisiipin perfekti. Symmetrian vuoksi olen antanut ruotsin ja saksan tapauksessa infinitiivin, preteritin yksikön ensimmäisen tai kolmannen persoonan sekä partisiipin perfektin tai supiinin mutta en preesensin yksikön kolmatta persoonaa. Kuten Isä meidän -rukouksessa, on gootin digrafit tässäkin eroteltu diftongeiksi ja lyhyiksi vokaaleiksi: ái on /ai/, on /au/, on /e/ ja /aú/ on /o/.

Ensimmäiseen luokkaan (eng. "Drive" conjugation) kuuluvat ne verbit, joiden vartalossa oli alunperin pitkä *ī-vokaali.
  • goot. dreiban, dráif, dribum, dribans 'ajaa'
  • goot. skeinan, skáin, skinum, skinans 'loistaa'
  • eng. drive, drove, driven 'ajaa'
  • eng. shine, shone, shone 'loistaa'
  • ru. driva, drev, drivit 'ajaa'
  • ru. skina, sken, skinit 'loistaa'
  • saks. treiben, trieb, getrieben 'ajaa'
  • saks. scheinen, schien, geschienen 'loistaa'
Toiseen luokkaan (eng. "Choose" conjugation) kuuluvat ne, joissa oli *eu-diftongi:
  • goot. niutan, náut, nutum, nutans 'nauttia'
  • eng. choose, chose, chosen 'valita'
  • ru. njuta, njöt, njutit 'nauttia'
  • saks. genießen, genoss, genossen 'nauttia'
Kolmannessa luokassa (eng. "Bind" conjugation) vartalo päättyy nasaaliin (jonka edellä alkuperäinen *e on muuttunut i:ksi) tai likvidaan, jota seuraa klusiili:
  • goot. bindan, band, bundum, bundans 'sitoa'
  • goot. waírpan, warp, waúrpum, waúrpans 'heittää'
  • eng. bind, bound, bound 'sitoa'
  • ru. binda, band, bundit 'sitoa'
  • saks. binden, band, gebunden 'sitoa'
  • saks. werfen, warf, geworfen 'heittää'
Neljännessä luokassa (eng. "Bear" conjugation) vartalo päättyy nasaaliin tai likvidaan:
  • goot. niman, nam, nemum, numans 'ottaa'
  • goot. baíran, bar, berum, burans 'kantaa'
  • eng. bear, bore, born 'kantaa'
  • ru. bära, bar, burit 'kantaa'
  • saks. nehmen, nahm, genommen 'ottaa'
  • saks. gebären, gebar, geboren 'synnyttää'
Viidennessä luokassa (eng. "Give" conjugation) vartalo päättyy johonkin muuhun konsonanttiin:
  • goot. giban, gaf, gebum, gibans 'antaa'
  • goot. saíhvan, sahv, sehvum, sihvans 'nähdä'
  • eng. give, gave, given 'antaa'
  • eng. see, saw, seen 'nähdä'
  • ru. giva, gav, givit  'antaa'
  • ru. se, såg, sett 'nähdä'
  • saks. geben, gab, gegeben 'antaa'
  • saks. sehen, sah, gesehen 'nähdä'
Kuudes luokka (eng. "Shake" conjugation) on hieman hämärämpi. Tähän luokkaan kuuluvalla stand-tyypillä on ollut alkujaan nasaali-infiksi preesensissä ja perfektipartisiipissa.
  • goot. faran, for, forum, farans 'mennä'
  • goot. standan, stoþ, stodum, standans 'seistä'
  • eng. fare, fared/fore, fared/foren 'pärjätä, matkustaa (vanh.)'
  • eng. stand, stood, stood 'seistä'
  • ru. fara, for, farit 'matkustaa'
  • ru. stå(nda), stod, ståndit/stått 'seistä'
  • saks. fahren, fuhr, gefahren 'matkustaa'
  • saks. stehen, stand, gestanden 'seistä'
Seitsemäs luokka (eng. "Fall" conjugation) on vähiten tasalaatuinen, sillä siihen kuuluvien verbien ainoa yhteinen piirre näyttää olevan se, että ne säilyttivät reduplikaatiotavun pitempään kuin muut verbit. Gootissa reduplikaatio on vielä nähtävissä:
  • goot. haldan, haíhald, haíhaldum, haldans 'pitää'
  • goot. slepan, saíslep, saíslepum, slepans 'nukkua'
  • eng. hold, held, held 'pitää'
  • eng. sleep, slept, slept 'nukkua'
  • eng. fall, fell, fallen 'pudota'
  • ru. hålla, höll, hållit 'pitää'
  • ru. falla, föll, fallit 'pudota'
  • saks. halten, hielt, gehalten 'pitää'
  • saks. schlafen, schlief, geschlafen 'nukkua'
  • saks. fallen, fiel, gefallen 'pudota'
Kuten joistakin nykykielisistä esimerkeistä näkyy, on vanha järjestelmä muuttunut huomattavasti analogisen tasoittumisen, supistumien sekä muiden kulumisilmiöiden vuoksi.

Tieto verbijärjestelmän historiasta ei ole välttämättä oleellinen osa nykykielen opettajan pätevyyttä, mutta opettajan on hyvä osata tarjota edes suunnilleen oikeaan suuntaan viittaava vastaus sellaisille uteliaille oppilaille, joilla on kiinnostusta ja taipumusta kielitieteeseen, ja välttää käyttämästä huolimattomasti terminologiaa, joka yhdistettynä muissa kielissä käytettyyn aiheuttaa vain hämmennystä ja pahimmillaan haittaa tulevia opintoja. Toisaalta tietoisuus yhtäläisyyksistä muiden kielten kanssa auttaa useampia kieliä lukevia oppilaita ymmärtämään, etteivät germaaniset kielet oikeastaan ole niin hirveän erilaisia keskenään. Historiallisia luokkia voi tätä silmällä pitäen soveltaa jossain määrin myös jaettaessa nykykielen verbejä ryhmiin, mikäli tällainen katsotaan niiden opettelun kannalta esim. yleisyyteen perustuvaa tai aakkosellista järjestystä kätevämmäksi.