Monet tunnistanevat Carmina Buranan Carl Orffin sävellykseksi, jonka kuuluisinta osaa on käytetty dokumentin Saatana kutsuu minua (1994) taustamusiikkina sekä lukemattomissa muissa yhteyksissä.
Benediktbeuernin luostarin kirjastosta löytyneen 1200-luvulta peräisin olevan laulukokoelman tekstit ovat pitkälti latinaksi, mutta mukana on myös paljon keskiyläsaksankielisiä (mittelhochdeutsch) osia, joskus jopa vuorotellen latinan kanssa. Käsittelen tässä kirjoituksessa niitä lauluja, jotka sisältyvät mainittuun musiikkiteokseen, lähinnä kielellisen muodon kannalta. Tekstit eivät ole peräisin levyn mukana tulevasta vihkosesta, vaan Ulrich Harschin toimittamasta digitaalisesta editiosta (1998-1999).
Oikeinkirjoitus vaihtelee keskiyläsaksassa paljon. Etenkin kirjallisuusihmisiä varten julkaistuissa editioissa käytetään usein standardiortografiaa. Viittaan sanoihin tässä kirjoituksessa siinä muodossa, missä ne esiintyvät tekstissä, mutta merkitsen toisinaan myös standardoidun muodon, esim. ev = iu 'teille'.
Etenen samassa järjestyksessä kuin Orff. Suurin osa saksankielestä on osassa Uf dem anger, jonka ensimmäinen laulu on kaksikielinen:
Viimeinen säkeistö on periaatteessa sama kuin ensimmäinen säkeistö mutta tietenkin saksaksi. Merkityksen nyanssien tulkitsemisessa ei tietenkään kannata liikaa vertailla kahta erikielistä versiota, koska eksakteihin sanavalintoihin vaikuttaa myös mitta, johon sanat on asetettu.
Grůnet = gruonet on äänteenmukautumaton vastine verbille grüenen 'vihertää'. On myös mahdollista, että äänteenmukausta ei yksinkertaisesti ole merkitty.
Keskiajan saksan ehkä tunnetuin sana on minne 'rakkaus' ja sitä vastaava verbi minnen: suomeksikin puhutaan keskiaikaisista "minnelaulajista". Sanan alkuperäinen merkitys on 'muisto' ja verbin 'muistaa'. Myöhäisessä keskiyläsaksassa sanan merkitys alkaa olla alatyylinen. Tekstissä minnen-verbin yhteydessä käytetty modaaliverbi sol on merkitykseltään futuurinen (amabit ja sol minnen 'tulee rakastamaan').
"Chramer, gip die varwe mir" on alkujaan osa sekakielistä kärsimysnäytelmää. Alla olevat säkeistöt ovat Magdalan Marian repliikkejä. Hänet on perinteisesti kuvattu katuvaisena prostituoituna.
Kertosäkeessä on mielenkiintoinen monikko man 'miehet', jossa ei ole päätettä eikä äänteenmukausta. Lat on huomattava siksi, että siinä ei näy yläsaksalaisen äänteenmuutoksen vaikutusta: nykysaksaksi muoto olisi lasst. Pronomini ev = eu = iu 'teille' (tässä: 'teitä') on datiivi, joka eroaa akkusatiivista euch = iuch (ks. seuraava säkeistö). Nykysaksassa molemmat muodot ovat euch. (Eu eli iu on etymologisesti sama kuin nykyenglannin you.)
Laulu jatkuu:
Seuraavat kaksi laulua ovat säilyneet vain osana Carmina Buranaa:
Seuraava laulu käsittelee Englannin kuningatarta, luultavasti kauneudestaan kuulua Eleonoora Akvitanialaista (n. 1122 - 1204):
(Maantieteellinen rajaus von deme mere unze an den Rin ei välttämättä kuvaa kirjoittajan käsitystä koko maailmasta.)
On huomatava myös wolt konditionaalin apuverbinä. Historiallisesti tämä vastaa englannin would-modaaliverbiä, mutta nykysaksassa käytettäisiin sanaa würde. Molempien apuverbien käytöstä samassa virkkeessä tarjoaa tuoreemman esimerkin Rübezahl-runo: sie wollte ihn zum Gatten wählen, falls er die Rüben würde zählen '[prinsessa] ottaisi hänet miehekseen, jos hän laskisi nauriit'.
Nykysaksassa ylätyylinen darben 'olla vailla, kärsiä puutetta' saa komplementikseen prepositiolausekkeen (an einer Sache), mutta keskiyläsaksassa pelkän genetiivin (esim. des).
Viimeinen, vain Carmina Burana -kokoelmassa säilynyt laulu (Circa mea pectora) on ensimmäisen tavoin sekakielinen. Säkeistöt ovat latinaksi, kertosäe saksaksi:
Ottaen huomioon, että Benediktbeuern sijaitsee Baijerissa, ei tule mitenkään yllätyksenä, että kieli vaikuttaa yläsaksalaiselta (oberdeutsch) ja erityisesti baijerilaiselta. Huomattavia piirteitä ovat eksplisiittisesti merkitty aspiraatio (chramer, chum) ja tietenkin juuri mainitut muodot chumet ja niet, joista edellisen vartalovokaali on edelleen tyypillinen Itävallassa.
Esitettäessä Carl Orffin teosta on tietenkin ratkaistava kysymys siitä, miten ääntää yllä käsiteltyjen laulujen kieli. Kuten mainitsin toisaalla, pidän latinan osalta luonnollisena saksalaista tai keskiaikaista mallia. (Kun olen nähnyt esityksiä Suomessa, on niissä käytetty perinteistä suomalaista kouluääntämystä, joka tällaisessa yhteydessä kuulostaa jotenkin väärältä.) Yleisesti käytetty malli lienee se, että teksti äännetään kuin se olisi nykysaksaa, jolloin siis keskiaikaiset muodot tulkitaan vain oudoiksi kirjoitusasuiksi ja sellaiset sanat, jotka eivät näytä vastaavan mitään nykysaksan sanaa, äännetään kirjoitusasun perusteella parhaaksi katsotulla tavalla (esim. iu [ju]).
Keskiyläsaksassa on kuitenkin joitakin ääntellisiä piirteitä, jotka selvästi erottuvat nykysaksasta. Muinaisyläsaksan diftongi /iu/ on keskiyläsaksassa monoftongisoitunut, joten kirjoitettu iu merkitsee /y:/-äännettä silloin, kuin sitä vastaa nykysaksassa diftongi, joka siis on syntynyt kyseisestä monoftongista (ei siis tietenkään esim. sanassa iungen), esim. liute > Leute 'ihmiset'.
Digrafi uo merkitsee diftongia /uo/, josta periytyy myös nykybaijerin /ua/ (esim. guat 'hyvä', tuat 'tekee' = gut, tut). Samoin ie on luettava diftongina eikä pitkänä /i:/-äänteenä kuten nykysaksassa.
Kirjain z merkitsee joko affrikaattaa /ts/ kuten nykysaksassa tai (alkuperäisestä t:stä syntynyttä) terävää /s/-äännettä erotuksena puolisuhisevasta äänteestä. Tällöin z:n nykyvastine on usein ß (saks. scharfes Es), esim. suozer > süßer, daz > daß (oikeinkirjoitusuudistuksen jälkeen dass), ja standardiortografiaa noudattavissa editioissa käytetään tällöin merkkiä ȥ.
Kirjain w merkinnee vielä keskiyläsaksasta englannista tuttua approksimanttia tai puolivokaalia. Tämä selittää esim. kirjoitusasut vravwen 'naisia' ja schauven 'katsoa', joihin ei voida ajatella terävää v-äännettä. Ensimmäinen v sanassa vravwen merkitsee f-äännettä.
Benediktbeuernin luostarin kirjastosta löytyneen 1200-luvulta peräisin olevan laulukokoelman tekstit ovat pitkälti latinaksi, mutta mukana on myös paljon keskiyläsaksankielisiä (mittelhochdeutsch) osia, joskus jopa vuorotellen latinan kanssa. Käsittelen tässä kirjoituksessa niitä lauluja, jotka sisältyvät mainittuun musiikkiteokseen, lähinnä kielellisen muodon kannalta. Tekstit eivät ole peräisin levyn mukana tulevasta vihkosesta, vaan Ulrich Harschin toimittamasta digitaalisesta editiosta (1998-1999).
Oikeinkirjoitus vaihtelee keskiyläsaksassa paljon. Etenkin kirjallisuusihmisiä varten julkaistuissa editioissa käytetään usein standardiortografiaa. Viittaan sanoihin tässä kirjoituksessa siinä muodossa, missä ne esiintyvät tekstissä, mutta merkitsen toisinaan myös standardoidun muodon, esim. ev = iu 'teille'.
Etenen samassa järjestyksessä kuin Orff. Suurin osa saksankielestä on osassa Uf dem anger, jonka ensimmäinen laulu on kaksikielinen:
Floret silva nobilisEnsimmäinen säkeistö on siis latinaa, mutta kertosäkeen keskellä kieli vaihtuu. (Keskiajan latinan ääntämyksestä kertoo ehkä jotain se, että equitavit ja amabit muodostavat loppusoinnun.) Transponoituna nykysaksaksi kertosäkeen jälkipuolisko olisi sanasta sanaan nach meinem Gesellen ist mir weh ja käännettynä 'rakkaani perään on minulla kaipuu'. Geselle merkitsee nykysaksassa lähinnä 'kisälliä', mutta keskiyläsaksassa se merkitsee 'kumppania, ystävää, toveria, rakasta'. (Suomen kisälli on lainasana saksasta ruotsin kautta; lyhennetty muoto on miestä yleensä pejoratiivisessa mielessä tarkoittava sälli.)
floribus et foliis.
ubi est antiquus
meus amicus?
hinc equitavit!
eia! quis me amabit?
'Kukkii jalo metsä
kukin ja lehdin.
Missä on vanha
ystäväni?
Hän ratsasti täältä!
Voi, kuka minua rakastaa?'
Floret silva undique;
nah mime gesellen ist mir we!
'Kukoistaa metsä kaikkialla;
ikävöin rakkaani perään!'
Grůnet der walt allenthalben.
wa ist min geselle also lange?
der ist geriten hinnen.
owi! wer sol mich minnen?
'Vihertää metsä kaikkialla
Missä on rakkaani niin kauan?
Hän on ratsastanut pois.
Voi, kuka minua rakastaa?'
Viimeinen säkeistö on periaatteessa sama kuin ensimmäinen säkeistö mutta tietenkin saksaksi. Merkityksen nyanssien tulkitsemisessa ei tietenkään kannata liikaa vertailla kahta erikielistä versiota, koska eksakteihin sanavalintoihin vaikuttaa myös mitta, johon sanat on asetettu.
Grůnet = gruonet on äänteenmukautumaton vastine verbille grüenen 'vihertää'. On myös mahdollista, että äänteenmukausta ei yksinkertaisesti ole merkitty.
Keskiajan saksan ehkä tunnetuin sana on minne 'rakkaus' ja sitä vastaava verbi minnen: suomeksikin puhutaan keskiaikaisista "minnelaulajista". Sanan alkuperäinen merkitys on 'muisto' ja verbin 'muistaa'. Myöhäisessä keskiyläsaksassa sanan merkitys alkaa olla alatyylinen. Tekstissä minnen-verbin yhteydessä käytetty modaaliverbi sol on merkitykseltään futuurinen (amabit ja sol minnen 'tulee rakastamaan').
"Chramer, gip die varwe mir" on alkujaan osa sekakielistä kärsimysnäytelmää. Alla olevat säkeistöt ovat Magdalan Marian repliikkejä. Hänet on perinteisesti kuvattu katuvaisena prostituoituna.
Chramer, gip die varwe mier,Chramer (nykysaks. Krämer) ei luultavimmin ala Ach-Lautilla vaan kovalla aspiroituneella k:lla. Ensimmäisessä kahdessa säkeessä nykysaksan sanan die vastine esiintyy kahdessa eri asussa: artikkelina die ja relatiivipronominina diu. Vaikka muotoja on käytetty tässä sekaisin, keskiyläsaksa kykenee myös tekemään eron feminiinin yksikön diu maskuliinin ja feminiinin monikon die välillä. Neutrin monikko olisi tällöin, kuten tavallista, feminiinin yksikön kaltainen eli diu. Muotojen käyttö sekaisin ennakoi niiden sulautumista.
div min wengel roete,
da mit ich die iungen man
an ir danch der minnenliebe noete.
'Kauppias, anna minulle väriä,
joka punaa poskeni,
jotta voin nuoret miehet
ilman heidän tahtoaan pakottaa rakkauteen.'
Seht mich an, iungen man,
lat mich ev gevallen.
'Katsokaa minua, nuoret miehet
antakaa minun teitä miellyttää.'
Kertosäkeessä on mielenkiintoinen monikko man 'miehet', jossa ei ole päätettä eikä äänteenmukausta. Lat on huomattava siksi, että siinä ei näy yläsaksalaisen äänteenmuutoksen vaikutusta: nykysaksaksi muoto olisi lasst. Pronomini ev = eu = iu 'teille' (tässä: 'teitä') on datiivi, joka eroaa akkusatiivista euch = iuch (ks. seuraava säkeistö). Nykysaksassa molemmat muodot ovat euch. (Eu eli iu on etymologisesti sama kuin nykyenglannin you.)
Laulu jatkuu:
Minnet, tugentliche man,Nykysaksan pitkä u-vokaali esiintyy säännöllisesti muodossa uo: tuot, gemuot.
minnekliche vravwen.
minne tuout ev hoech gemuot
vnde lat evch in hoehen eren schauven.
'Rakastakaa, hyvät miehet,
rakastettavia naisia.
Rakkaus tekee teidät iloisiksi
ja antaa teidän näkyä korkeassa kunniassa.'
Wol dir werlt, daz du bistSanassa werlt 'maailma' esiintyy englannista tuttu monimutkaisehko konsonanttirypäs, joka on nykysaksassa yksinkertaistunut muotoon Welt. Sanassa sin 'olla' ja min 'minun' on tapahtunut samantapainen pitkän vokaalin diftongisoituminen kuin englannissa (esim. time /t:im/ > /taim/).
also vreudenreiche.
ich wil dir sin vndertan
durch dein liebe immer sicherlichen.
'Terve maailma, joka olet
niin ilontäyteinen.
Tahdon olla sinulle alamainen
varmasti aina rakkautesi kautta.'
Seuraavat kaksi laulua ovat säilyneet vain osana Carmina Buranaa:
Swaz hie gat umbe,Swaz = sô was 'kaikki, mikä'. Gan, gat = gên, gêt 'mennä, menee'. An = ân, ône eli nykysaksan ohne 'ilman'. Sana megedin 'tyttö, neito, hovineito' neutrisukuinen. Sen pohjalla on feminiininen sana mag(e)t, jonka johdoksia nykysaksassa ovat Mädchen ja Mädel. Molemmissa tapauksissa vanhempi konsonanttirypäs on yksinkertaistunut (vrt. myös eng. maid).
daz sint alle megede;
die wellent an man
allen disen sumer gan!
'Mikä täällä menee ympäri,
ne ovat kaikki neitoja,
jotka haluavat ilman miestä
mennä koko tämän kesän!'
Chume, chume, geselle min,Adjektiivi suoz 'suloinen' on tässä äänteenmukautumaton toisin kuin nykysaksan süß. Sanassa roservarwer 'ruusunvärinen' on havaittavissa muutos /b/ > /w/, joka on melko tavallinen nykypuhekielessäkin.
ih enbite harte din!
ih enbite harte din,
chum, chum, geselle min!
'Tule, tule rakkaani,
kaipaan sinua kovasti!
Kaipaan sinua kovasti,
tule, tule rakkaani!'
Suozer roservarwer munt,
chum vnde mache mich gesunt!
chum vnde mache mich gesunt,
suozer roservarwer munt!
'suloinen ruusunvärinen suu,
tule ja tee minut terveeksi!
Tule ja tee minut terveeksi,
suloinen ruusunvärinen suu!'
Seuraava laulu käsittelee Englannin kuningatarta, luultavasti kauneudestaan kuulua Eleonoora Akvitanialaista (n. 1122 - 1204):
Uvere div werlt alle minFeminiininen artikkeli on ylempänä käsitellyssä muodossa div = diu. Kirjoitusasu uvere vastaa nykysaksan konjunktiivia wäre 'olisi'. Vastaavasti irreaalisena konditionaalina on lege 'makaisi', joka vasta nykysaksan muotoa läge. Umlautia eli äänteenmukausta ei ole aina merkitty "umlaut-kirjaimilla", joissa a:n tai o:n päällä oleva tarke on itse asiassa alunperin pieni e, joka on myöhemmin sulautunut yhteen treman (¨) kanssa.
von deme mere unze an den Rin,
des wolt ih mih darben,
daz chunich . . . . . von Engellant lege an minem arme!
'Jos maailma olisi kokonaan minun
mereltä saakka Rheinille,
voisin olla ilman sitä,
jotta kuningatar... Englannin makaisi sylissäni!'
(Maantieteellinen rajaus von deme mere unze an den Rin ei välttämättä kuvaa kirjoittajan käsitystä koko maailmasta.)
On huomatava myös wolt konditionaalin apuverbinä. Historiallisesti tämä vastaa englannin would-modaaliverbiä, mutta nykysaksassa käytettäisiin sanaa würde. Molempien apuverbien käytöstä samassa virkkeessä tarjoaa tuoreemman esimerkin Rübezahl-runo: sie wollte ihn zum Gatten wählen, falls er die Rüben würde zählen '[prinsessa] ottaisi hänet miehekseen, jos hän laskisi nauriit'.
Nykysaksassa ylätyylinen darben 'olla vailla, kärsiä puutetta' saa komplementikseen prepositiolausekkeen (an einer Sache), mutta keskiyläsaksassa pelkän genetiivin (esim. des).
Viimeinen, vain Carmina Burana -kokoelmassa säilynyt laulu (Circa mea pectora) on ensimmäisen tavoin sekakielinen. Säkeistöt ovat latinaksi, kertosäe saksaksi:
Mandaliet! mandaliet!Muoto chovmet niet (vrt. ylempänä chum, chume 'tule') tuo mieleen austrobaijerin muodon kummt net. Mandaliet on epäselvä sana. Se voi olla yhdyssana, jonka loppuosa on liet 'laulu' ja alkuosa liittyä verbiin menden 'iloita', mutta merkityksessä on tuskin järkeä. Lienee turvallisinta olettaa sen olevan jonkinlainen sumffaraa-tyyppinen täytesana.
min geselle chovmet niet!
'Mandaliet, mandaliet!
Rakkaani ei tule!'
Ottaen huomioon, että Benediktbeuern sijaitsee Baijerissa, ei tule mitenkään yllätyksenä, että kieli vaikuttaa yläsaksalaiselta (oberdeutsch) ja erityisesti baijerilaiselta. Huomattavia piirteitä ovat eksplisiittisesti merkitty aspiraatio (chramer, chum) ja tietenkin juuri mainitut muodot chumet ja niet, joista edellisen vartalovokaali on edelleen tyypillinen Itävallassa.
Esitettäessä Carl Orffin teosta on tietenkin ratkaistava kysymys siitä, miten ääntää yllä käsiteltyjen laulujen kieli. Kuten mainitsin toisaalla, pidän latinan osalta luonnollisena saksalaista tai keskiaikaista mallia. (Kun olen nähnyt esityksiä Suomessa, on niissä käytetty perinteistä suomalaista kouluääntämystä, joka tällaisessa yhteydessä kuulostaa jotenkin väärältä.) Yleisesti käytetty malli lienee se, että teksti äännetään kuin se olisi nykysaksaa, jolloin siis keskiaikaiset muodot tulkitaan vain oudoiksi kirjoitusasuiksi ja sellaiset sanat, jotka eivät näytä vastaavan mitään nykysaksan sanaa, äännetään kirjoitusasun perusteella parhaaksi katsotulla tavalla (esim. iu [ju]).
Keskiyläsaksassa on kuitenkin joitakin ääntellisiä piirteitä, jotka selvästi erottuvat nykysaksasta. Muinaisyläsaksan diftongi /iu/ on keskiyläsaksassa monoftongisoitunut, joten kirjoitettu iu merkitsee /y:/-äännettä silloin, kuin sitä vastaa nykysaksassa diftongi, joka siis on syntynyt kyseisestä monoftongista (ei siis tietenkään esim. sanassa iungen), esim. liute > Leute 'ihmiset'.
Digrafi uo merkitsee diftongia /uo/, josta periytyy myös nykybaijerin /ua/ (esim. guat 'hyvä', tuat 'tekee' = gut, tut). Samoin ie on luettava diftongina eikä pitkänä /i:/-äänteenä kuten nykysaksassa.
Kirjain z merkitsee joko affrikaattaa /ts/ kuten nykysaksassa tai (alkuperäisestä t:stä syntynyttä) terävää /s/-äännettä erotuksena puolisuhisevasta äänteestä. Tällöin z:n nykyvastine on usein ß (saks. scharfes Es), esim. suozer > süßer, daz > daß (oikeinkirjoitusuudistuksen jälkeen dass), ja standardiortografiaa noudattavissa editioissa käytetään tällöin merkkiä ȥ.
Kirjain w merkinnee vielä keskiyläsaksasta englannista tuttua approksimanttia tai puolivokaalia. Tämä selittää esim. kirjoitusasut vravwen 'naisia' ja schauven 'katsoa', joihin ei voida ajatella terävää v-äännettä. Ensimmäinen v sanassa vravwen merkitsee f-äännettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti