tiistai 18. kesäkuuta 2013

Muinaisenglannin vahvojen verbien kolmannesta luokasta

Tämä kirjoitus on hieman vähemmän yleistajuinen kuin edellinen muinaisenglantia käsitellyt kirjoitus.

Muinaisenglannin vahvat verbit jakaantuvat seitsemään taivutustyyppiin, joita voisi toki luokkien sijaan kutsua myös latinan mallin mukaan konjugaatioiksi. Taivutusluokat eroavat toisistaan siinä, millaisilla vartalovokaalin muutoksilla preteriti ja perfektipartisiippi muodostetaan. Yksittäisen verbin teema muodostuu infinitiivistä, preteritin yksiköstä, preteritin monikosta ja perfektipartisiipista. Tämä eroaa siis nykyenglannista, jossa teemaksi riittää infinitiivi (infinitive), preteriti (past tense) ja perfektipartisiippi (past eli -ed participle). Toisinaan muinaisenglannin verbien teemaan luetaan myös preesensin yksikön kolmas persoona, koska siinä esiintyy tyypillisesti äänteenmukaus eli umlaut.

Monimutkaisin on kolmas luokka, joka jakaantuu useampaan alaluokkaan. Didaktisessa mielessä kolmatta luokkaa voi lähestyä samoin kuin nykykielten epäsäännöllisiä verbejä ja opetella kaikki erikseen ulkoa antaen alitajuisen analogiatajun tehdä tehtävänsä. Muinaisenglannin pääasiallinen käyttö rajoittuu normaalisti tekstien lukuun, jolloin preteritimuotojen tunnistaminen ja sanakirjamuodon päätteleminen on oikeastaan aika helppoa. Jos kuitenkin haluaa osata aktiivisesti tuottaa kieltä, on helppo aloittaa opettelemalla verbitaivutuksen mekanismit.

Yleensä historiallisten kielten kieliopin oppiminen (latinaa lukuun ottamatta) perustuu kielihistorialliseen hahmotustapaan äännelakeineen ja vartalotyyppeineen. Historiallinen eli diakroninen malli voi olla päivänselvä sellaiselle, joka hallitsee asian, mutta se ei välttämättä ole yksinkertaisin tapa oppia asioita ensimmäistä kertaa.

Käyn seuraavaksi läpi kahden oppikirjan kuvaukset kyseisestä verbiluokasta. Kirjat eroavat toisistaan iältään ja tyyliltään. Ensimmäinen oppikirja, jonka sain ikuiseen lainaan äidiltäni joskus yläasteella ollessani, on Sweet's Anglo-Saxon Primer (9th edition, 1953). Teoksen laati alunperin (1882) Henry Sweet, joka tunnettaneen professori Higginsin esikuvana, mutta käyttämäni painos on Norman Davisin korjaama, ja Sweetin ikoninen nimi onkin siirtynyt otsikkoon. Toinen oppikirja on Helsingin yliopistossa tenttimäni Bruce Mitchellin ja Fred C. Robinsonin A Guide to Old English.

Primer määrittelee kolmannen luokan verbien muodon seuraavasti: "The vowel of the infinitive is followed by two consonants, of which the first is nearly always a nasal (m, n) or a liquid (l, r). The vowel series depends on this consonant." Tämän yhteydessä viitataan myös kahteen äännelakiin, jotka on syytä mainita tässä:
(1) Before m and n (the 'nasal' consonants), i appears instead of e, a instead of æ, u instead of o. So bindan 'bind', prey. sing. band, past part. bun den, contrasted with breġdan 'pull', bræġd, brogden, of the same class of strong verbs.
[...]
(3) Breaking. The front vowels æ, e become respectively the diphthongs ea, eo before h, or the groups h, r, l+consonant. So feohtan 'fight', weorþan 'become', contrasted with breġdan of the same conjugation. But æ is affected more than e, which is not changed by l+consonant. So helpan 'help' in inf., but in pret. sing., where æ would be normal (as bræġd), healp, feaht, wearþ all have ea. This change is called 'breaking'.
(Lihavointi alkuperäinen.)

Kuten näkyy, esimerkit ovat itse asiassa kaikki kolmannen luokan verbeistä, mikä pistää miettimään, miksi säännöt on edes annettu osana äänneoppia ikään kuin yleisinä sääntöinä eikä verbitaivutuksen yhteydessä. Kirja noudattaa kuitenkin perinteistä äänneoppi, muoto-oppi, lauseoppi -järjestystä.

Säännön (1) valossa on mielenkiintoista, että Primerin tarjoaa ensiksi bindan-tyypin, vaikka voisi kuvitella, että se on johdettavissa mainitun äännelain avulla breġdan-tyypistä. Vielä hämmentävämpää on, että viimeksi mainittu annetaan poikkeuksena. Näyttäisi siltä, että Primer ei ole esityksessään kovin johdonmukainen. Palataalialkuisten verbien yhteydessä viitataan seuraavaan sääntöön (jossa annettu esimerkki on tällä kertaa eri konjugaatiosta):
(4) The front vowels æ, e become respectively the diphthong ea, i.e. after initial ċ, ġ, sc. So ġiefan 'give', pret. sing. ġeaf, pl. ġēafon, contrasted with sprecan 'speak', spræc, sprǣcon. (The pronoun ġē 'you' is not affected.)
Ajatus on siis selvästi, että hajoamisen (breaking) tuloksena syntynyt vokaalisarja eo-ea-u-o (tai e-ea-u-o), palataalidiftongisoitumisen aiheuttama ie-ea-u-o ja nasaalisäännön i-a-u-u ovat johdettavissa perustyypistä, joka on luonnollisesti välttämättä e-æ-u-o eli "poikkeuksellinen" breġdan-sarja: breġdan, bræġd, brugdon, brogden. Jostain syystä Primer ei kuitenkaan eksplisiittisesti tuo tätä esille. Syy selvinnee alempana.

Guide esittelee verbit käytännössä käänteisessä järjestyksessä Primeriin verrattuna. Äänteenmuutoksia koskevat säännöt ovat oleellisesti samat, mutta ne esitellään hieman ergonomisemmalla tavalla. Referoin seuraavaksi Guiden käsittelyjärjestyksen. Olen valinnut esimerkeiksi suunnilleen sellaisia verbejä, jotka voi tunnistaa nykyenglannin perusteella. Perustyyppinä on siis jo mainittu breġdan:

breġdan, bræġd, brugdon, brogden 'letittää'
berstan, bærst, burston, borsten 'puhjeta'

Breaking-säännön mukaan e ja æ hajoavat diftongeiksi eo ja ea, kun niitä seuraa h tai r sekä jokin muu konsonantti, esimerkiksi:

weorþan, wearþ, wurdon, worden 'tulla joksikin'
feohtan, feaht, fuhton, fohten 'taistella'

Yhdistelmän l+konsonantti edellä e ei diftongisoidu, mutta æ diftongisoituu, esim:

delfan, dealf, dulfon, dolfen 'kaivaa'
helpan, healp, hulpon, holpen 'auttaa'
meltan mealt, multon, molten 'sulaa'

(Nykyenglannin melt taipuu heikosti melted, mutta vanhasta perfektipartisiipista on muistona vielä sana molten.)

Palataalit (g, c) aiheuttavat toisenlaisen diftongisoitumisen:

gieldan, geald, guldon, golden 'maksaa'
giellan, geal, gullon, gollen 'huutaa'

Ja lopuksi nasaalin edellä vokaalien æ ja o sijaan esiintyvät taaemmat vokaalit a ja u, eikä preesensissä ole e vaan i:

drincan, dranc, druncon, druncen 'juoda'
findan, fand, fundon, funden 'löytää'
singan, sang, sungon, sungen 'laulaa'
swimman, swamm, swummon, swummen 'uida'

Näin koko kolmas luokka voidaan esittää suhteellisen yksinkertaisesti perustyypistä parilla säännöllä johtamalla. Onko tämä kuitenkaan kielihistoriallisesti oikea lähestymistapa? Vastaus on kyllä ja ei.

Etuvokaalien diftongisoituminen (breaking) tiettyjen konsonanttiryppäiden edellä on todellinen historiallinen ilmiö, kuten myös [ehkä] edeltävän palataalin aiheuttama diftongisaatio. Näiden muutosten suhteen didaktinen sääntö on myös käypä historiallinen sääntö.

Yksinkertaisten vokaalien osalta tilanne on hieman toinen. Eräs muinaisenglannin kantagermaanista erottava vokaalimuutos on *a > æ. Tämä muutos ei ole kuitenkaan tapahtunut nasaalikonsonantin edellä, joten æ ei siis varsinaisesti "muutu" a:ksi, vaan a ei ole muuttunut æ:ksi sellaisissa muodoissa kuin dranc 'joi', fand 'löysi' ja sang 'lauloi'. Sama pätee perfektipartisiippiin, jossa on muualla kuin nasaalin ja toisen konsonantin edellä tapahtunut muutos *u > o, kun seuraavassa tavussa on ollut alunperin puolisuppea tai väljä konsonantti. Toisaalta alkuperäinen *e on todella muuttuu i:ksi nasaalialkuisen konsonanttiryppään edellä (suomen sana rengas on lainattu jostain germaanisesta kielestä ennen tällaista muutosta).

Viimeksi mainittu muutos oli tapahtunut jo kantagermaanisessa kielessä jakaen kolmannen luokan kahteen alatyyppiin, joita edustavat seuraavat rekonstruktiot (Ringe: From Proto-Indo-European to Proto-Germanic, 2006):

*drinkaną, *drank, *drunkun, *drunkanaz 'juoda'
*finþaną, *fanþ, *fundun, *fundanaz 'löytää'
ja
*werþaną, *warþ, *wurdun, *wurdanaz 'tulla joksikin'
*helpaną, *halp, *hulpun, *hulpanaz 'auttaa'

Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että muinaisenglantilaiset vokaalisarjat voidaan siis johtaa yllä olevista sarjoista jo mainittujen äänteenmuutosten avulla. Jos muutos e > i / _nC otetaan mukaan, voidaan kielihistorialliseksi syvärakenteeksi sanoa sarjaa e-a-u-u. Muinaisenglannin tapauksessa on kuitenkin mielekkäämpää käyttää oppimistarkoituksessa sarjaa e-æ-u-o, ja soveltaa tiettyjä sääntöjä ikään kuin takaperin. Ehdollisen muutoksen u > o ehto ei kuitenkaan ole enää selkeästi nähtävissä.

Huvittava yksityiskohta siis on, että tätä muuttumatonta perussarjaa edustavat, kuten Primer aivan oikein huomauttaa, ainoastaan historiallisesti epäsäännölliset verbit. Jo mainittujen tapausten breġdan ja berstan lisäksi mainittakoon:

streġdan, stræġd, strugdon, strogden 'levittää' ja
þerscan, þærsċ, þurscon, þorsċen 'puida'

Diftongisaation puute verbeissä berstan ja þerscan selittyy sillä, että niissä on tapahtunut suhteellisen myöhäinen metateesi eli äänteiden paikanvaihto: kantamuodot ovat *brestaną ja *þreskaną. Nämä verbit, kuten myös feohtan < *fehtaną, ovat harvinaisia siinä, että niiden vartalo päättyy kahteen konsonanttiin, joista ensimmäinen ei ole nasaali tai likvida. Breġdan ja streġdan ovat puolestaan alkujaan viidennen luokan verbejä, joiden preesensin -d- levisi muihinkin muotoihin, minkä jälkeen kyseiset verbit tasoittuivat kolmannen luokan mukaisiksi.

Käsitykset kielen historiasta saattavat muuttua ajan saatossa, mutta hyvä kuvaus kielestä ei vanhene. Primerin neutraali sanamuoto "Before and (the 'nasal' consonants), appears instead of e" on siinä mielessä ajaton, että se ei varsinaisesti ota kantaa siihen, minkälainen äänteenmuutos on kyseessä, vaan kuvaa tarkasti käsillä olevaa aineistoa.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Lauseesta "sääli on sairautta"

Katsellessani ilmakuvaa Karhupuistosta tuli mieleeni muutamia haja-ajatuksia koskien lausetta sääli on sairautta. Huomion kiinnittää predikatiivin sijamuoto, joka on partitiivi eikä nominatiivi, kuten vaikkapa lauseessa onykogrypoosi on sairaus. Mikä ero oikeastaan on muotoiluilla x on sairaus ja x on sairautta?

Lause sääli on sairautta yhdistetään filosofi Friedrich Nietzscheen (1844 - 1900), vaikkei se tässä muodossa tietääkseni esiinny hänen kirjoituksissaan. (Koska en ole toimittaja, en haluaisi panna sanoja kenenkään suuhun). Sikäli kuin tiedän, on lentävän lauseen tunnetuin käyttäjä edesmennyt valtakunnanjohtaja ja okkultisti Pekka Siitoin, joka Sieg Heil Suomi -dokumentissa ilmoittaa:
"Kaikesta huolimatta olen kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti. Siitä minä nautin. Sääli on sairautta."
Lauseen historia ei ole oikeastaan merkityksellinen sen muodon pohdiskelun kannalta. Nopea Google-pohjainen korpustutkimus löytää noin 175 000 tulosta eksaktilla hakulausekkeella "sääli on sairautta" mutta vain 60 500 tulosta lausekkeella "sääli on sairaus". Samaten on sairautta -loppuisten lauseiden ylivoimaisesti yleisin subjekti on sääli: muita tapauksia ovat esimerkiksi sota, köyhyys, shaali ja saabismi. Vaikuttaisi siltä, että kyse on jonkinasteisesta intertekstuaalisuudesta eli viittauksesta alkuperäiseen sääli on sairautta -fraasiin, jota muuntelemalla saadaan viestille enemmän voimaa kuin mitä millä tahansa muilla sinänsä saman merkityksen omaavilla sanoilla olisi.

Mielenkiintoinen esimerkki x on sairautta -rakenteesta löytyy Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilta nuorille suunatusta väitteitä ja faktaa -listasta:
"Väite: Homoseksuaalisuus on sairautta.
Fakta: Homous tai lesbous ei ole sairaus. [...]"
(Lihavointi alkuperäinen.)

Väitteessä on partitiivi, mutta faktassa nominatiivi. Tulkintani on, että partitiivinen predikatiivi saa väitelauseen tuntumaan negatiivisesti latautuneemmalta kuin nominatiivi, joka antaa neutraalin asiallisen vaikutelman. Väite, että homoseksuaalisuus on sairautta, ei ole siis varsinaisesti mikään lääketieteellinen väite, vaan tuo julki ensisijaisesti ajatuksen, että homoseksuaalisuudessa on jotain pahaa ja vältettävää. Tällaiseen väitteeseen on toisaalta vähän hölmöä vastata faktoilla; tuskin kukaan vastaisi huoritteluunkaan esittelemällä työhistoriaansa. Mieleen tulee myös jostain lukemani juttu äidistä, joka kuvitteli vetoavansa poikaansa lihapullaksi haukkuneiden koulukiusaajien järkeen tuomalla kouluun näytille oikeita lihapullia.

Iso suomen kielioppi (ISK) mainitsee, että predikatiivin sija on nominatiivi viitattaessa jaottomaan subjektiin ja partitiivi viitattaessa jaolliseen subjektiin. Jaollisuus/jaottomuus liittyy näkökulmaan eikä tarkoitteen ominaisuuksiin: esimerkiksi seutu voi olla jaollinen sisältäpäin tarkasteltuna (esim. seutu olisi suurelta osin teollisuusaluetta) mutta jaoton kokonaisuutena ulkoapäin tarkasteltuna (esim. Kninin seutu on Kroatialle tärkeä). Teonnimet, jollainen sääli on, voidaan ymmärtää jaollisina, jolloin predikatiivi on partitiivissa, tai ajallisen rajauksen tai tuloksen suhteen jaottomina, jolloin predikatiivi on nominatiivissa. Lisäksi ISK toteaa suomen kieltä opiskelevien ulkomaalaisten kiusaksi, että "[m]uuten abstraktisanojen esittäminen predikatiivin sijan avulla jaollisena tai jaottomana on varsin joustavaa".

Koska predikatiivina on substantiivi eikä adjektiivi, ei lause ole kuitenkaan täysin verrattavissa sellaisiin teon jaollisuuden tunnustaviin lauseisiin kuin istuminen on tappavaa. X on sairautta -fraasin taustalla lienee partitiivimuotoisten -(U)Us-johtimella muodostettujen ominaisuudennimien käyttö vastaavalla tavalla. Googlella löytyy useita esimerkkejä, jotka ovat esimerkiksi muotoa x on heikkoutta, x on rohkeutta tai x on nöyryyttä. Näiden tapauksessa ei voisi käyttää nominatiivimuotoista predikatiivia lukuun ottamatta sanaa heikkous, joka sekin vaatisi leksikaalistuneessa merkityksessään ainakin useimmissa tapauksissa rekisteristä riippuen joko possessiivisuffiksin tai -pronominin (esim. kissanpennut ovat heikkouteni). Suhteellisen uusi lienee ilmaisu x on parhautta. ISK antaa esimerkkinä (U)Us-johdosten käytöstä ominaisuudennimenä lauseen [s]e ei ollutkaan heikkoutta ja saamattomuutta, muttei käsittele x on y-(U)UttA -tyyppisiä lauseita mitenkään erikseen.

Sana sairaus viittaa johonkin yksittäiseen sairauden lajiin tai sairastamisen aktiin (esim. hänen sairautensa on kestänyt jo viikon), vaikka myös abstrakti käyttö jaollisena, ei-laskettavana entiteettinä lienee mahdollista (esim. jäin pois töistä sairauden takia). Sairastaminen ei ole tahdonalaista toimintaa eikä välittömästi - ainakaan arkielämän näkökulmasta - riipu henkilön omista tekemisistä. Nykyään sairautta ei pidetä minään Jumalan rangaistuksena tai muuten hävettävänä asiana, mutta siihen liittyy silti negatiivisia mielleyhtymiä, sillä kukaan ei luonnollisesti halua olla sairas. Partitiivinen predikatiivi sisältänee kaikuja tästä: sääli on jotain vältettävää ja ehkä suorastaan hävettävää. Pragmaattisessa mielessä lause ei ole siis pelkkä tiedotus (kuten onykogrypoosi on sairaus) vaan oikeastaan direktiivi: lause sisältää kehotuksen hankkiutua eroon säälistä tai vaihtoehtoisesti olla tuntematta sääliä. Toisaalta voidaan aivan perustellusti sanoa, että vaihtoehtoinen muoto sääli on sairaus kattaa tosiasiallisesti aivan saman merkityksen. Sama merkitys lienee myös lauseella sääli on sairasta, koska rakenne x on sairasta on leksikaalistunut merkitsemään äärimmäistä paheksuntaa x:ää kohtaan. Vertailun vuoksi esim. sääli on heikkoa ei tietenkään merkitse samaa kuin sääli on heikkouttaSairautta-partitiivin pohjalla lienee joka tapauksesa analogia sellaisten lauseiden kanssa, joissa jokin tietty tekeminen luokitellaan jonkin partitiivilla ilmaistun hyveen (tai sen vastakohdan) piiriin.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Eräästä roomalaiseen kalenteriin liittyvästä muistisäännöstä

Roomalainen kalenteri on nykynäkökulmasta hieman monimutkainen. Päivämäärät ilmoitetaan suhteessa seuraavaan merkkipäivään, joita on kolme: Kalendae '1. päivä', Nonae '5. tai 7. päivä' ja Idus '13. tai 15. päivä'. Merkkipäivät itsessään ovat helppoja, esim. Kalendis Ianuariis 'tammikuun ensimmäisenä', Nonis Februariis 'helmikuun viidentenä' ja Idibus Martiis 'maaliskuun viidentenätoista' Merkkipäivä välittömästi edeltävät päivät eivät myöskään tuota liikaa ongelmia, esim. Pridie Kalendas Apriles 'maaliskuun 31.', Pridie Nonas Maias 'toukokuun kuudentena' ja Pridie Idus Iunias 'kesäkuun kahdentenatoista'.

Hankalampia tapauksia ovat muut päivät, jotka lasketaan takaperin seuraavasta merkkipäivästä itse päivä mukaanlukien. Tämä nykynäkökulmasta ylimääräisen päivän lisäys voi olla hieman hankala hahmottaa, mutta se on helppo muistaa, jos ottaa huomioon, että Jeesus "nousi kolmantena päivänä kuolleista" eli kääntäen: perjantai on kolmas päivä ennen sunnuntaita. Kaava on a(nte) d(iem), jota seuraa järjestysluku akkusatiivissä ja merkkipäivä akkusatiivissa, esim. a. d. VII Id. Iun. = ante diem septimum Idus Iunias 'seitsemäs päivä ennen kesäkuun idusta, kesäkuun 7.'

Vanhimmassa roomalaisessa kalenterissa ("Romuluksen kalenterissa") oli kymmenen kuukautta, joista ensimmäisessä (Martius), kolmannessa (Maius), viidennessä (Quintilis) ja kahdeksannessa (Octobris) oli 31 päivää, muissa 30 päivää. Numa Pompilius lisäsi perimätiedon mukaan talvikuukaudet Ianuarius (29 päivää) ja Februarius (28 päivää) muuttaen samalla muiden kuukausien päivien lukumäärää niin, että alkuperäisistä 30 päivää pitkistä kuukausista tuli 29 päivän mittaisia. Myöhemmin Ianuarius ja Februarius siirrettiin vuoden alkuun, mistä seuraa, että vielä nykyäänkin kuukausien nimet syyskuusta alkaen vaikuttavat epäjohdonmukaisilta: September, October, November ja December eivät suinkaan ole seitsemäs (septem 'seitsemän'), kahdeksas (octo 'kahdeksan'), yhdeksäs (novem 'yhdeksän') ja kymmenes (decem 'kymmenen') kuukausi, vaan kaksi pykälää enemmän. Myös heinäkuun (Iulius) ja elokuun (Augustus) nimet olivat alunperin Quintilis (quintus 'viides') ja Sextilis (sextus 'kuudes'), mutta ne nimettiin uudelleen Caius Iulius Caesarin ja hänen seuraajansa Augustuksen kunniaksi. Ensiksi mainittu kehitti juliaanisen kalenterin, jossa kuukausien päivien määrä säädettiin samaksi kuin nykyäänkin lisäämällä tammi-, elo- ja joulukuuhun kaksi päivää sekä huhti-, kesä-, syys- ja marraskuuhun yksi päivä. Koska päivät lisättiin kuukausien loppuun, ei juhlapäivien sijainti muuttunut suhteessa saman kuun ensimmäiseen päivään.

Joka tapauksessa ja kuten alussa kävi jo ilmi, nonae ja idus eivät ole joka kuukausi samana päivänä. Koska nonae (nonus 'yhdeksäs') on yhdeksäs päivä ennen idusta, on nonae 5. päivä iduksen ollessa 13. ja 7. päivä iduksen ollessa 15. päivä. Sääntö on, että kaksi päivää myöhemmin olevat päivät ovat maalis-, touko,- heinä- ja lokakuussa eli alkuperäisinä 31 päivää pitkinä kuukausina. Tämän merkittävän tiedonjyväsen muistamiseksi Streng antaa latinan kieliopissaan muistosanan (sic) "MILMO" (Martius, Maius, Iulius, October), jossa on heinäkuun kesäkuusta erottava (100 §). Streng keroo myös, että Geitlinin mukaan tämä on suomeksi "MaToHeiLo". Pakarinen antaa omassa kieliopissaan saman muistosanan suomalaisemmassa muodossa "Maatoheilo" (111 §) kuten myös Linkomies (70 §). Pekkasen kieliopista muistosana puuttuu (93 §).

Mikäli ei muista, ovatko päivät mainittuina kuukausina myöhemmin vai aikaisemmin, voi painaa mieleensä, että Caius Iulius Caesar murhattiin maaliskuun iduksena eli 15.3.

Loppukevennyksenä esimerkki roomalaisen kalenterin käytöstä keskiaikaisessa runoudessa (Hugo Primas n. 1095 - n. 1160):
Idibus his Mai
miser exemplo Menelai
flebam nec noram
quis sustulerat michi Floram.
Tempus erat florum,
cum flos meus, optimus horum,
liquit Flora thorum,
fons fletus, causa dolorum.

'Oli idus toukoinen,
kun lailla Menelaoksen
mä murehdin ja tiennyt en,
multa Floran ryösti ken.
Kukat silloin loistossaan,
kun kaunein kukka joukossaan,
mun Floora, lähti vuoteestaan,
mut jätti tuskaan itkuisaan.'
Käännös on, kuten arvata saattaa, omani.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Muinaisenglantiko hepreaa?

Toisin kuin otsikosta voisi kuvitella, ei tämän kirjoituksen tarkoitus ole kommentoida mitään viimeisintä pseudotieteellistä hörhöteoriaa. Nimimerkki DeusVult kirjoitti Potku.netissä seuraavasti vastatessaan henkilölle, joka valitteli älynsä puutetta muinaisenglanninkielisen anglosaksikronikan ymmärtämiseen:
"Ei kenenkään muunkaan älyllä, tuo varhaiskeskiaikainen englanti täyttä hepreaa nykyihmiselle. Onneksi tuosta on kyllä varmasti nykykielisiä käännöksiä."
Nykyihmisen on tietenkin vaikea lukea vanhoja tekstejä, koska kirjoittajan ja nykylukijan kokemusmaailmat ovat niin erilaisia, mutta muinaisenglanti ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen vaikeaa, eikä se ole missään nimessä sen enempää "täyttä hepreaa" kuin vaikkapa nykysaksa - siis jos kumpaakaan kieltä ei osaa. Anglosaksikronikka tuli keskustelussa esiin puhuttaessa viikingeistä ja heidän ryöstöretkestään Lindisfarneen. Alla kaksi relevanttia otetta kyseisestä dokumentista, joista olen hahmottamisen helpottamiseksi alleviivannut finiittimuotoiset verbit (7 merkitsee 'ja'):
787
Her nom Beorhtric cyning Offan dohtor Eadburge 7 on his dagum cuomon ærest iii scipu 7 þa se gerefa þærto rad 7 hie wolde drifan to þæs cyninges tune þy he nyste hwæt hie wæron 7 hiene mon ofslog. Þæt wæron þa ærestan scipu deniscra monna þe Angelcynnes lond gesohton.

793
Her wæron reðe forebecna cumene ofer Norðanhymbra land 7 þ[æt] folc earmlice bregdon: þ[æt] wæron ormete ligræscas 7 wæron geseowene fyrene dracan on þam lyfte fleogende. Þam tacnum sona fyligde mycel hunger 7 litel æfter þam þæs ilcan geares on vi idus Iañr earmlice heðenra manna hergung adiligode Godes cyrican in Lindisfarena ee þurh reaflac 7 mansleht.
Alla olevat käännökset yrittävät noudattaa alkutekstin rakennetta sen verran kuin tuntuu mielekkäältä:

'787: Tänä vuonna kunings Beorhtric otti Offan tyttären Eadburgin (vaimokseen), ja hänen päivinään tuli ensi kertaa kolme laivaa, ja sitten virkamies ratsasti sinne ja halusi ajaa heidät kuninkaan kylään, koska hän ei tiennyt mitä he olivat, ja hänet tapettiin. Ne olivat ensimmäiset tanskalaisten laivat, jotka vierailivat anglien maassa.

793: Tänä vuonna tuli kamalia ennusmerkkejä Northumbrian maan ylle, ja pelottivat kansaa surkeasti: ne olivat valtavia salamia, ja tulisia lohikäärmeitä nähtiin lentämässä ilmassa. Merkkejä seurasi pian suuri nälänhätä, ja vähän sen jälkeen samana vuonna tammikuun [luultavasti virhe] 8. päivänä surkealla tavalla pakanoiden hyökkäys tuhosi Jumalan kirkon Lindisfarnen saarella ryöstelyn ja teurastuksen kautta.'

(Päivämäärä on klassista muotoa eli sananmukaisesti "kuudentena päivänä ennen tammikuun idusta".)

Yllä oleva teksti ei ole juurikaan ymmärrettävissä nykyenglannin pohjalta. Haluan kuitenkin osoittaa, että muinaisenglanti on aivan hallittavissa oleva kieli kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle (kuten tietysti hepreakin). Toisin kuin gootin ja muinaiskirkkoslaavin tapauksessa, on muinaisenglanniksi kirjoitettu kristillisten käännöksien lisäksi huomattavan paljon myös alkuperäistä kirjallisuutta, mikä tekee kielestä astetta kiinnostavamman muillekin kuin lingvisteille. Ensiksi huomattakoon oikeinkirjoituksesta muutama seikka:
  • þ eli thorn ja ð eli eth merkitsevät samaa kuin nykyenglannin digrafi th, esim. þæt 'se', þurh 'läpi', kautta', heðen 'pakanallinen'
  • f merkitsee joko v- tai f-äännettä ympäristöstä riippuen, esim. ofer 'yli, yllä'
  • æ on kirjaimien a ja e ligatuura ja sitä vastaa nykyenglannissa useimmiten a, esim. hwæt 'mitä?', æfter 'jälkeen' (æ ääntyy kuten suomen ä)
  • g voi merkitä "kovaa" g-äännettä tai j-äännettä, joka merkitään nykyenglannissa y:llä, esim. God 'Jumala', gear 'vuosi', dæg 'päivä'
  • sc merkitsee suhuässää ja merkitään nykyenglannissa sh, esim. scip 'laiva', denisc 'tanskalainen'
  • c merkitsee k-äännettä, i:n ja e:n edellä -äännettä, esim. cyning 'kuningas', cirice 'kirkko'
  • h on ääntynyt muualla kuin sanan alussa voimakkaana kurkkuäänteenä (kliseisin esimerkki skotin loch), mistä johtuu keskienglannin kirjoitusasu gh, joka on myös periytynyt nykyenglantiin, esim. dohtor 'tytär' vrt. daughter, þurh 'läpi, kautta' vrt. through ja sohton 'vierailivat' vrt. sought
Yllä olevia sääntöjä soveltamalla pääsee alkuun. On huomattava, että toisin kuin nykyenglannissa, muinaisenglannin verbit taipuvat persoonamuodoissa ja nominit neljässä sijamuodossa (nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi). Suomenkieliselle idea on sinänsä helppo hahmottaa, mutta englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään tyypillisesti kohtuuttoman paljon aikaa tämän hämmentävän ilmiön selittämiseen. En käsittele tässä nominitaivutusta erityisen yksityiskohtaisesti, mutta pyrin yhdistämään muinaisenglannin sellaisiin asioihin, jotka ovat lukijalle mahdollisesti tuttuja.

Ehkä juuri taivutuksesta johtuen muinaisenglannissa on nähtävissä vielä monia sellaisia piirteitä, jotka yhdistävät sen läheisehköön sukukieleensä nykysaksaan. Esimerkkinä mainittakoon määräisen artikkelin, joka toimii myös demonstratiivipronominina, taivutus: þæs : des, þæt : das, þam : dem sekä monikon datiivi þam : den. Adjektiivin taivutus on muinaisenglannissa hyvin samanlaista kuin nykysaksassa, esim. þæs ilcan geares 'samana vuonna (genetiivi)'. Tekstissä esiintyy myös monikon genetiivin pääte -ra, joka on tuttu fossiloituneena ruotsin sanassa allra: deniscra monna 'tanskalaisten miesten', heðenra manna 'pakanallisten miesten' (kyllä, horjuvuutta esiintyi oikeinkirjoituksessa).

Will on nykyenglannissa apuverbi, jolla ei oikeastaan ole preteritiä, mutta muinaisenglannissa sen merkitys on 'haluta', esim. wolde 'halusi', vrt. saks. wollte. Verbi niman (pret. nom) 'ottaa' on vastaava kuin saksan nehmen. Muinaisenglannin preesenspartisiipin pääte on tuttu saksasta ja ruotsista, esim.  fleogende, vrt. saks. fliegend tai ru. flygande 'lentävä'.

Verbien persoonapäätteet ovat ylipäänsä samanhenkisiä kuin saksassa: wæron : waren 'olivat', cuomon : kamen 'tulivat', nom : nahm 'otti'. Tekstissä ei sen luonteesta johtuen esiinny juuri muita persoonamuotoja, mutta esimerkiksi singan 'laulaa' taipuisi preesensin yksikössä ic singe, þu singest, he singeþ. (King James -englannin tuntemus auttaa myös.) Ge-prefiksi ei ole muinaisenglannissa erityisesti perfektipartisiipin tunnus vaan esiintyy samaan tapaan verbijohtimena kuin toisinaan saksassakin (esim. gewinnen). Gesohton 'vierailivat' on preteriti verbistä (ge)secan; nykyvastineet ovat seek ja epäsäännöllinen preteriti sought. Sana man (mon) esiintyy epämääräisenä subjektina kuten saksassa ja ruotsissa (ns. "man-passiivi"), esim. hiene mon ofslog 'hänet tapettiin'. Samaten saksasta tai ruotsista tuttu käänteinen sanajärjestys esiintyy muinaisenglannissakin: her nom Beorhtric cyning Eadburge 'tässä (= tänä vuonna) otti kuningas Beorhtric Eadburgin' ja on his dagum cuomon iii scipu 'hänen päivinään tuli kolme laivaa'. (Sivumennen mainittakoon, että neutrin monikon pääte -u esiintyy vain ns. lyhyttavuisilla sanoilla; pitkätavuisilla sanoilla yksikkö ja monikko ovat nominatiivissa ja akkusatiivissa samannäköisiä kuten ruotsin ett hus, många hus.)

Kyseinen tekstipätkä ei ole missään paras mahdollinen ensikosketus muinaisenglantiin, mutta toivon tässä esitettyjen havaintojen olevan sellaisia, jotka eivät ainakaan säikäytä ketään kauemmaksi tästä kiehtovasta kielimuodosta, jonka osaajia on Suomessa aivan liian vähän. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa tutustua myös muinaisenglanninkieliseen isä meidän -rukoukseen.

Isä meidän vanhaksi kirjasuomeksi

Herran rukouksen suomenkielinen asu on muuttunut melko vähän Mikael Agricolan ajoista. Alla oleva teksti on teoksesta Se Wsi Testamenti (1548):
Ise meiden ioca olet Taiuais.
Pyhetty olcon sinun nimes.
Lehestulkon sinun waldakundas.
Olcon sinun tactos
nin maasa / quin on Taiuais.
Anna meille tenepeiuenä meiden iocapeiuenen leipen.
Ja anna meille synnime andexi
ninquin me annama meiden welgholisten.
Ja ele iohdata meite kiusauxen.
Mutta päste meite pahasta.
Sille ette sinun ombi waldakunda / ia woijma / ia cunnia ijancaikisudhes. Amen.
Kuten todettua, yllä oleva teksti ei sisällä juurikaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat nykysuomenkieliselle hankalia. Pitkiä ja lyhyitä vokaaleita ei ole eroteltu johdonmukaisesti kuten ei myöskään /e/- ja /ä/-äänteitä. Sanassa synnime 'syntimme' esiintyy nykykielestä poikkeava astevaihtelu. Kirjoitusasu tactos edustaa luultavasti ääntöasua /taxtos/.

Taivaan kohdalla Agricola ei tee eroa yksikön ja monikon välillä, vaan kääntää molemmissa kohdissa Taiuais 'taivaissa'. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Martti Lutherin käännöksessä (1534) molemmissa tapauksissa on yksikkö (in dem Himmel ja im Himmel), kuten myös Abckiriassa (1536), jossa sana on molemmissa kohdissa taiuas(s)a. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Agricola ei ole osannut päättää, kääntääkö 'velka' vai 'synti', ja on siksi päätynyt kompromissiin: anna meille synnime andexi ninquin me annama meiden welgholisten.

Koko Raamattu julkaistiin suomen kielellä 1642. Kolmanteen painokseen (1758) tehtiin joitakin korjailuja ja parannuksia. Olen lihavoinut oikeinkirjoitukseen liittymättömät erot edelliseen:
Isä meidän joca olet taiwaisa
Pyhitetty olcon sinun nimes
Lähestykön sinun waldacundas.
Olcon sinun tahtos
nijn maasa, cuin taiwasa.
Anna meille tänäpänä meidän jocapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän welcamme andexi,
nijncuin mekin andexi annamme meidän welwollistemme
Ja älä johdata meitä kiusauxeen.
Mutta päästä meitä pahasta.
Sillä sinun on waldacunda, ja woima, ia cunnia, ijancaickisesti; Amen.


Huomattavimpina suomen kieleen liittyvinä eroina Agricolan versioon on sana lähestykön sanan lehestulcon sijaan ja possessiivisuffiksit sanoissa leipämme ja welwollistemme suffiksittomien leipen ja welgholisten sijaan. Viimeksi mainitussa on nähtävissä myös äänteellinen muutos /γ/ > /v/ k:n heikkona asteena. Agricolan datiivinen welgholisten /velγollisten/ olisi nykykielessä velallisille (esimerkkinä vastaavasta rakenteesta on myös Matt. 6:14: Sentedhen ios te andexiannat Inhimisten heiden ricoxens nin mös teiden taiualinen Isen anda teiden andexi). Nykysuomessa esiintyy kaksi merkityksiltään eriytynyttä adjektiivia, jotka on molemmat johdettu sanasta velka ja jotka eroavat muodollisesti astevaihtelun suhteen: vanhakantaisempi velvollinen ja nykyään tavallista katoa noudattava velallinen.

Toisen ryhmän eroja muodostavat sellaiset korjaukset, jotka lähentävät käännöstä muodollisesti alkutekstin kanssa: Agricola kirjoittaa taiuais monikossa molemmissa tapauksissa, vaikka alkutekstissä jälkimmäinen on yksikössä (eli taiwaisa, taiwasa). Liitepartikkeli -kin on lisätty pronominin me perään vastaamaan alkutekstin ilmaisua καὶ ἡμεῖς 'myös me'. Sana andexi on täydennetty verbin annamme yhteyteen, jolloin vastaavuus ἀφεῖναι : andexi anda on täydellinen molemmissa kohdissa. Agricolan käännös, jossa andexi ei siis toistu, saattaa tässä kohden edustaa joko luontevampaa suomen kieltä tai pelkkää kömmähdystä. Mahdollisesti andexi ei Agricolankaan kielessä liittynyt niin kiinteästi itse verbiin kuin edellä lainattu ilmaisu ios te andexiannat 'jos annatte anteeksi' antaa ymmärtää.

Lopuksi vielä kirjoitusasultaan muokattu, mutta kielimuodoltaan edellisen kanssa vastaava versio vuoden 1887 painoksesta:
Isä meidän, joka olet taiwaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimes.
Lähestyköön sinun waltakuntas.
Olkoon sinun tahtos
niin maassa kuin taiwaassa.
Anna meille tänäpäiwänä meidän jokapäiwäinen leipämme.
Ja anna meille meidän welkamme anteeksi
niinkuin mekin anteeksi annamme meidän welwollistemme.
Ja älä johdata meitä kiusaukseen.
Mutta päästä meitä pahasta.
Sillä sinun on waltakunta, ja woima, ja kunnia, ijankaikkisesti. Amen!

Seuraava varsinainen Uuden testamentin käännös hyväksyttiin käyttöön 1938 (ns. vanha käännös) ja nykyään käytössä oleva 1992.

Käsittelen tarkemmin Agricolan omien versioiden (Abckiria, Rucouskiria ja Se Wsi Testamenti) eroja toisella kertaa.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Mikael Agricola kesäkuusta

Kesä alkoi jo Urpon päivänä, mutta nykyään kesän aluksi mielletään kesäkuun alku. Agricola kirjoittaa:
Lechti / roho / ia yrtti hywe.
Käsekw anda / ia palio iywe.
Joca nyt mös kylpe tachto.
Szonda hen mös iske machta.
Paitzi maxan / täwuyn / ia rinnan.
Ele site teghe swingan.
Telle kwlla ioman pite wähe (quin Auerrois sano) lähdhe vette / ioca homeltan ia Etikan cansa Lachtucat sömen / Eij ole teruelinen söte couat munat. fleski. coua Jwsto. Eli sololla paijstettw Liha. Nyt Saluia ia Hylle / kelpa. Ja Rutan surustamat södhe.
'Lehdiä, ruohoa ja yrttiä hyvää / kesäkuu antaa ja paljon jyvää. / Joka nyt myös kylpeä tahtoo, suonta hän myös iskeä mahtaa, / paitsi maksan, keuhkon ja rinnan, älä sitä tee suinkaan. / Tällä kuulla juoman pitää vähän (kuten Averroes sanoo) lähdevettä joka aamu, ja etikan kanssa salaattia syömän. Ei ole terveellistä syödä kovia munia, sianlihaa, kovaa juustoa tai suolalla paistettua lihaa. Nyt salviaa ja mustaseljaa kelpaa, ja tuoksuruudan suurustamatta syödä.'
Erikoisin tämänkertaisessa tekstissä esiintyvä vanhan kirjasuomen piirre lienee sana söte, joka on passiivin infinitiivi /syötää/, vaikka olenkin kääntänyt sen yksinkertaisuuden vuoksi aktiivirakenteella. Kertauksena jo aiemmin mainitusta nykyisten diftongien monoftongialkuperästä käyvät roho 'ruoho', szonda 'suonta', ioman 'juoman', sömen 'syömän', söde 'syödä', soloilla 'suoloilla', södhe 'syödä'. Agricolan epäjohdonmukaisesta oikeinkirjoituksesta johtuu, että kirjain w voi merkitä joko pitkää u-äännettä, kuten sanassa käsekw 'kesäkuu', lyhyttä u-äännettä diftongin alkuosana, kuten sanassa swingan 'suinkaan', tai v-konsonanttia, kuten sanoissa hywe 'hyvää', iywe 'jyvää' ja täwyn 'tävyn, keuhkon'.

Viimeksi mainittu täpy 'keuhko' ei ole enää käytössä nykysuomessa, mutta esiintyy muodossa täty esim. Lizeliuksen Tieto-Sanomissa (1776) ja löytyy Renvallin sanakirjasta (1826). Muita erikoisia sanoja ovat lachtucat 'salaattia' (< lat. lactuca), vain Agricolalla tavattava hylle 'mustaselja' (< murt. ru. hyll, vrt. nor. hyll) ja ruta 'tuoksuruuta' (< lat. ruta < kr. ῥυτή). Fleski 'sianliha' vastine nykysuomessa on läski; englannin vastaava sana flesh merkitsee 'lihaa' muussa kuin elintarvikkeen merkityksessä.

Tuomas Akvinolaisen suuresti arvostama Averroes eli Ibn Rushd (1126 - 1198) oli espanjalainen oppinut, joka kirjoitti monista eri tieteenaloista ja kommentoi laajasti Aristoteleen filosofisia teoksia.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Fridericus Rex

Tällä kertaa käsittelen Preussin kuninkaan Fredrik II:n eli Suuren (1712 - 1786) kunniaksi Willibald Alexiksen (oikealta nimeltään Georg Wilhelm Heinrich Häring, 1798 - 1871) kirjoittamaa laulua Fridericus Rex. Laulun on säveltänyt Carl Loewe (1796 - 1869) ja se sijoittuu historiallisesti seitsenvuotisen sodan (1754 - 1763) alkuun. Sävelmä on myös osa vieläkin suosittua marssia Fridericus-Rex-GrenadiermarschLaulu löytyy YouTubesta eri versioina täältä ja täältä. Käyttämäni teksti perustuu ensiksi mainittuun sovitukseen. Kutakin säkeistöä seuraa suorasanainen suomenkielinen käännös sekä muutamia kommentteja kielestä ja sisällöstä.
Fridericus Rex, unser König und Herr,
der rief seine Soldaten allesamt ins Gewehr:
Zweihundert Bataillons und an die tausend Schwadronen
und jeder Grenadier kriegt sechzig Patronen

'Fridericus Rex, kuninkaamme ja herramme,
hän käski kaikki sotilaansa aseisiin;
kaksisataa pataljoona ja lähes tuhat eskadroonaa,
ja joka krenatööri saa kuusikymmentä patruunaa.
Fridericus on nimen Friedrich latinalaistettu muoto. Friedrich on germaaniseen tapaan yhdyssana, jonka alkuosa merkitsee 'rauhaa' ja loppuosa 'hallitsijaa'.

Pataljoonat ovat jalkaväen yksiköitä, eskadroonat ratsuväen. Krenatöörien pääaseena 1600-luvulla oli kranaatti. Tästä syystä krenatööreiksi valittiin vahvoja ja rohkeita miehiä, ja heidän kivääreissään oli hihnat olalle viemistä varten. Leveän hatun sijaan krenatööreillä oli korkea lieritön päähine eli karpuusi, josta myös nykyaikaiset bearskinit ovat peräisin. Kranaattien jäätyä pois käytöstä 1700-luvulla krenatööri säilyi kuitenkin eliittisotilaiden nimityksenä.
"Ihr verfluchten Kerls", sprach seine Majestät,
"Dass ein jeder in der Bataille seinen Mann mir steht!
Sie gönnen mir nicht Schlesien und die Grafschaft Glatz
und die hundert Millionen in meinem Schatz."

''Perkeleen äijät', lausui Hänen Majesteettinsa,
'kukin pysyköön ruodussa taistelussa!
He eivät soisi minulle Sleesiaa tai Glatzin kreivikuntaa
eivätkä aarrekammioni sataa miljoonaa.'
Preussi valloitti Glatzin kreivikunnan (eli Kłodzkon) ja Sleesian vuonna 1740 Itävallan perimyssodan yhteydessä. Keisari Kaarle VI:lla (1685 - 1740) ei ollut miespuolista perijää, ja hän halusi tyttärensä Maria Teresian seuraajakseen, mihin muut vallat suostuivatkin käytettyään ensin tilaisuutta hyväkseen kahmiakseen Habsburgien omaisuutta. Preussi kuitenkin perääntyi sopimuksesta ja käytti Maria Teresian laittomana pitämäänsä valtaannousua tekosyynä laajentaakseen omaa valtapiiriään.
"Die Kais'rin hat sich mit den Franzosen alliiert
und das römische Reich gegen mich revoltiert;
die Russen seind gefallen in Preußen ein.
Auf, lasst uns zeigen, dass wir brave Landeskinder seind!"

''Keisarinna on liittoutunut ranskalaisten kanssa,
ja Rooman keisarikunta kapinoi minua vastaan.
Venäläiset ovat hyökänneet Preussiin;
Menoksi! Näytetään niille, että olemme kunnon kansaa!''
Maria Teresia liittoutui Ranskan kanssa 1756 Preussia vastaan aikomuksenaan vallata Sleesia takaisin. Lainaan tähän elokuvan Barry Lyndon (1975) kertojaa: "It would require a great philosopher and historian to explain the causes of the famous Seven Years' War in which Europe was engaged [...]. Let it suffice to say that England and Prussia were allies and at war against the French, the Swedes, the Russians and the Austrians." Maria Teresia oli de facto Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan (das römische Reich) hallitsija, joten kapinoinnista puhuminen on tässä yhteydessä hieman outoa.

Seind = sind.
"Meine Generale Schwerin und der Feldmarschall von Keith
und der Generalmajor von Ziethen seind allemal bereit!
Potz, Mohren, Blitz und Kreuzelement!
Wer den Fritz und seine Soldaten noch nicht kennt?"

'Kenraali Schwerin ja marsalkka von Keith
ja kenraalimajuri von Ziethen ovat aina valmiina!
Hiisi vieköön ja tuhat tulimmaista,
kuka ei vielä tunne Fritziä ja hänen sotilaitaan!'
Kreivi Kurt Christoph von Schwerin (1684 - 1757) oli preussilainen kenraali, joka kaatui seitsenvuotisen sodan alussa. Hans Joachim von Zieten (1699 - 1786) sen sijaan yleni sodan aikana kenraalimajurista kenraaliluutnantiksi ja lopulta ratsuväenkenraaliksi.

James Francis Edward Keith alias Jakob von Keith (1696 - 1758) oli skotlantilainen sotilas. Ennen pestiään Preussin armeijan marsalkkana hän ehti palvella myös Espanjan ja Venäjän armeijoissa. Venäjän miehitettyä Suomen hattujen sodassa (1740 - 1743) oli kenraali Keith miehitysjoukkojen komentaja. Hän kutsui säädyt koolle 1742, mikä johti hieman epäselvän tapahtumaketjun kautta siihen, että Holstein-Gottorpin herttua Karl Peter Ulrich valittiin Suomen kuninkaaksi. Asia raukesi Turun rauhan myötä 1743, mutta "vanhaa Suomea" eli Viipurin kuvernementtia voidaan pitää Suomen kuningaskunnan jatkeena, johon loput Suomesta liitettiin vastaavien tapahtumien kautta 1809. Karl Peteristä tuli hetkiseksi Venäjän keisari Pietari III vuonna 1762, ja hänen pojanpoikansa keisari Aleksanteri I oli autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäinen hallitsija. Sekä Aleksanteri I että häntä seuraavat suuriruhtinaat olivat kaikki myös Holstein-Gottorpin herttuoita.

Kirouksen sanatarkka käännös on 'jukolauta, murjaanit, salama ja ristielementti'. Potz on sanalle Gottes  kehittynyt eräänlainen eufemistinen muoto (vrt. jukolauta < jumalauta, ketuttaa < vituttaa). Mohr 'mauri, murjaani, neekeri' esiintyy myös herkullisen itävaltalaisen jälkiruoan Mohr im Hemd 'murjaani paidassa' nimessä.

(Der alte) Fritz '(vanha) Fritz' on Fredrik II:n lempinimi.
Nun adieu, Luise, wisch ab das Gesicht!
Eine jede Kugel, die trifft ja nicht!
Wenn träfe jede Kugel apart ihren Mann,
wo kriegten die Könige ihre Soldaten dann?

'Näkemiin Luise, pyyhi kyyneleet!

Eihän joka kuula osu!
Jos joka kuula osuisi maaliinsa,
mistä sitten kuninkaat saisivat sotilaansa?'
Die Musketenkugel macht ein kleines Loch,
die Kanonenkugel macht ein viel größ’res noch.
Die Kugeln seind alle von Eisen und Blei
und manche Kugel geht manchem vorbei.

'Musketinkuula tekee pienen reiän,
tykinkuula tekee vielä paljon isomman.
Kuulat ovat kaikki rautaa ja lyijyä,
ja moni kuula menee monesta ohi.'
Laulun antama kuvaus ampumahaavojen suhteellisesta koosta pitää paikkansa. Toisaalta kooltaan suurehko, pehmeästä lyijystä valmistettu musketinkuula aiheutti osuessaan melko suuren ja vaikean haavan. 1700-luvun rihlaamattomat piilukkomusketit eivät olleet erityisen tarkkoja ja niiden tulivoima perustui yhteislaukauksiin. Musketinkuulat tehtiin lyijystä, tykinkuulat raudasta.
Unsre Artillerie hat ein vortrefflich Kaliber
und von den Preußen geht keiner zum Feind über.
Die Schweden, die haben verflucht schlechtes Geld;
wer weiß, ob der Öst’reicher bess’res hält.

'Meidän tykistöllämme on yliveto kaliiperi,
ja preussilaisista ei kukaan loikkaa vihollisen puolelle.
Ruotsalaisilla on kirotun huonoa valuuttaa,
kuka tietää, onko itävaltalaisilla parempaa.'
Nykyään sanottaisiin ein vortreffliches Kaliber.

Tämä ja seuraava säkeistö näyttävät antavan ymmärtää, että preussilaisten sotilaiden ensisijainen motivaattori oli hyvä rahapalkka. Ruotsissa oli käytössä 1600- ja 1700-luvuilla järjettömän kokoiset kupariplootut sekä setelit, joilla ei ollut arvoa Ruotsin ulkopuolella, eikä Itävallankaan talous ollut parhaassa mahdollisessa tilassa.
Mit Pomade bezahlt die Franzosen ihr König;
wir kriegen's alle Wochen bei Heller und Pfennig.
Potz, Mohren, Blitz und Kreuzsakrament!
Wer kriegt so prompt wie der Preuße sein Traktement?

'Ranskalaisten kuningas maksaa hiusrasvalla,
me saamme palkan joka viikko pennilleen.
Hiisi vieköön ja tuhat tulimmaista,
kuka saa päivärahansa niin nopeasti kuin preussilaiset?'
Pfennig eli 'penni' on ikivanha hopearahayksikkö. Heller 'ropo' tai sananmukaisesti 'hallilainen (penni)' (< Hall am Kocher) oli alkujaan kupariin sekoitettu puolen pennin arvoinen kolikko.

Kirous eroaa tässä hieman edellisestä: sananmukainen käännös olisi 'jukolauta, murjaanit, salama ja ristisakramentti'. Sakrament on edelleen käypä kirous.
Fridericus, mein König, den der Lorbeerkranz ziert
Ach hättest du nur öfters zu plündern permittiert!
Fridericus Rex, mein König und Held,
wir schlügen den Teufel für dich aus der Welt!

'Fridericus, kuninkaani, jota koristaa laakeriseppele,
olisitpa antanut ryöstellä useammin!
Fridericus Rex, kuninkaani ja sankarini,
vuoksesi löisimme paholaisen maailmasta!'
Ryöstely oli tyypillinen keino armeijoille hankkia elintarvikkeita.

Kokonaan latinankielisen tekstin sisällä Fridericus (Rex) olisi puhuttelumuodossa eli vokatiivissa Friderice (Rex).