torstai 31. lokakuuta 2013

Nimipäivistä

Ylen sivuilla pohditaan jälleen, pitäisikö nimi Mohammed (Muhammad) lisätä suomalaiseen nimipäiväkalenteriin. Helsingin yliopiston Minna Saarelma-Paukkalan mukaan asia on ajankohtainen, koska "maahanmuuttajatkin vaikuttavat entistä enemmän suomalaiseen väestöön". Kotimaisten kielten keskuksen Vesa Heikkinen pohtii tähän liittyen, "välittävätkö nimet valtioiden, uskontokuntien tai kielten rajoista".

Selailin asiasta käytyä Facebook-keskustelua ja Vesa Heikkisen blogimerkinnän kommentteja. Useimmin esille nostettu asia tuntuu olevan se, että Mohammed ei ole suomalainen nimi. Tämä on toki helppo kumota sillä, että eivät Antti, Jyrki ja Juhanikaan ole suomalaisia nimiä: ensiksi mainittu on  kreikkalainen Ἀνδρέας, toinen niin ikään kreikkalainen Γεώργιος ja viimeksi mainittu kreikankielisen muodon Ἰωάννης kautta heprealainen יוֹחָנָן Jōḥanan. Koko kysymys kulminoituu siihen, mitä nimen suomalaisuus oikeastaan on (eli miten "suomalaisuutta tuotetaan" ja "konstruoidaan").

Tässä välissä on syytä mainita, että Suomessa on käytössä useampi kuin yksi nimipäiväkalenteri: suomalaisen nimipäiväkalenterin lisäksi on ruotsalainen, ortodoksinen ja saamelainen nimipäiväkalenteri. Voidaan siis hyvällä syyllä kysyä, miksei kasvava muslimiväestö ota käyttöön kokonaan omaa nimipäiväkalenteriaan, jos heillä on sellaiselle tarvetta. Helsingin yliopisto voi sitten tarpeen vaatiessa alkaa ylläpitää luetteloa muslimien nimipäivistä. Ehkä tässä tapauksessa koko järjestelmän älyttömyyskin tulisi esille. Kuten joku nimimerkki toteaa Heikkisen blogissa, on "ongelma" lopulta tekemällä tehty. On jokseenkin erikoista, että meillä on instituutio, jonka tehtävä on, hieman kärjistäen, sijoittaa uussuomalaisia nimiä kalenteriin, jotta (teoriassa) Frodo-Janica ja Melena-Avatar voisivat myös viettää nimipäivää.

Vaikka suomalaisuus tai sen puute toimii ehtymättömänä keskustelunaiheena, ei se ole nimipäiväasiassa mielestäni erityisen relevantti kysymys. Itse pidän hassuna sitäkin kehitystä, että kalevalaisia ja muinaissuomalaisia nimiä on alettu lisätä nimipäiväkalenteriin. Syyni tähän ovat puhtaan esteettis-sentimentaalisia ja liittyvät käsitykseeni koko nimipäiväinstituution luonteesta.

Nimipäivät perustuvat vanhaan kristilliseen pyhimyskalenteriin, joka käytännössä merkitsee kirkkovuoden päivien omistamista yhden tai useamman pyhimyksen muistamiselle. Koska lapsia on kristillisessä maailmassa nimetty pyhimysten mukaan, on seurauksena ollut, että näin nimetyillä on oma nimipäivänsä eli sen pyhimyksen muistopäivä, jonka mukaan henkilö on nimetty. Käytännössä pyhimysten nimet ovat toimineet myös päivien nimityksinä, esimerkiksi juhannus, martinpäivä ja tapaninpäivä; nykyään nämä esiintyvät lähinnä myrskyjen nimissä, esim. toissavuotinen tapaninpäivän myrsky ja viimevuotinen antinpäivän myrsky (Ruotsia ja Suomea hiljattain riepotellutta simonpäivän myrskyä unohtamatta).

Nimipäivät ovat näytelleet myös osaa monissa agraarielämään liittyvässä muistisäännössä, esim. Jaakko heittää kylmän kiven ja jos kaisanpäivänä hanki hiiren kantaa, niin keväällä hevosen. Vastaavia maanviljelyssääntöjä löytyy myös saksankieliseltä alueelta (Bauernregeln), esim. Andreas hell und klar, verspricht ein gutes Jahr 'valoisa antinpäivä lupaa hyvää vuotta'. Saksaksi päivien nimet voivat olla identtisiä etunimen kanssa (esim. Silvester 'sylvesterinpäivä'), yhdyssanoja kuten suomessa (esim. Martinstag 'martinpäivä') tai latinasta lainattuja (esim. Martini 'martinpäivä').

Antti ja Antero ovat saman nimen eri muotoja, ja niillä on sama nimipäivä 30. marraskuuta, joka on Andreas Apostolin kuolinpäivä. Jani, Janne, Juha, Juhani, Juho, Jussi, Johannes, Hannes ja Hannu ovat samaten "sama nimi", vaikka kahden viimeksi mainitun nimipäivä on 27. joulukuuta toisin kuin muiden, jotka viettävät nimipäiväänsä 24. kesäkuuta. (J-alkuisten nimipäivään liittyvä juhla eli juhannus on tosin siirretty lauantaille, mikä jo pelkästään juhlapäivän nimen perusteella on lähes yhtä typerää kuin helatorstain siirtäminen lauantaille; juhannushan sentään välillä osuu oikealle päivälle.) Tämä johtuu siitä, että 24. kesäkuuta on Johannes Kastajan syntymäpäivä, 27. joulukuuta puolestaan Johannes Apostolin muistopäivä. Suomalaisessa kalenterissa Johannes on siis jaettu kutakuinkin keskeltä kahtia eri nimiksi.

Vertailun vuoksi Suomessa käytettävässä ortodoksisessa kalenterissa on useampi antinpäivä, sillä Andreas Apostolin lisäksi muistetaan Andreas Kreetalaista (4.7.), Andreas Stratelatesta eli Sotajoukkojenjohtajaa (19.8.), Andreas Konstantinopolilaista (2.10.) ja Andreas Krisiläistä (17.10.). Hannun- eli johanneksenpäiviä on liian paljon tässä lueteltavaksi, mutta pelkästään Johannes Kastajalla on kuusi muistopäivää: sikiäminen (23.9.), syntyminen (24.6.), loppiaista seuraava päivä (7.1.), mestaaminen (29.8.), pään löytyminen ensimmäisen ja toisen kerran (24.2.) sekä vielä  kolmannen kerran (25.5.).

(Vanhojen suomalaisten merkkipäivien tapauksessa on samannimiset päivät voitu erotella lisämääreillä, esim. Marian ilmestyspäivä 25. maaliskuuta oli Kevät-Maria ja etsikkopäivä 2. heinäkuuta Heinä-Maria, Mattias Apostolin muistopäivä 24. helmikuuta oli kevät-Matti ja Matteus Apostolin muistopäivä 21. syyskuuta syys-Matti.)

Kun käytössä oleva nimi perustuu pyhimysnimeen tai vastaavaan, on nimipäivän määrittäminen suhteellisen selkeää: kaikki Johannes-pohjaisten nimien kantajat voivat periaatteessa viettää nimipäiväänsä (jonakin) johanneksenpäivänä riippumatta nimen tarkasta muodosta. (Nykyään kutsumanimet ovat eriytyneet omiksi nimikseen, ja nimet Johannes ja Jussi mielletään virallisesti ja usein arkikäytössäkin eri nimiksi.) Näin ollen myös Ibrahim-nimiset voisivat viettää nimipäivää aaponpäivänä, sillä Aapo perustuu nimeen Abraham, jonka arabialainen muoto Ibrahim on. Mohammedeilla (Muhammadeilla) ei tällaista mahdollisuutta ole, sillä kalenterissa ei ole yhtään heprealaisperäistä nimeä, joka edes osittain pohjautuisi חמד ḥmd -juureen (mikä olisi jo muutenkin aika kaukaa haettu yhteys).

Pientä vilunkia on harrastettu ortodoksisessakin kalenterissa. Nimi Nuutti perustuu skandinaaviseen nimeen Knut, jonka nimipäivää on alkujaan vietetty 7. tammikuuta Knud Lavardin muistoksi. Tästä juontuu myös joulun päättyminen loppiaisen jälkeiseen nuutinpäivään. Nykyään nuutinpäivä on 13. tammikuuta Tanskan suojeluspyhimyksen Knuut Pyhän muistoksi; myöhempään nuutinpäivään viittaa nimitys Hiiva-Nuutti, koska tässä vaiheessa oluttynnyrit ovat jo pohjia myöten tyhjiä. Skandinaavisesta alkuperästään huolimatta nimi Nuutti esiintyy myös ortodoksisessa kalenterissa, ei tosin kenenkään Knuutin, vaan Pafnut Borovskilaisen (1.5.) ja Pafnutioksen (19.5.) muistopäivinä.

Aiemmin mainitsemani suomalaisperäisten nimien (Aino, Kalevi, Ilmari jne.) mielivaltaisehko lisäily nimipäiväkalenteriin kansallistunteen heräämisen aikoina on varmasti tuntunut mielekkäältä, kun nimipäiviä on aktiivisemmin vietettykin. Joka tapauksessa muhammadinpäivän sijoittaminen suomalaiseen nimipäiväkalenteriin vaikkapa syyskuun 11. päiväksi saattaisi hyvinkin olla harkitsemisen arvoinen ajatus: militantit islamistit olisivat tyytyväisiä siihen, että eräs heidän suurimmista aikaansaannoksistaan sodassa länsimaita vastaan on saanut arvoisensa muistopäivän; maltilliset muslimit ja islamofiilit olisivat tyytyväisiä siihen, että jihadistien ei anneta terroriteoillaan määrittää islamin luonnetta; jopa islamofobit olisivat tyytyväisiä päästessään vastaansanomattomasti meuhkaamaan siitä, miten Suomessa ollaan jälleen kerran "rähmällään muslimien edessä". Kaikki olisivat tyytyväisiä!

Mutta leikki sikseen. Olen nimipäiväasioissa pitkälti perinteen puolella, koska näen perinteet (tietyin varauksin) itseisarvona. Tähän on helppo todeta, että perinteetkin muuttuvat ajan myötä, mutta jos tätä aletaan käyttää perusteena perinteen muuttamiselle, liikutaan hieman oudolla ja kaltevalla pinnalla. En näe mitään oikeaa syytä lisätä Muhammadia suomalaiseen nimipäiväkalenteriin, mutta toisaalta kyseisen nimipäiväluettelon laatijat voivat toimia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos jonkinlainen väestön nimistöön perustuva sekulaaris-rationaalinen nimipäiväkalenteri nähdään tarpeellisena instituutiona (miksi?), voitaisiin Väestörekisterikeskuksen nimitietojen perusteella generoida vuosittain uusi kalenteri seuraavalle vuodelle jakaen käytössä olevat nimet eri päivämäärille satunnaisessa järjestyksessä. Tällöin kukaan ei joutuisi kärsimään siitä, ettei hänellä ole nimipäivää, tai siitä, että se osuu aina samaan ikävään vuodenaikaan.

Samalla voitaisiin pohtia, miksi viikonpäivien nimiä ei selkiytettäisi ensipäiväksi, toispäiväksi, kolmanneksi päiväksi ja niin edelleen: tämä voitaisiin nähdä paranneltuna versiona kiinassa (星期一, 星期二, 星期三, 星期四, 星期五, 星期六, 星期日), virossa (esmaspäev, teisipäev, kolmapäev, neljapäev, reede, laupäev, pühapäev) ja nykykreikassa (Κυριακή, Δευτέρα, Τρίτη , Τετάρτη, Πέμπτη, Παρασκευή, Σάββατο) tavattavista osittain järjestysnumeroihin pohjautuvista nimityksistä. Näin voitaisiin hankkiutua eroon nykyään käytössä olevista uskonnollissävytteisistä viikonpäivien nimistä.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Mikael Agricola lokakuusta

Lokakuu on jo pitkällä, mutta ehdin vielä korjata laiminlyöntini ainakin periaatteessa aikataulussa pysyen. Agricola kirjoittaa Rucouskiriassa (1544) lokakuusta seuraavasti:
Winamariat nyt poijmetan.
talui io mös odhotetan.
Puusta / ia oxista ledhet lange.
paijska teuran otzan cangi.
Kylue / coppa / ja szonda löö.
ele rupe miten ala wöö.
Telle kwlla kelpa keijtetty fleski szöde / nin
mös canat ia Linnut. Joo winan wtista /
sille se percka rumin / Nijn mös wohen ia
lammasten reska / Jomas olcohon pipuri-
ta ia neglike.
'Viinirypäleet nyt poimitaan, / talvea jo myös odotetaan. / Puusta ja oksista lehdet lankee, / paiskaa teuraan otsaan kanki. / Kylve, kuppaa ja suonta lyö, / älä ryhdy mihinkään alla vyön. / Tällä kuulla kelpaa keitettyä sianlihaa syödä, niin myös kanat ja linnut. Juo uutta viiniä, sillä se puhdistaa ruumiin, niin myös vuohen ja lampaiden tuoretta maitoa. Juomassa olkoon pippuria ja neilikkaa.'

(Kirjoitusasu ledhet lienee painovirhe, sillä kyseessä on mitä ilmeisimmin sanan lehti monikko.)

Edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että vanha kirjasuomi on diftongisaation puuttumisen osalta hieman kuten nykyviro. Tähän vertailuun sopivat myös vanhan kirjasuomen sanat wöö ja lödhe, jotka ovat viroksi vöö ja lööda. Koska prepositio ala edellyttää myös vanhassa kirjasuomessa genetiiviä, saattaa herätä epäilys, että ala wöö 'vyön alla' olisi kuten viron vöö all, jossa vöö on suomen murteistakin tutun n:n katoamisen jälkeen nominatiivin kanssa identtiseksi muuttunut genetiivi. Agricola kuitenkin käyttää muissa tapauksissa genetiivinä muotoa wöön, joten voitaneen otaksua, että tässä on käytetty yksinkertaisesti loppusoinnun vuoksi puhekielisempää muotoa.

Hieman vieraalta kalskahtaa kelpa [...] szöde [...] canat ja Linnut. Akkusatiivin käyttö objektina partitiivin sijaan on Agricolalla yleisempää kuin nykysuomessa. Oikeinkirjoituskäytännöistä johtuen ei ole täysin yksiselitteistä, onko samassa yhteydessä esiintyvä kejtetty fleski luettava /keitettyy fläskii/ vai /keitetty fläski/, mutta vartailu muuhun korpuksen aineistoon viittaa vahvasti partitiiviin.

Agricolalla wina merkitsee 'viiniä'; nykyään tehtävä ero viinan ja viinin välillä on syntynyt myöhemmin. Pohjimmiltaan molemmat sanat perustuvat latinan sanaan vinum 'viini', viina vanhemman germaanisen lainan kautta (*wīna), viini ruotsin välityksellä. (Virossa vastaava ero on sanoilla viin 'viina' ja vein 'viini', joista jälkimmäinen on lainattu saksan sanasta Wein.) Winamaria on siis 'viinirypäle', ei 'viinimarja'. Wtinen on substantiivijohdos adjektiivista wsi 'uusi, raaka'. Tiedonvälitykseen liittyvässä nykymerkityksessään sana on tavattu vasta 1800-luvulla.

Teuras ja lammas ovat germaanisina lainasanoina kiinnostavia siksi, että ne säilyttävät suhteellisen muuttumattomana muinaisgermaaniset muodot *steuraz ja *lambaz, jotka ovat rekonstruoitavissa tunnettujen kielten pohjalta. Ylempänä mainittu fleski 'porsaanliha' (vrt. läski) on toki sekin germaaninen lainasana, mutta ruotsista lainattuna huomattavasti myöhäisempää perua. Teuraan ja lampaan kognaatteja nykyenglannissa ovat steer ja lamb, saksassa Stier ja Lamm sekä gootissa stiur ja lamb. (Toisaalta *steuraz ei ole ainoa kandidaatti teuraan alkuperäksi.)

torstai 24. lokakuuta 2013

Lisää sanakirjaan pääsemisestä

Kirjoitin aiemmin, että sanakirjojen tehtävä ei ole (virallista kielenkäyttöä sääteleviä sanastoja ja kielenhuollollisia käsikirjoja lukuun ottamatta) preskrikptiivinen vaan deskriptiivinen: sanakirja ei lähtökohtaisesti säätele kielenkäyttöä vaan kuvailee sitä ja toimii siten tulkitsemisen apuvälineenä.

(Varoitan etukäteen, että kirjoitus sisältää aiheestaan johtuen erinäisiä alatyylisiä sanoja ja loukkaavia ilmaisuja.)

Vaikka toistan itseäni, totean vielä kerran, että sanakirjoissa voi siis olla puutteita ja virheitä. On totta, että erikoisalojen terminologian osalta ei yleissanakirjalta voida kohtuudella odottaa täydellistä kattavuutta, mutta näidenkään kohdalla ei tule suvaita virheitä. Tarkkuutta (tiukassa mielessä) ei pidä sekoittaa oikeellisuuteen. Esimerkkinä mainittakoon englannin kielen hevostermi bay, joka merkitsee 'ruunikkoa'. Ruunikon erottaa raudikosta se, että ruunikon jouhet ovat mustia. Mikäli bay määriteltäisiin 'an equine coat colour or a horse of such colour' olisi määritelmä oikea vaikkakin epätarkka; määritelmä 'a horse of reddish brown colour' on pitkälti oikea, mutta oleellisilta osin epätarkkuudessaan harhaanjohtava, sillä tämä määritelmä sekoittaa sen raudikkoon, joka on englanniksi chestnut. Se, että väritermeinä bay ja chestnut molemmat merkitsevät 'punaruskeaa', on tietysti hauska yksityiskohta ja arvatenkin syy joissakin sanakirjoissa esiintyvään hämmennykseen.

Sanoja on menneisyydessä jätetty pois sanakirjoista niiden alatyylisyyden vuoksi (rumista sanoista vanhemmissa suomalaisissa sanakirjoissa kirjoitin jo aiemmin). Samoin on saatettu jättää selittämättä alatyylisiä merkityksiä sanoille, joilla on myös päivänvaloa kestävä merkitys. Tämä saattaa olla suuri karhunpalvelus sellaiselle, jolle tällainen tieto olisi oikeasti käyttökelpoista. Onneksi Oxford English Dictionary ei arastele kertoa, että pearl-necklace on paitsi 'a necklace made of pearls' myös 'semen ejaculated on to a sexual partner's neck or chest'.

Haja-ajatuksena mainittakoon, että Gummeruksen Suomi/saksa/suomi sanakirja (1992) hieman yllättäen ei tunne hakusanoja pilkunnuohooja tai -viilaaja, mutta sieltä kyllä löytyy pilkunnussija, jonka saksankieliset vastineet eivät kuitenkaan ole lainkaan alatyylisiä (der Kleinkrämer, der Kleingeist, der Pedant, der Haar(e)spalter). Onneksi tässä tapauksessa tyyliero hakusanan ja vastineiden välillä ei kuitenkaan johda siihen, että suomenkielinen lukija käyttäisi tietämättään kovin alatyylistä ilmaisua.

Alatyyliset sanat ja merkitykset voivat pöyristyttää, mutta nykyään ei enää yleisesti katsota, että niitä ei pitäisi sisällyttää sanakirjoihin. Nykyään eri tahot katsovat loukkaaviksi aivan toisenlaisia sanoja, kuten seuraavista esimerkkitapauksista nähdään.

Antisemitismiä vastaan taistelevaa Anti-defamation Leagueta (ADL) edustava Abraham Foxman ilmoitti viime vuosituhannen lopulla, että Random House Webster's College Dictionaryn tulevaan painokseen suunniteltu merkityksen 'a person who is fanatically dedicated to or seeks to control a specified activity, practice, etc.' lisääminen sanalle Nazi on loukkaavaa ja vähättelee natsihallinnon murhanhimoisia aikeita ja tekoja. Hänen mukaansa sanakirjantekijöillä on kielenkäyttöä ohjaava rooli ja velvollisuus:
Mr. Foxman suggested it was the role of the editors, as language experts to inform the public that there should not be a "jocular" usage of the word Nazi.
Tällainen uskonnollissävytteinen sanatabuajattelu on ehkä hieman vaikea sulattaa, mutta kontekstissaan ymmärrettävää, kun otetaan huomioon, millaisen vaikutuksen Foxman katsoi uudella määritelmällä olevan:
[T]he new definition "lend[s] a helping hand to those whose aim is to prove that the Nazis were really not such terrible people. If someone can be a 'soup Nazi' or a 'traffic Nazi,' how bad could the real Nazis have been?"
Hyllystäni löytyvä sisällöltään suppeampi Random House Webster's Concise College Dictionary (1998) ei sisällä "vitsikästä" määritelmää lainkaan, mutta ilmeisesti Random House päätyi suosittelemaan sanan käytön välttämistä tässä merkityksessä.

Valitettavasti Oxford English Dictionary ei osallistu taisteluun natsien pahuuden vähättelyä vastaan antaessaan sanalle Nazi historiallisen merkityksen ohella määritelmän '[aperson who is perceived to be authoritarian, autocratic, or inflexible; one who seeks to impose his or her views upon others' ja vieläpä tästä käytöstä esimerkit Safety Nazi ja Aerobics Nazi (mutta ei, mielenkiintoista kyllä, ilmaisua grammar nazi).

Loukkaavia sanoja sisältää myös vuoden 2001 Tieto-Finlandia-palkittu Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii: Stadin slangin suursanakirja, jossa sanan somppu 'somali' ainoat käyttöesimerkit ovat kohtuullisen kielteisiä mielikuvia herättävät "vitun somput" ja "yks somppu ryösti mut". En ole tosin vielä kuullut, että kukaan olisi ryhtynyt toimenpiteisiin kyseisen sanakirja-artikkelin johdosta, vaikka ainakin Stadin Slangi ry voisi irtisanoutua rasismista.

Asiallisesti loukkaavana tai ainakin halventavana voidaan pitää myös sanaa McJob, joka vastaa suunnilleen suomen ilmaisua paskaduuni. Muiden kattavien sanakirjojen tapaan Oxford English Dictionary tuntee sanan antaen sille määritelmän '[a]n unstimulating, low-paid job with few prospects, esp. one created by the expansion of the service sector'. Sanan etymologinen selitys eli pikaruokalaketju McDonald's närkästyi tästä ja ryhtyi kampanjoimaan määritelmän muuttamisen puolesta, mutta tässä asiassa sanakirjantekijät ovat pysyneet lujana. Kokonaan toinen kysymys on, onko McDonald's sanan olemassaolon johdosta mahdollisesti pyrkinyt toimintatavoillaan parantamaan mainettaan työnantajana.

ADL:n ja McDonald'sin reaktiot ovat hyviä esimerkkejä siitä, millaiseen hölmöilyyn väärinkäsitykset sanakirjojen perusluonteesta voivat johtaa. Lienee syytä kuitenkin tähdentää, etten suinkaan ole sitä mieltä, että sanakirjan ei tulisi antaa ohjeita sanojen käytöstä: esimerkiksi tieto siitä, että tiettyä sanaa pidetään loukkaavana tai alatyylisenä on juuri sellaista hyödyllistä tietoa, jota sanakirjan tuleekin tarjota. Tällöinkin ohjeiden tulee (ainakin ihanteellisessa mielikuvitusmaailmassa) heijastella kielenkäyttäjien yhteisön arvoja eikä pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan niihin.

Ihmiset ovat toki loukkaantuneet myös tiettyjen sanojen poistamisesta sanakirjoista, mutta se on jo toinen aihe.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Englannin kielen suomalaisperäisistä sanoista

BBC:llä on hauska juttu saunasta, joka alkaa seuraavalla lauseella:
The only Finnish word to make it into everyday English is "sauna".
Kun näin ingressin Facebookissa, siitä puuttui adjektiivi everyday, jolloin lause ei tietenkään enää pidä paikkansa. Mutta onneksi näin, sillä sain välittömästi idean kirjoittaa englannin kielen suomalaisperäisistä sanoista.

Tämä liittyy hieman aikaisempaan kirjoitukseeni sanakirjaan pääsemisestä. Olen nimittäin nyt käyttänyt aineistonani Oxford English Dictionarya (OED) etsien sieltä sanat, joiden alkuperäksi on ilmoitettu suomen kieli. Tämä ei varsinaisesti tarkoita, että kyseiset sanat olisivat ainoita englantiin suomen kielestä omaksuttuja sanoja tai että suomalaisperäiset hakusanat edes olisivat suomesta lainattuja: sanakirja ei ole lainsäätäjä vaan kielen dokumentoija, joten siellä voi olla virheitä ja epätarkkuuksia. Jos olisin halunnut olla pedantti tämän kirjoituksen otsikon suhteen, se olisi "Suomalaisperäisiksi merkityistä hakusanoista Oxford English Dictionaryssa".

Suomalaisperäisiä sanoja löytyy OED:sta tusinan verran. Etymologian ja leksikografian historian kannalta on ehkä mielenkiintoista, että englannin etymologian pioneeri Walter W. Skeat (1835 - 1912) ei tuntenut tässä käsiteltävistä sanoista yhtäkään; toisaalta hänen nyt jo auttamattomasti vanhentunut sanakirjansa (uudistettu painos 1909) otaksuu suomalaisperäiseksi (ranskan välityksellä) sanan morse 'mursu'.

Lainasanoista on syytä huomata, että lainan välitön lähde on yleensä oleellisempi kuin ultimaattinen lähde: esimerkiksi varhaisnykysuomen statsuuna on lainattu ruotsin sanasta station, jonka perimmäinen lähde on latinan statio (tai pedantimmin stationem). Ei olisi silti mielekästä sanoa, että sana statsuuna on lainattu latinasta. (Käsitän latinan tässä perimmäiseksi lähteeksi siinä mielessä, että statio on muodostettu latinassa esiintyvästä verbistä latinalaisella johtimella. Latina sinänsä ei ole sen autoktonisempi kuin mikään muukaan tunnettu kieli.) Vaikka totean seuraavassa, että jokin suomalaisperäinen sana on pohjimmiltaan esim. germaaninen, ei tätä pidä tulkita niin, että sanaa ei ole "oikeasti" lainattu englantiin suomesta.

Aloitan rahayksiköistä. Suomen omiin rahayksiköihin viittaavat sanat markka ja penni löytyvät omina hakusanoinaan, vaikka sanoilla on kognaatit englannissa, mark ja penny. Tilanne on siis hieman sama kuin jos suomen kielessä naapurimaiden entisiä ja nykyisiä rahayksiköitä kutsuttaisiin kruunun sijasta maasta riippuen nimellä krona, krone tai kroon. Sanan markka monikoksi annetaan muodot markkaa ja markkas, mutta sanalle penni on kirjattu vain suomesta lainatut muodot pennia ja penniä (muoto ei ole tietenkään suomessa monikko, mutta suomessahan nominatiivissa olevan lukusanan seurana on yksikön partitiivi). Pohjimmiltaan molemmat sanat ovat germaanista alkuperää.

Niin ikään germaanisia ovat runo ja rya 'ryijy'. Jälkimmäinen tulee OED:n mukaan sekä suomesta että ruotsista:  Finnish ryijy and its etymon Swedish rya. Tämä hieman epäselvästi ilmaistu etymologia on ymmärrettävä niin, että hakusanamuodoksi valittu rya tulee ruotsista, mutta suomen kielestä lainattuja ovat hakusanan vaihtoehtoisina muotoina mainitut ryiji ja ryijy.

Runo on vähintään yhtä mielenkiintoinen tapaus. Sanalle annetaan merkitys 'a short poem or song on an epic or legendary subject' eli 'eeppinen runo tai laulu', siis riippumatta tietenkin siitä, että suomessa sanan runo merkitys on nykyään yhtä laaja kuin englannin sanan poem. Toisin kuin edellä käsitellyille rahayksiköille, sanalle runo kirjattu monikko (englannin s-päätteellä johdetun muodon runos lisäksi) on suomesta lainattu monikon nominatiivi runot. Merkityksessä '(kalevalainen) eeppinen runo' voidaan käyttää englannissa myös astetta kotoperäisempää sanaa rune, joka on peräisin skandinaviskasta ja jonka perusmerkitys on nykyenglannissa 'riimu'. Tämän germaanisen sanan aitoenglantilainen muoto on jo käytöstä poistunut roun.

Hieman yllättävä on sana essive 'essiivi' eli suomen nA-päätteisen sijamuodon nimi. Nimitys on luonnollisesti johdettu latinasta, tarkemmin sanottuna esse-verbistä ('olla') ivus-päätteellä (vrt. nominativus, accusativus jne.). Englantiin sanan katsotaan kuitenkin tulleen suomesta eikä latinasta.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kaikkien suomen sijamuotojen nimitysten vastineet löytyvät OED:sta. Latinassa esiintyvien sijamuotojen nimet nominative, accusative, genitive ja ablative on lainattu englantiin (ranskan välityksellä) latinasta. Muiden sijamuotojen nimien kohdalla esiintyy eroja lähinnä siinä, onko sanakirjan mukaan kyse jälkiklassisesta latinasta (esim. allative, jonka latinankielisen muodon vanhimmaksi lähteeksi mainitaan Renvallin sanakirja vuodelta 1826) vai mukalatinasta (esim. elative < *elativus).

Suomi tai suomalais-ugrilaiset kielet mainitaan erikseen sanojen instructive ja abessive määritelmissä. Ensiksi mainittu on siitä mielenkiintoinen, että vastaavaa sijamuotoa kutsutaan indoeurooppalaisten kielten yhteydessä instrumentaaliksi (instrumental). Suomen kieli mainitaan useimpien sijamuotojen nimien käyttöesimerkkien joukossa (paitsi yllättäen partitiivin), mutta ainoastaan essiivin määritelmä viittaa eksplisiittisesti suomeen: essive on [t]he designation of one of the fifteen cases of Finnish, mikä ei ole varsinaisesti ristiriidassa sen kanssa, että kyseinen sijamuoto esiintyy virossa ja karjalassakin.

Suomen maaperän ominaispiirteisiin liityvät lainasanat Salpausselkärapakivi ja laitakarite 'laitakariitti'. Kuten suomessa, on englannissakin Salpausselkä käsitetty isolla alkukirjaimella kirjoitettavaksi erisnimeksi, vaikka näitä jääkaudesta muistuttavia reunamuodostumia onkin yhteensä kolme kappaletta. Rapakivi eli rapakivi granite on Etelä-Suomelle ominainen graniittilaatu, ja laitakarite eli 'laitakariitti' on eräs Geologian tutkimuskeskuksen johtajana vuosina 1936 - 1960 toimineen professori Aarne Laitakarin (1890 - 1975) mukaan nimetty mineraali. Erityisesti tieteellisessä terminologiassa paljon käytetty ite-johdin (suom. -iitti) tulee kreikan ίτης-johtimesta, jolla muodostetaan kantasanan tarkoitteeseen liittyviä tai kuuluvia, yleensä ihmisiä tai kiviä tarkoittavia substantiiveja.

Edellä mainittujen yhdyssanojen suomenkielisistä osista mainittakoon vielä, että sanojen selkä ja rapa vastineita esiintyy ainakin itämerensuomalaisissa kielissä ja että kivi on ikivanhaa uralilaista alkuperää; sanat laitasalpa (josta salpaus) ja kari ovat germaanisia lainasanoja.

Sanan selkä kognaatteja esiintyy myös saamelaiskielissä. Saamessa tavataan myös suomesta lainattu pulkka. Englantiin sana on lainautunut muodossa pulka, joka OED:n mukaan merkitsee 'ahkiota'. (Koska sanojen kelkka, pulkka ja ahkio merkitykset ovat suomessakin päällekkäisiä ja vaihtelevia, ei edellä mainittua kannata välttämättä ottaa liian vakavasti.)

Suomalaisista suomalaisimpia sanoja ovat ainakin kuilttuurillisesti jäljelle jäävät puukko, kantele ja sauna. Sana puukko ei kuitenkaan ole välttämättä niin omaperäinen kuin sen toivoisi olevan: sana on luultavimmin germaanista alkuperää, sillä alasaksasta tunnetaan verbiin poken 'pistää, puukottaa' perustuva pok 'tikari'. Vanhemman näkemyksen mukaan sana on johdettu sanasta puu, ja Suomen sanojen alkuperä toteaakin fennomaaneja lohduttavasti, että "[s]anassa voi olla aineksia molemmilta tahoilta".


A Finnish puukko knife with its tuppi.

Perinteinen kansansoitin kantele on joko omaperäinen tai lainattu balttilaisista kielistä; lainaamisen suuntaa on hankala todentaa. OED:n antama määritelmä 'A form of zither used in Finland and Karelia' viittaa alppimaista tunnettuun sitraan, joka on Kielitoimiston sanakirjan mukaan 'eräs kannelta muistuttava näppäilysoitin' (toisaalta koto on samaisen lähdeteoksen mukaan vain 'eräs japanilainen näppäilysoitin').

Sanan sauna vastineita tunnetaan muista itämerensuomalaisista ja saamelaisista kielistä. OED erottelee huolellisesti merkitykset 'saunarakennus tai -huone' ja varsinainen 'sauna' . Englannissa sauna on myös verbi: käyttöesimerkkinä OED:ssa on James Eastwoodin kirjasta Little Dragon from Peking (1967) peräisin oleva lause:
Do you sauna?
Saunasta nauttiminen, kuten Jarmo Lehtola BBC:n jutussa sanoo, on suorastaan suomalaisten geneettinen erityispiirre:
There wouldn't be a Finland without the sauna. It's in our DNA.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Vuorista ja viidakoista

Suomessa ei ole vuoria eikä myöskään viidakoita. Kuitenkin suomen kielessä on sanat vuori ja viidakko, jotka eivät vaikuta olevan lainattuja suomen kieleen sellaisten maiden kielistä, joissa mainittujen sanojen tarkoitteita luonnostaan esiintyy. Miksi tämä on mielenkiintoista?

Suomessa on monia vuoriksi kutsuttuja luonnonmuodostumia, jotka alppimaalaisille esiteltyinä herättävät lähinnä huvittuneisuutta: "Des is ka Beag nähd, des is a Hiagl!" Helsingissä on mm. Korkeavuorenkatu, Punavuori ja Tähtitorninvuori (puhekielessä tosin Tähtitorninmäki), jotka erottuvat katukuvassa lähinnä pienimuotoisina ylä- ja alamäkinä. Koska Suomessa ei ole samanlaisia vuoria (Bergen) kuin esim. Itävallassa, ajattelee suomalainen helposti, ettei Suomessa ole "oikeita" vuoria.

Näkymä suomalaisen vuoren huipulta.
Onko siis pääteltävä, että muinaissuomalaiset tunsivat sanan vuori merkityksessä 'Berg', mutta paremman tarkoitteen puutteessa käyttivät sitä mäistä ja kukkuloista, ja vasta nykysuomalaiset nähdessään kuvia tai vieraillessaan itse ulkomailla huomasivat tämän muinaisen virheen ja alkoivat hävetä omia pikkuvuoriaan?

Asiaa voidaan lähestyä kahdesta osittain päällekkäisestä näkökulmasta.

Ensinnäkin voidaan ajatella, että vuoren kvintessentiaalinen piirre maankohoumana on olla korkeampi kuin ympäristönsä (olematta kuitenkaan esim. harju tai vaara). Näin ollen korkeampi vuori on "enemmän" vuori kuin matala vuori, tai vielä epämääräisemmin isompi vuori on enemmän vuori kuin pienempi vuori. Samaa periaatetta sovelletaan Crocodile Dundeen (1986) kuuluisassa that's not a knife, this is a knife -kohtauksessa: isompi ja vaikuttavampi bowie-veitsi on enemmän veitsi kuin siro stiletti.

Näkymä itävaltalaisen vuoren huipulta.
Toisaalta asiaa voidaan lähestyä semanttisen siirtymän kautta. Suomen sanan vuori voidaan ajatella saaneen merkityksen 'mäki, kukkula' ohella saman merkityksen, joka on (esimerkiksi) saksan sanalla Berg. Joidenkin kielenkäyttäjien kohdalla jälkimmäinen merkitys on ehkä vahvistunut siinä määrin, että se on alkanut tuntua ensisijaiselta ja oikeammalta merkitykseltä.

Toki Suomessa on myös mittasuhteidensa puolesta subliimeja vuoria, mutta niitä sanotaan tuntureiksi. Sanan tunturi merkitykseen sisältyy sijainti Lapissa (ja sitä kautta toki niiden erityinen syntyhistoria, mutta tämä ei näy kielenkäyttäjälle): vaikka jossain Afrikassa olisi pehmeämuotoinen puurajan yläpuolelle ylettyvä vuori, ei sitä silti varmastikaan kutsuttaisi tunturiksi.

(Maantieteilijöillä on varmasti edellä esitettyä tarkentavia näkemyksiä siitä, miten tietyt termit heidän erikoisalallaan määritellään, mutta se ei ole tässä yhteydessä oikeastaan oleellista.)

Tunturi on englanniksi fell. Samaa sanaa käytetään myös Brittein saarilla eräistä maankohoumista, joita ei luonnollisesti suomeksi nimitetä tuntureiksi. Englannin kielessä on siis alettu käyttää kotoperäistä sanaa vieraista muodostumista, mihin toisaalta saattaa vaikuttaa sekin, että fell on muinaisskandinaavinen laina.

Saksaksi tunturille ei ole ymmärrettävistä syistä vakiintunutta yksiselitteistä nimitystä: sanakirjat tarjoavat skandinaaviset lainasanat Fjell ja Fjäll. (Kuvaileva baumlose Hochfläche 'puuton ylänkö' ei oikein toimi käännösvastineena.) Tällaista lainasanan käyttöä voidaan verrata siihen, että puhutaan saksalaisesta makkarasta suomeksi wurstina tai japanilaisesta sarjakuvasta mangana: näissäkin tapauksissa vierassanojen "oikeilla" merkityksillä (yksinkertaisesti 'makkara' ja 'sarjakuva') viisastelu on melko tarpeetonta.

Saksa toimii siis tunturien suhteen eri tavalla kuin suomi "bergien" suhteen, mutta samalla tavalla kuin englannin kieli Intian viidakoiden suhteen. Viidakko on englanniksi jungle. Englantiin sana on lainautunut hindistä, jossa जंगल jangal merkitsee 'metsää, erämaata' (sanskritin जङ्गल jaṅgala merkitsee 'kuivaa, hedelmätöntä, erämaata' ja जाङ्गल jāṅgala 'kuivaa ja vähäkasvuista'). Englanti tunnetusti omaksuu uusia lainasanoja aina kun mahdollista, joten ei ole ihme, että siirtomaaherrat ovat Intiassa alkaneet kutsua kotimaisista poikkeavia metsiä paikallisella nimityksellä. Myös saksaan on omaksuttu englannin kautta sana Dschungel.

Suomalainen tuskin empisi vastatessaan kieltävästi kysymykseen, onko Suomessa viidakoita. Kuten todettua, tämä voi tuntua hieman oudolta, kun suomessa kuitenkin on kiistattoman suomalaisen kuuloinen ja vieläpä läpinäkyvästi sanasta viita johdettu sana viidakko (eikä joku jankala).


Kun Rudyard Kiplingin The Jungle Book (1893 - 1894) ilmestyi Helmi Krohnin suomentamana, oli sen nimi Indian viidakoista (ensimmäinen osa 1898, toinen osa 1909). Tuolloin viidakko oletettavasti merkitsi vielä suunnilleen 'tiheää nuorta metsää', jolloin nimen alkuosa Indian voidaan ymmärtää tarkentavana määritteenä: pelkkä viidakko olisi voinut viitata mihin tahansa. Gustav Renvallin Lexicon linguae Finnicae (1826) selittää sanat wii(d)akko ja wiitikko sanan wiita 'tiheä nuori lehtimetsä, perkiö (!)' synonyymeina sekä antaa niille vielä erityiset latinan- ja saksankieliset vastineet lucus frondosus ja
Laubhain, jotka merkitsevät 'lehtoa'. Samoin Frans Ferdinand Ahlmanin Ruotsalais-suomalainen sanakirja (1865) antaa viidakon ruotsinkielisinä vastineina mm. sanat hult, skogsdunge ja småskog.

Viidakko on sittemmin vakiinnuttanut eksoottisen nykymerkityksensä, joten nykyään Kiplingin kirjan ja siihen pohjautuvan piirroselokuvan suomenkielinen nimi onkin luontevasti Viidakkokirja.