maanantai 31. maaliskuuta 2014

Mikael Agricola maaliskuusta

Haikein mielin päätän tällä kirjoituksella viime vuoden huhtikuussa alkaneen kirjoitusten sarjan Mikael Agricolan Rucouskirian (1544) kalenteriosasta:
Ilman kiuuta sine elä szaa.
ios sineteghet quin mine manaa.
Ele päästes laske werta.
mutta heltes kylue monda kerta.
Mites tadhot nijn szöö ia ioo.
ios onni sinun cochtudhen szoo.

Telle kwlla sömen pite (ninquin Calenus
sano) makia roca / ia swrustamat Mette
ioman Ia Ruta poleijan cansa iomasa
nautima ia hyuesti rogā keittemen / Mach
ta mös kylpe / mutta ey palauass. Ey pää-
szonda pide iskettemen eijke peucalo szonda.
(Errata: sineteghet > sine teghet, nautima > nautiman)

'Ilman kipua sinä elää saat, / jos sinä teet kuten minä manaan. / Älä päästäsi laske verta, / mutta kuumassa kylve monta kertaa. / Mitä tahdot niin syö ja juo, / jos onni sinulle kohtuuden suo. / Tässä kuussa syömän pitää (kuten Galenos sanoo) makeaa ruokaa ja suurustamatta mettä juoman ja tuoksuruutaa puolanmintun kanssa juomassa nauttiman ja hyvin ruokaa keittämän. Voi myös kylpeä, mutta ei polttavassa. Ei pääsuonta pidä iskeä eikä peukalosuonta.'


Repetitio mater studiorum est, joten käsittelen tässä pitkälti samoja asioita kuin muissakin vastaavissa kirjoituksissa. En kuitenkaan käsittele erikseen ortografiaa, jonka erityispiirteet käyvät ilmi fonologisien ja morfologisien esimerkkien kautta.


Kuten nykyvirossa, vanhassa kirjasuomessa ei ole vielä tapahtunut pitkien vokaalien diftongisoitumista. Tekstissä esiintyvät tällä kertaa seuraavat sanat: szöö > syö, ioo > juo, szoo > suo, sömen > syömän, roca > ruokaa, ioman > juoman, rogā /rooɣan/ > ruoan, mös > myös, szonda > suonta. (Vokaalin edellä pitkä vokaali ei ole diftongisoitunut vaan lyhentynyt ja supistunut seuraavan vokaalin kanssa diftongiksi, mistä seuraavat sellaiset vaihtelut kuin juon join ja syön : söin.) Vertailun vuoksi virossa esiintyvät sööma 'syödä, jooma 'juoda' ja soon 'suoni'. Toisin kuin virossa, Agricolan kielessä */ee/ on kuitenkin diftongisoitunut muotoon /ie/, esim. Somen kieli vrt. viron soome keel.


Nykykielessä k:n heikkona asteena esiintyvää v:tä (luku : luvun) tai katoa (haku : haun, velka : velan) edustaa Agricolalla soinnillinen hankausäänne [ɣ], jonka hän merkitsee kirjoituksessa joko g:llä tai digrafilla gh, esim. teghet /teɣet/ 'teet', rogā /rooɣan/ 'ruoan'. Samaten nykykielen d:tä t:n heikkona asteena (pato : padon) vastaa Agricolalla soinnillinen dentaalifrikatiivi [ð], jonka hän kirjoittaa niinikään joko yksinkertaisella d:llä tai digrafilla dh, esim. pide /piðä/ 'pidä' ja cochtudhen /koxtuuðen/ 'kohtuuden'. Länsimurteissa t:n heikko aste on [r], ahtaammalle jäänyt [l] (esim. kären, kälen) tai jo kaiketi kadonnut [ð], itämurteissa taas kato (esim. käet), jonka yhteyteen on toisinaan syntynyt siirtymä-äänne [h], [j] tai [v] (esim. käjet). Suomen puhekielelle alkujaan vieras yleiskielen [d] on oikeastaan syntynyt kirjoitusasun perusteella ruotsin kielen vaikutuksesta.


Virolaiseen sekä tietenkin varsinais-suomalaiseen tapaan monet Agricolan muodot ovat suomen nyky-yleiskieleen verrattuna loppuheittoisia: päästes ~ päästäsi, heltes ~ helteessä, swrustamat ~ suurustamatta, palauass ~ palavassa.


Nykyään adverbin hyvästi sijasta pitäisi huolitellussa kielessä käyttää sanaa hyvin, mutta Agricolalla hyuesti/hywesti on ylivoimaisesti yleisempi kuin vain muutaman kerran esiintyvä hyuin/hywin.


Sijamuotojen käyttö eroaa Agricolalla hieman nykyisestä: hän mm. kirjoittaa säännöllisesti telle kwlla ~ tässä kuussa. Nykysuomessa preposition ilman kanssa käytettäisiin partitiivia (esim. ilman kipua), mutta Agricola käyttää nykyviron tapaan abessiivia: ilman kiwutta. Pronomini sinun voi Agricolalla olla possessiivisen lisäksi myös datiivinen: ios onni sinun cochtudhen szoo 'jos onni sinulle kohtuuden suo'.


Calenos on Galenos (129 - 199), tunnettu kreikkalainen lääkäri, jonka nimeä kantoi myös pitkään käytössä ollut Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pääsykoekirja.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kreikkalaisten aakkosten translitteroinnista

Tapoihini ei kuulu juurikaan translitteroida kreikankielisiä sanoja vaan käyttää julmasti kreikkalaisia aakkosia. Tätä käytäntöä noudatettiin ennen myös kielitieteellisessä ja filologisessa kirjallisuudessa, mutta nykypäivänä se on hyvin harvinaista. Tulin ajatelleeksi asiaa, kun Kirsti Aapala ja Klaas Ruppel arvostelivat Kielikellon numerossa 4/13 Klaus Karttusen samana vuonna ilmestynyttä kirjaa Orientin etymologinen sanakirja siitä, että tekijä "jättää kreikkaa taitamattomat lukijansa pulaan käyttämällä kreikankielisissä sanoissa kreikkalaisia kirjaimia". Koska itsekin syyllistyn tähän (erisnimet ja lainasanat ovat tietysti täysin eri juttu), ajattelin eräänlaisen synninpäästön nimissä käydä tässä kirjoituksessa läpi muutaman tavan muuttaa kreikkalaisia kirjaimia latinalaisiksi aakkosiksi eri tarkoitusperiä silmällä pitäen ja pohtia lopuksi, onko kreikkalaisten kirjainten translitteroimatta jättäminen ylipäänsä oikea ongelma. Kirjoitus tarjoaa myös "kreikkaa taitamattomalle" mahdollisuuden tutustua kreikkalaisen kirjaimiston perusteisiin vertailevalla menetelmällä.


Mythologia Fennica (1789).
Vaikka asia koskee lähtökohtaisesti yksittäisten sanojen esitystapaa, käytän esteettisistä syistä esimerkkinä pidempää otetta eräästä Lysiaan puheesta (12,93):
καὶ τοὺς ἰδίους οἴκους οὗτοι μὲν ἂν ἐκ τῶν πραγμάτων μεγάλους ἐκτήσαντο, ὑμεῖς δὲ διὰ τὸν πρὸς ἀλλήλους πόλεμον ἐλάττους ἔχετε· συνωφελεῖσθαι μὲν γὰρ ὑμᾶς οὐκ ἠξίουν, συνδιαβάλλεσθαι δ᾽ ἠνάγκαζον, εἰς τοσοῦτον ὑπεροψίας ἐλθόντες ὥστε οὐ τῶν ἀγαθῶν κοινούμενοι πιστοὺς ὑμᾶς ἐκτῶντο, ἀλλὰ τῶν ὀνειδῶν μεταδιδόντες εὔνους ὤοντο εἶναι.
Varsinaisten kirjainten lisäksi huomio saattaa kiinnittyä lukuisiin diakriittisiin merkkeihin, joita ovat henkosmerkit (spiritus asper ja lenis) ja aksentit (akuutti, graavi ja sirkumfleksi). Aksenttimerkit merkitsivät alkujaan sävelkoron vaihtelua, mutta yleisenä tapana on yksinkertaisesti ääntää aksentillinen tavu painollisena. Oikealle ja vasemmalle aukeavien kaarien muotoisilla henkosmerkeillä merkitään, tuleeko sananalkuisen vokaalin eteen h-äänne (asper) vai ei (lenis), esim. ὥστε /ho:ste/, ὤοντο /o:onto/. Kirjasinkoosta ja painojäljestä saattaa toisinaan seurata, että on suorastaan mahdoton erottaa, kummasta on kyse, mutta yleensä tämä ei johda väärinkäsityksiin.

Digitaalisten sanakirjojen käyttäjille tuttu standarditapa koodata kreikkalaiset kirjaimet ASCII-merkistöllä on Beta code, jossa jokaista kreikkalaista kirjainta ja diakriittista merkkiä vastaa yksi ASCII-merkki. Selkeyden vuoksi esimerkkiteksti on alla ensin ilman diakriittisia merkkejä:
kai tous idious oikous outoi men an ek twn pragmatwn megalous ekthsanto, umeis de dia ton pros allhlous polemon elattous exete: sunwfeleisqai men gar umas ouk hcioun, sundiaballesqai d' hnagkazon, eis tosouton uperoyias elqontes wste ou twn agaqwn koinoumenoi pistou umas ektwnto, alla twn oneidwn metadidontes eunous wonto einai.
...ja niiden kanssa:
kai\ tou\s i)di/ous oi)/kous ou)=toi me\n a)\n e)k tw=n pragma/twn mega/lous e)kth/santo, u(mei=s de\ dia\ to\n pro\s a)llh/lous po/lemon e)la/ttous e)/xete: sunwfelei=sqai me\n ga\r ou)k h)ci/oun, sundiaba/llesqai d' h)na/gkazon, ei)s tosou=ton u(peroyi/as e)lqo/ntes q)/ste ou) tw=n a)gaqw=n koinou/menoi pistou\s u(ma=s e)ktw=nto, a)lla\ tw=n o)neidw=n metadido/ntes eu)/nous w)/onto ei)=nai.
Henkoset ja aksentit on merkitty vokaalin perään kreikkalaisia merkkejä muistuttavilla sulkeilla sekä kautta- ja kenoviivoilla, mutta sirkumfleksinä on käytetty yhtäsuuruusmerkkiä. Samoin eeta ja oomega eli η (Η) ja ω (Ω) on translitteroitu visuaalisesti vastaavilla kirjaimilla h ja w, vaikka ne edustavatkin (karkeasti sanottuna) pitkiä vokaaliäänteitä /e:/ ja /o:/. (Toisaalta eeta on historiallisesti ajateltuna sama kirjain kuin h).

Vaikka suurin osa kirjaimista edustaa ilmiselviä vastaavuuksia (esim. και τους > kai tous), ei Beta code välttämättä sovellu sellaisenaan luettavaksi. Tietoteknisesti sillä on luonnollisesti omat meriittinsä. Näin ollen kyse on, kuten jo todettua, koodauksesta eikä translitteraatiosta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana manittakoon, että kirjaimet eivät vastaa täysin kreikkalaisten aakkosten sijoittelua näppäimistöllä: merkit υ, θ, ξ, ψ ja ω saadaan samassa järjestyksessä näppäimillä yujc ja v, vaikka niitä vastaavat yllä kreikkalaisia kirjaimia hieman enemmän muistuttavat uqcy ja w.


Varsinaista translitteraatiota edustaa mm. filosofisista teoksista tuttu tapa, joka kirjainten suomenkielisillä äännearvoilla luettuna vastaa klassisen kreikan perinteistä suomalaista luokkahuoneääntämystä:
kai tūs idiūs oikūs hūtoi men an ek tōn pragmatōn megalūs ektēsanto, hymeis de dia ton pros allēlūs polemon elattūs ekhete: synōfeleisthai men gar hymas ūk ēksiūn, syndiaballesthai d' ēnagkazon, eis tosūton hyperopsias elthontes hōste ū tōn agathōn koinūmenoi pistūs hymas ektōnto, alla tōn oneidōn metadidontes eunūs ōonto einai.
Kirjaimet  α, ι, υ voivat merkitä joko pitkiä tai lyhyita äänteitä, ja käytäntö vaihtelee hieman sen suhteen, translitteroidaanko ne pitkinä makronin kanssa eli ā, ī ja ȳ vai pituudesta riippumatta a, i ja y. Joka tapauksessa ē ja ō, jotka  on tapana ääntää suomen pitkiä e- ja o-vokaaleita vastaavina äänteinä, erottavat kirjaimet η ja ω kirjaimista ε ja ο, jotka siis vastaavasti translitteroidaan ilman makronia ja o. Aspiroidut klusiilit θ ja χ translitteroidaan digrafeilla th ja kh, mutta φ, joka on tapana ääntää epäjohdonmukaisesti frikatiivina, translitteroidaan kirjaimella f. (Aspiroituneisiin klusiileihin liittyy suomalaisilla myös lähinnä klassista runoutta luettaessa esille tuleva ongelma, että sanan sisällä ne tavataan ääntää kuten th sanassa tulethan eli kahden konsonantin ryppäänä eikä varsinaisena aspiraattana, mutta se on toinen juttu.)

Diftongien jälkiosana υ translitteroidaan u:lla, esim. εὔνους > eunūs, mutta itsenäisenä vokaalina y:llä, esim. ὑμεῖς > hymeis (tai hȳmeis). Pitkää vokaalia merkitsevä ου translitteroidaan ääntöasun mukaisesti ū, mutta ει kuitenkin ei. Äännehistoriallisesti molemmat digrafit kuvaavat joko alkuperäisiä diftongeja (/ei/ ja /ou/) tai supistumailmiöistä (esim. εε > ειοο > ου) seuranneita pitkiä vokaaleita, joiden kanssa alkuperäisten diftongien ääntämys on sulautunut yhteen. Klassisessa attikan murteessa molemmat digrafit voidaan siis alkuperästä riippumatta ääntää samalla tavalla, mutta yhden ääntäminen diftongina ja toisen pitkänä vokaalina on toki hieman epäjohdonmukaista. (Syy on tietenkin se, että sopivat vokaalit loppuvat suomessa näennäisesti kesken. Toisaalta η voitaisiin ääntää ä:nä, jolloin sarjaa ο, ου, ω /o, u:, o:/ vastaisi kirjainten ε, ει, η osalta kätevästi /e, e:, ä:/ eikä diftongiin turvautuva /e, ei, e:/.)


Oxford Dictionary of English Etymology (1966).
Klassisen kreikan fonologian erasmiaaniseen tulkintaan perustuva luokkahuoneääntämys ja siihen pohjautuva translitteraatio saattaa tuntua hassulta koinee-kreikan tapauksessa, jossa on tapahtunut lukuisia äänteenmuutoksia. Yhdysvalloissa on tapana ääntää Uuden testamentin kreikkaa samalla tavalla kuin nykykreikkaa, mikä on tietysti yhtä väärin sekin, vaikka käytäntö johtaakin "äidinkielisten" puhujien ja oppimateriaalin saatavuuden vuoksi luontevamman kuuloiseen ääntämykseen kuin yritykset ääntää klassisen tai koinee-kreikan mallin mukaan. Mikäli malliteksti transkriboitaisiin ikään kuin se olisi nykykreikkaa, näyttäisi lopputulos seuraavanlaiselta:
ke tus idíus íkus úti men an ek ton pragmáton megálus ektísanto, imís de diá ton pros allílus pólemon eláttus ékhete: sinofelísthe men gar imás uk iksíun, sindiabállesthe d´ inánkazon, is tosúton iperopsías elthóntes óste u ton agathón kinúmeni pistús imás ektónto, allá ton onidón metadidóntes évnus óonto íne.
Kirjamet ja merkitsevät soinnillisia frikatiiveja [ɣ] ja [ð], ja digrafit kh ja th on äännettävä soinnittomina frikatiiveina [x] ja [θ]. (Tässä vaiheessa viimeistään lienee selvää, miksi kyseisten äänteiden IPA-merkit ovat mitä ovat.) Toisinaan nykykreikkalaisen ääntämyksen käyttö klassista kreikkaa luettaessa johtaa hieman erikoisiin muotoihin: esimerkiksi οἱ υἱοί (hoi hyioi) transkriboituisi i ií.

Indoeuropeistisessa kirjallisuudessa kreikka translitteroidaan (jos ylipäänsä translitteroidaan) ylempänä käsitellystä suomalaisesta käytännöstä hieman poiketen: ου translitteroidaan ou ja υ u:lla sekä φ muiden aspiraattojen tapaan digrafilla ph. Aksentit on tapana merkitä myös samoilla merkeillä kuin kreikkalaisten kirjainten yhteydessä. Koska sirkumfleksi voi olla vain pitkällä vokaalilla, ei sen yhteydessä tarvita erillistä makronia:
kaì toùs idíous oíkous hoũtoi mèn àn ek tõn prāgmátōn megálous ektḗsanto, hūmeĩs dè dià tòn pròs allḗlous pólemon eláttous ékhete: sunōpheleĩsthai mèn gàr hūmãs ouk ēxíoun, sundiabállesthai d' ēnágkazon, eis tosoũton huperopsíās elthóntes hṓste ou tõn agathõn koinoúmenoi pistoùs hūmãs ektõnto, allà tõn oneidõn metadidóntes eúnous ṓonto eĩnai.
Aspiraattojen säännöllinen translitterointi h-loppuisilla digrafeilla on tietenkin historiallisen kielitieteilijän mieleen. Samoin u pro y muistuttaa kätevästi siitä, että kreikkalaisen äänteen taustalla on itse asiassa alkuperäinen /u/.

Mainittakoon, että roomalaiset kuten Marcus Tullius Cicero tarkoittivat merkinnällä ph juuri aspiraattaa (kuten englannin sanassa pet) eivätkä f-äännettä, jota varten heillä oli oma kirjain ja jota kreikankieliset eivät Ciceron mukaan osanneet ääntää. Latinassa ei puolestaan ollut y-äännettä, joten sen merkitsemiseen käytettiin kreikasta lainattua kirjainta. Latinalaisesta käytännöstä, jossa on osittain kyse myös etymologisesta nativisaatiosta, riittänee esimerkiksi muutama erisnimi: Αἰσχύλος > Aeschylus, Κροῖσος > Croesus, Οἰδίπους > Oedipus, Πλάτων > Plato, Σωκράτης > Socrates ja Ξενοφῶν > Xenophon. (Tämä toimi tietysti myös toiseen suuntaan: Gaius Iulius Caesar > Γάιος Ιούλιος Καῖσαρ.) Suomessa käytetään muotoja Aiskhylos, Kroisos, Oidipus, Platon, Sokrates ja Ksenofon, ja latinankielisten muotojen käyttöä pidetään yleensä moukkamaisena anglismina.

Kielihistoriallisissa yhteyksissä on toisinaan tapana antaa kreikankielisen tekstin rinnalla oletettu ääntöasu käyttäen soveltuvaa foneettista tarkekirjoitusta:
kaì tùːs idíuːs oíkuːs hûːtoi mèn àn ek tɔ̂ːn praːŋmátɔːn megáluːs ektɛ́ːsanto, hyːmêːs dè dià tòn pròs allɛ́ːluːs pólemon elátːuːs ékhete : synɔːphelêːsthai mèn gàr hyːmâːs uːk ɛːksíuːn, syndiabálːesthai d' ɛːnáŋkazdon, eːs tosûːton hyperopsíaːs elthóntes hɔ́ːste uː tɔ̂ːn agathɔ̂ːn koinúːmenoi pistùːs hyːmâːs ektɔ̂ːnto, allà tɔ̂ːn oneːdɔ̂ːn metadidóntes eúnuːs ɔ́ːonto êːnai.
(Tässä valittu Attikan murteen ääntämys noudattelee Sidney Allenin tulkintaa, ks. Vox Graeca: The Pronunciation of Classical Greek, kolmas painos, 1987. Vastaavaa ääntämystä pyrkii noudattamaan myös Erkki Sironen Klassisen kreikan alkeisoppikirjan äänitteellä.)

Tällainen tarkekirjoitus on sidottu selvästi tiettyyn tulkintaan oletetusta fonologisesta asusta, joka pitää valita erikseen eri-ikäisten tekstien kohdalla, kuten on tehty esimerkiksi teoksessa A Companion to the Ancient Greek Language (2010). Jokainen translitteraatiotapa perustuu joka tapauksessa pohjimmiltaan ääntämiseen: esimerkiksi Путин on suomeksi Putin ja ranskaksi Poutine, koska kirjoitusasu Putin ääntyisi ranskalaisen suussa [pytɛ̃]. Historiallisten kielten luokkahuoneääntämykselle on tyypillistä, että äidinkielessä esiintymättömiä äänteitä ei juurikaan haluta käyttää, ja että ääntämystä ei erityisemmin pyritä muuntelemaan eri tekstien välillä.


An Etymological Dictionary of the English Language (1909).
Pitempien tekstinpätkien translitteroinnille ei tietenkään useimmiten ole tarvetta, koska tekstejä lukevien voidaan olettaa osaavan kielen lisäksi myös kirjaimisto. Täydellisen poikkeuksen tekee kuitenkin esimerkiksi Clay Sanskrit Library, jossa alkukieli eli sanskrit on painettu latinalaisilla aakkosilla. Toisaalta sanskritia kirjoitetaan Intiassakin lukuisilla eri kirjoitusjärjetelmillä, joten paikallisen aakkoston käyttö länsimaissa ei ole sinänsä mitenkään erikoista, vaikka sillä eittämättä onkin painotekniikkaan liittyvä historiansa. Joka tapauksessa kreikan translitteroinnin tarpeen arviointi tulee kysymykseen lähinnä etymologisissa sanakirjoissa ja muissa yhteyksissä, joissa syystä tai toisesta mainitaan yksittäisiä kreikan sanoja.

Kreikkalaiset kirjaimet eroavat merkittävästi intialaisesta devanāgarīsta siinä, että ne toimivat käytännössä samalla logiikalla kuin latinalaiset aakkoset ja ovat vieläpä pitkälti samannäköisiäkin: maallikkona on varmasti aivan eri asia nähdä kirjoitettuna भगवद्गीता kuin Ὀδύσσεια riippumatta siitä, onko asiayhteydestä selvää, että kyseessä ovat Bhagavadgītā ja Odysseia. Etenkin sivistyssanojen etymologisia selityksiä annettaessa ei kreikkalaisten sanojen translitteroinnista ole välttämättä sanottavaa hyötyä, sillä selitettävä sana jo itsessään auttaa mahdollisten ongelmien yli: se, että sanojen hypnoosi, fonetiikka ja kirurgi pohjalla ovat kreikan sanat hypnos, fōnē ja kheirūrgos tuskin tekee asiaa oleellisesti helpommaksi maallikolle kuin se, että sanat annettaisiin muodoissa ὕπνος, φωνή ja χειρουργός. Tässäkin tapauksessa sanskrit on hieman eri asia, sillä kirjoitusasut योग, ऋग्वेद ja अवतार, toisin kuin translitteroidut muodot yogaṛgveda ja avatāra, eivät aukea ilman eri opintoja vaikka tietäisikin, että tutut sanat jooga, Rigveda ja avatar perustuvat niihin. (Kreikan ja sanskritin eron tässä suhteessa voi niitä osaamaton todeta yrittämällä kirjoittaa edellä mainittujen sanojen pohjalta kreikkalaisilla aakkosilla sanan khōros ja devanāgarī-kirjoituksella sanan deya.)

Toisaalta se, että kreikka on helpompaa kuin sanskrit, ei sentään ole peruste kreikkalaisten kirjainten käytölle. En välttämättä väittäisi, että perustiedot kreikkalaisista aakkosista kuuluvat yleissivistykseen, vaikka kieltämättä niiden käyttö matemaattisissa aineissa ja kieltenoppikirjoista tutuissa ääntämisohjeissa puhuisikin tämän puolesta. Näkisin asian niin, että sellaiselle, jolle niiden osaamattomuus saattaa olla ongelma, ei pitäisi olla liian suuri vaiva käyttää hetkeä niiden oppimiseen sellaiselle tasolle, että selviää harrastamassaan kirjallisuudessa kohtaamistaan muodoista.

Nykyään kielitieteen piirissä ei oleteta, että alan opiskelijat tai tutkijat osaisivat kreikkaa ja latinaa, eikä kreikkalaisia kirjaimia juuri käytetä siteerattaessa kreikankielisiä esimerkkejä. Tätä ei pidä nähdä pelkästään pyrkimyksenä irroittautua tieteenalan komparatistis-filologisista juurista: useimmiten kielitieteellisissä yhteyksissä riittää aivan hyvin karkeakin translitteraatio, sillä eksakti ääntöasu ei ole oleellinen asia semanttisten tai syntaktisten kysymysten yhteydessä. Kielitieteilijän ei muutenkaan tarvitse osata erityisesti kreikkaa, mutta kirjaimiston alkeet tietysti auttavat ymmärtämään IPA-merkistön juuria, ja perustiedot kielestä auttavat uusien "sivistyssanojen" keksimisessä, mikäli tarvetta ilmenee.

Indoeurooppalaisessa viitekehyksessä historiallis-vertailevan kielitieteen peruslähtökohtana on pidetty latinan ja kreikan taitoa, mistä voisi otaksua, että kreikkalaisten aakkosten käyttö olisi lähes oletusarvoista. Äänteenmuutoksia tutkittaessa on kuitenkin viitattava kirjoitusasujen taustalla oleviin oletettuihin äänneasuihin. Näin ollen vertailtavat muodot yritetään saada mahdollisimman vertailukelpoisiksi käyttämällä kielikohtaisia translitteraatio- ja transkriptiotapoja: on mukavampi nähdä vierekkäin muodot somnus, hýpnos, svápnaswefn ja svefn kuin somnus, ὕπνος, स्वप्न, ſƿefn ja ᛋᚢᛁᚠᛀ. Toisaalta kunkin kielen natiiviin kirjoitustapaan on syytä aika ajoin palata, jotta sen pohjalta tehdyt tulkinnat eivät sementoidu liian järkkymättömiksi totuuksiksi.

Hieman nurinkurinen johtopäätös edellä sanotusta näyttäisi olevan, että yleistajuisissa esityksissä on syytä suosia kreikkalaisia kirjaimia, kun taas kielitieteellisissä yhteyksissä on mielekästä translitteroida tai transkriboida. Tämä ei kuitenkaan edellä esitetyistä syistä johtuen ole läheskään niin epäloogista kuin miltä äkkiseltään kuulostaisi.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Oureista

Helsingin kantakaupungissa Lapinlahden suulla, Hietaniemen kärjessä sijaitsee paikka nimeltä Ourit. Nimen morfologiaan liittyy jonkin verran epätietoisuutta ja hämmennystä, jota pyrin tässä kirjoituksessa hieman valaisemaan. Käsittelen myös nimen alkuperää ja sen selvittämiseen liittyvää metodologiaa, ensin hieman pinnallisemmin ja lopuksi hieman asiallisemmin.

Tavallisessa kielenkäytössä Ourit mielletään toisinaan saaren nimeksi, joka taipuu inessiivissä Ouritissa tai yhdyssanan kautta Ourit-saaressa. Yksikön nominatiiviksi ymmärrettynä /ourit/ on tietysti t-loppuisena epätavallinen. Helsingissä kaikilla paikoilla on myös ruotsinkieliset nimet, joten apu muodon tulkintaan löytyy yksiselitteisesti monikollisesta muodosta Örarana: pitää siis tietenkin taivuttaa Oureissa tai ehkä ennemmin Oureilla. Koska kyse on oikeastaan yhden suuren ja parin pienemmän saaren ryhmästä, on nimi tietenkin monikossa siksi, että se viittaa saariin yhdessä.

Seuraava oleellinen kysymys on, onko nimi lainattu ruotsista suomeen vai toisin päin. Lainaamisen suunta on tietenkin todettava validia metodologiaa käyttäen.

Yksi keino todeta lainanantajakieli on verrata, kummassa kielessä sana on analysoitavissa pidemmälle: esimerkiksi suomen sipsi on lainattu englanninkielisestä ilmaisusta chips, sillä suomenkielisen muodon vartaloon sisältyvä -s on englanninkielinen monikon pääte. Toinen keino on tarkkailla äännesubstituutioiden laatua ja säännöllisyyttä: tässä tapauksessa ch → s on huomattavasti uskottavampi kuin s → ch. Kielenulkoiset seikat tietenkin puhuvat myös sen puolesta, että sana on lainattu suomeen englannista.

Historiallisissa tapauksissa on sukellettava pintaa syvemmälle. Esimerkiksi suomen kuningas on lainattu sellaisesta kielestä, jossa sanan muoto on vastannut rekonstruoitua kantagermaanista muotoa *kuningaz. Tästä kantamuodosta voidaan johtaa paitsi suomen kuningas, myös germaanisissa kielissä esiintyvät "geneettiset" jälkeläiset konungr, König ja king (← cyning ← *cuning). Lisäksi sana *kuningaz voidaan germanistiikan puolella jakaa vartaloon *kuni-, johdinainekseen *-inga- ja yksikön nominatiivin päätteeseen *-z, kun taas suomen sana kuningas ei oikein jakaudu miksikään (toisin kuin esim. siitä tAr-johtimella johdettu kuningatar).

Mikäli edellä kuvattuja menetelmiä sovelletaan sanapariin Ourit ~ Örarna, saadaan kummankin kielen taivutuspäätteet poistamalla toisiaan vastaavat vartalot Ouri- ja Ör-, jotka vastaavat sanoja ouri ja ör. Näin ei siis päästä erityisesti asiassa eteenpäin, mutta koska ensisilmäyksellä vain jälkimmäinen tarkoittaa jotain, vaikuttaa alustavasti siltä, että ruotsinkielinen nimi olisi alkuperäisempi. Seuraavaksi selvitettävä asia on äänteiden vastaavuus, eli kuinka uskottavaa on, että suomen kielen ou vastaa ruotsin ö-äännettä.

Suomen ja ruotsin välillä löytyy lukuisia tapauksia, joissa ruotsin ö vastaa suomen au-diftongia: muinaistapauksista mainittakoon röd ~ rauta (germ. *rauda), skön ~ kaunis (germ. *skauniz), köpa ~ kaupata (germ. *kaupjanan ← lat. caupo 'kauppias'). Ennen ruotsissa tapahtunutta äänteenmuutosta au → ö on ruotsiin lainautunut suomesta mm. paikannimi Köklax ← *Kaukalaksi, nyk. Kauklahti. Uudempaa kantaa edustavat ruotsista suomeen lainautuneet kök ~ kyökki ja rövare ~ ryöväri (vrt. vanhan kirjasuomen röweri). Ourit ~ Örarna ei siis istu kummankaan joukon jatkoksi. Asiaan saattaisi vaikuttaa nykyruotsin ö-äänteen avonaisuus r-äänteen edellä, mutta tällöinkään ei oikein löydy muita vastaavia tapauksia: Sörnäs ~ Sörnäinen, rör ~ rööri, föra ~ föra(t)a.

Kuten kuningas-esimerkki ylempänä osoittaa, pelkkien nykymuotojen vertailu voi kuitenkin johtaa harhaan. Paikannimien tapauksessa esimerkiksi ruotsinkielinen Sumparn ei ole väännös suomenkielisestä nimestä Sompasaari, vaikka näin voisi äkkiseltään otaksua. On siis syytä tarkastella vanhempaa nimistöä.

Helsingin Ilmatorjuntarykmentin käyttämässä karttapohjassa 1940-luvun alkupuolelta saar(t)en suomenkielinen nimi on Ourat eikä Ourit, ruotsinkielinen kuitenkin nykyinen Örarna.

Helsingin pommitus 6-7/2 1944.

(Mustat möykyt merkitsevät "miinapommeja".)

Yllä olevassa kartassa eteläiset muodostumat on nimetty Hietaniemenkareiksi, joten monikollinen Ourat ei voi viitata niihin. Monikkomuoto viitanneekin siis epämääräisesti kaksiosaiseen pääsaareen sekä sen siltojen kautta Hietaniemeen yhdistävään pienempään saareen. (Helsingissä on myös monia saaria, jotka eivät ole enää lainkaan saaria, esim. Hernesaari, Munkkisaari ja Sompasaari.) Muoto Ourat ~ Örarna (ja Hietaniemenkarit) esiintyvät myös Helsingin matkailijakartassa (1950) ja Helsingin kaupungin liikennelaitoksen raitiotielinjakartassa (samoin 1950).

WSOY:n vuonna 1910 julkaisema Helsingin kartta osoittaa, että kyse on alkujaan todella useammasta saaresta. Suomenkieliset nimet (ruotsinkielisiä ei kartassa ole) ovat kuitenkin yllättäen Läntinen Kotkasaari ja Itäinen Kotkasaari. (Hietaniemenkareja ei ole nimetty lainkaan.)

Helsingin kartta 1910.
Ourien sijainti on sikäli onneton, että monissa vanhemmissa kartoissa ne usein jäävät kartan esittämän alueen ulkopuolelle. Sekä kaupungininsinööri Claes Wilhelm Gyldénin kartassa vuodelta 1838 että ruotsinkielisessä kartassa Plan af Helsingfors vuodelta 1900 ne puolestaan jäävät karttaan merkittyjen numeroiden selitysten alle. Toisaalta ruotsin- ja venäjänkielinen Plan öfver Helsingfors - Плань Г. Гельсингфорса vuodelta 1874 ei kuvaa saaria lainkaan, vaikka Hietaniemi ja Lapinlahti ovat muuten kokonaan näkyvissä. Jorma Rautapää kirjoittaa sivuillaan seuraavasti:
"Hanasaaren voimalan rakentaminen ja lopulta Länsiväylä hävittivät alleen useimmat saaret. Siellä ovat asfaltin alla Stora Bässen, Lilla Bässen, Märrholm, Skällarna, Busholm, Uttergrund, Ärtholmen ja muut. Nimet elävät alueella, vaikkei saaria enää olekaan.Ourit ovat sivumalla ja siksi ne ovat säästyneet, kuten Lindgrenin telakkakin."
Ourit ovat siis huonon sijaintinsa vuoksi säästyneet täyttömaan alle jäämiseltä, eikä paikka ole ilmeisesti koskaan ollut muutenkaan kovin keskeinen "mesta": sitä ei mainita Stadin slangin suursanakirjassa eikä teoksessa Stadin mestat: ikkunoita Helsingin ja sen asukkaiden historiaan ja nykyisyyteen (2010). Karttakeskuksen julkaisemassa kartassa Stadin kartsat ja mestat: Helsingin slangikartta (2013) saaret kyllä nimetään, mutta ilman punaisella painettua slanginimeä:

Helsingin slangikartta (2013).

(Friidu rantsussa 'nainen rannalla'.)

C. H. Nummelinin (1876) ja Isak Johan Ingbergin (1893) kartoissa ei ole suomenkielisiä nimiä, mutta saarten ruotsinkielinen yhteisnimi on Kotkasaaria vastaava Örnarne. Eläimellinen Örnarne = Örnarna 'kotkat' vaikuttaa temaattisesti sopivalta saarennimeltä: onhan Seurasaarenselällä myös Porsas, Pieni-Porsas, Pukkisaaret, Variskari ja nykyään täyttömaan ahmaisemat Pikku- ja Iso-Pässi.

Ourien nimeen tuntuu liittyvän parikin päällekkäistä asiaa: yhtäältä saarten ruotsinkielinen nimi näyttäisi olleen alunperin Örnarna, myöhemmin Örarna, jonka yhteydessä myös suomenkielinen Ourat ja lopulta Ourit näyttäytyy kartoissa; toisaalta nimet Örarna, Oura ja Ouri esiintyvät muuallakin Suomessa, joten vaikka kyse olisikin vanhan nimen Örnarna väistymisestä syystä tai toisesta, on uusi nimi Örarna suomenkielisine vastineineen kuitenkin jo ennestään olemassa ollut nimi. Örarna-nimisiä saaria nimittäin löytyy Ahvenanmaalta ja Luodolta, jossa on myös Örsundet, Bärörsviken ja Botsören; Haminassa on Ourinkuja ja vielä lähempänä itärajaa Vironlahdella sijaitsee mahdollisesti edelliseen liittyvä saari nimeltä Ouri. Lännemmästä löytyy Merikarvialta Ouran saaristo (ml. Ouraluoto), Ourintie Porista ja Lopilta Ourajoki-niminen kylä sekä siihen liittyvä Ourajoentie. (Tämä lista ei ole titetenkään kattava.) Ehkä merkittävin tapaus on Espoosta löytyvä Ouritie, ruotsiksi Örvägen, joka johtaa Ören-nimiseen saareen, jonka nimi Fredrik Johan Fonsenin kartassa vuodelta 1750 on Öhrnhol[ma] (!).

En löytänyt sanoja ouri tai oura mistään suomen kielen sanakirjasta, ja Suomen murteiden sanakirjakin yltää aakkosissa vasta sanaan kyntsöttää asti. Lähinnä on ouru 'notko, kapea ja syvä laakso', jonka alkuperä on Suomen sanojen alkuperän mukaan tuntematon. Mikään Ouri- tai Oura-alkuinen paikannimi ei ole tarpeeksi merkittävä, että olisi päässyt myöskään Karttakeskuksen julkaisemaan Suomalaiseen paikannimikirjaan (2010).

Kuten jo ylempänä todettiin, jos paikannimi ei selity mitenkään suomen kielen kautta (ts. ei tarkoita suomeksi mitään), on syytä olettaa lainasana-alkuperää. Koska on olemassa Ör(arna)-nimisiä saaria sekä Ouri- ja Oura-nimisiä saaria, joista osassa tapauksista suomenkielinen muoto on käytössä ruotsinkielisen rinnalla, on mielekästä palata ajatukseen, että Hietaniemen tapaus kuvastaa todellista Ör ~ OurV -vastaavuutta huolimatta siitä, mitä ylempänä kirjoitin eräiden nykymuotojen vertailun perusteella. Tässä vaiheessa on siis sukellettava hieman pintaa syvemmälle.

Ruotsin ör merkitsee 'karkeaa soraa', islannin aurr 'märkää savea, mutaa'. (Molempia löytyy Helsingin Oureilta.) Näiden muinaisskandinaavinen vastine aurr, jolle on sukua myös muinaisenglannin ēar 'meri'. Suomessa diftongi ou vastaa monissa tapauksissa muinaisskandinaavista au-diftongia, esim. mytologinen Louhi ~ Laufey,  lounia 'hyvittää' ~ launa 'palkita', louppi ~ laupr 'kori, vakka', lousata 'löysätä' ~ lauss 'irtonainen', loutti 'savikuoppa, pelto, pieni maapalsta' ~ laut 'painuma, pieni laakso; pelto. (Kyllä, avasin Suomen sanojen alkuperän sattumalta l-kirjaimen kohdalta.) Espoosta löytyy ehkä tähän kuuluva Soukka ~ Sökö, johon liittyy myös saaripari Sököörarna.

Nykyruotsissa vanhat diftongit au ja øy ovat sulautuneet ö:ksi: esimerkiksi öre 'äyri' pohjautuu juuri tähän viimeksi mainittuun diftongiin, vrt. islannin eyrir ja suomen äyri. Muinaisskandinaavista tunnetaan myös sanan aurr 'sora' etinen vastine eyrr 'sorainen ranta', jonka suomenkielinen vastine on äyräs. Ruotsalaisissa paikannimissä kuten Kungsör ja Örebro voinee elementti ör vastata periaatteessa kumpaa tahansa muotoa, mutta sikäli kuin ruotsin ör vastaa suomen sanaa oura, voitaneen ainakin osan nimistä kohdalla otaksua, että ö:n pohjalla on juuri au- eikä øy-diftongi.

Vaikka tämän hieman sekavan selostuksen perusteella vaikuttaa selvältä, että ouri tai oura on kuin onkin ruotsin sanan ör suomenkielinen vastine (joka on lainattu verrattain varhain), palapelistä puuttuu joka tapauksessa muutamia paloja: onko Helsingin Ourien alkuperäinen nimi Örnarna, jonka on sitten syrjäyttänyt (ruotsiksi) hieman samankuuloinen Örarna (vrt. Espoon Öhrnholma → Ören), jonka suomenkielinen vastine Ourat/Ourit on otettu käyttöön eräänlaisen etymologisen nativisaation kautta, vai onko Örnarna ja siitä mahdollisesti käännetyt Kotkasaaret jonkinlainen oikean nimen väärinymmärrys? Näihin kysymyksiin toisi varmasti lisävaloa kaikkien asiaan liittyvien paikannimien historiallisten muotojen tarkastelu.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Sotilasarvojen kääntämisestä, osa 2

Majuri Petteri Kantola muistutti edellisen kirjoitukseni yhteydessä kansainvälisessä käytössä olevista sotilasarvojen virallisista vastaavuuksista. Sivuutin aiheen aikaisemmin, mutta käsittelen sitä nyt tässä ja siirryn sitten antiikin sotilasarvoihin liittyvään käännösproblematiikkaan.

(Yksinkertaisuuden vuoksi viittaan oletusarvoisesti maavoimien arvoihin.)

Sotilassanastoa vuodelta 1940.
NATO on luonut standardiasteikon, johon jäsenmaiden ja muiden yhteystyökumppaneiden kansalliset arvojärjestelmät voidaan sitoa. Upseeriarvot merkitään tässä järjestelmässä nuorimmasta vanhimpaan OF-1 - 10, aliupseeri- ja miehistöarvot (joiden jaossa kansallinen vaihtelu on suurempaa) OR-1 - 9 (OR on lyhenne sanoista other rank). Listat löytyvät Wikipediasta. Natostandardi on tällöin eräänlainen tertium comparationis: virolainen vanemseersant (sananmukaisesti 'vanhempi kersantti') ja yhdysvaltalainen corporal (sananmukaisesti 'korpraali') ovat molemmat OR-4 ja siten toiminevat myös toistensa käännösvastineina; Suomessa vastaava arvo on alikersantti. Suomalaisten sotilasarvojen NATO-yhteensopiviksi tekemiseen liittyy se, että julkisuudessakin on ollut jonkin verran keskustelua kapteenin (OF-2) ja luutnantin (OF-1) väliin sijoittuvan yliluutnantin arvon poistumisesta: Suomessa on siis neljä arvoa arvoluokassa OF1-2, kun taas useimmissa NATO-maissa on vain kolme, OF-2 eli kapteeni ja kaksi OF-1-arvoa. Toisaalta mm. Virossa on Suomen tapaan neljä arvoa: kapten ja leitnant (OF-2) sekä nooremleitnant ja lipnik (OF-1).

(Prikaatikenraalin arvo lisättiin kenraalikuntaan, jotta eversteille ei tarvitsisi antaa kenraalimajurin palvelusarvoa heidän ollessaan kansainvälisissä tehtävissä erilaisten yhden tähden kenraalien kanssa.)

Saksassa on edellä mainittuja virolaisia arvoja vastaavien arvojen lisäksi kolme OF-1:n alapuolelle sijoittuvaa OF(D)-arvoa: Oberfähnrich (sananmukaisesti 'ylivänrikki'), Fänrich ('vänrikki' ) ja Fahnenjunker ('faanjunkkari'). Upseerikoulutuksen kansallisista eroista johtuen NATO-standardiin tukeutumisen ongelmat käännösapua tarvittaessa tulevat erityisesti esille OF(D)-tasolla. Puolustusvoimien julkaisema Saksa-suomi-saksa sotilassanasto ja lyhenteet (1998) antaa arvolle Fahnenjunker vastineen upseerikokelas sekä arvoille Fänrich ja Oberfähnrich formaalit vastineet vänrikki ja ylivänrikki. Nämä käännökset voivat olla hieman ongelmallisia. Suomessa upseerikokelas on reserviupseerikurssin käynyt varusmies, jota ei ole vielä ylennetty upseeriksi reservissä eli vänrikiksi; Maanpuolustuskorkeakoulun opiskelijoiden, jotka ovat upseereita reservissä, palvelusarvo on kadetti. Kuitenkin Saksassa taas kaikki kolme mainittua arvoa ovat itse asiassa kadettien/upseerikokelaiden arvoja.

On tietysti syytä korostaa, että NATO-standardi ei ole tietenkään varsinaisesti luotu termien kääntämistä varten vaan sotilasarvojen yhteismitallisuuden avuksi.

Toisinaan kotimaisilla käsitteillä on virallisia käännösvastineita esimerkiksi englanniksi, mutta näiden tapauksessa on tärkeä muistaa, että nämä viralliset käännökset viittaavat nimenomaan kotimaisiin käsitteisiin: suomalaiset sotilasarvot voi siis helposti kääntää englanniksi käyttäen suomalaisten arvojen virallisia englanninkielisiä nimiä, mutta tämä toimii vain yhteen suuntaan. Suomen merivoimien kapteeniluutnantti on englanniksi lieutenant senior grade, mutta Yhdysvaltain merivoimien lieutenant vastaa Suomen kapteeniluutnanttia. Samoin Suomen lippueamiraali on englanniksi commodore, mutta lippueamiraalia vastaava arvo Yhdysvalloissa on rear admiral (lower half). Aivojaan voi hämmentää myös pohtimalla, miten yliluutnantti pitäisi periaatteessa kääntää ruotsinruotsiksi: suomalaisella arvolla on toki virallinen ruotsinkielinen nimi premiärlöjtnant, mutta Ruotsissa ei tällaista arvoa ole.

Tässä vaiheessa on parempi siirtyä kirjoitukselle alun perin aikomaani pääteemaan, joka on antiikin sotilasarvojen kääntäminen. En käsittele tässä perusteellisesti kaikkia kaikkialla eri aikoina käytössä olleita arvoja vaan keskityn esimerkinomaisesti tavallisimpiin ja muihin mieleen tuleviin termeihin.


Käsitteen "sotilasarvo" käyttäminen antiikin ajasta puhuttaessa voi tuntua hieman anakronistiselta kuten myös ajatus arvojen kääntämisestä missään yhteydessä nykyaikaisiksi vastineikseen. Tällaiseen törmää useammin englannin- kuin suomenkielisessä kirjallisuudessa, mikä johtunee siitä, että esimerkiksi englannin sanat captain ja lieutenant merkitsevät 'kapteenin' ja 'luutnantin' lisäksi myös yleisemmin 'päällikköä' ja 'päällikön sijaista'. Sana imperator (sananmukaisesti 'komentaja') on tapana kääntää suomeksi ylipäälliköksi, mutta muuten käytetään yleensä suomeen kotoutettuja termejä kuten legioonalainenoptio, legaatti ja kenturio, viimeksi mainitusta tosin toisinaan myös raamatunkäännöksistä tuttuja termejä sadanpäämies ja sadanpäällikkö (saksankielisessä Raamatussa Hauptmann 'päällikkö, kapteeni').

Oxford Latin Dictionary antaa käännösvastineina pääasiassa englantiin lainattuja termejä kuten legionary, centurion ja legate (merkityksessä 'commander of a legion'); sanan imperator vastineeksi annetaan kuitenkin general sekä tietenkin keisariajan merkityksessä ranskan kautta englantiin lainautunut erimerkityksinen emperor 'keisari'. Sanalle legatus annetaan merkityksessä 'an assistant to a general or provincial governor' lainasanan legate lisäksi vastineet staff-officer, deputy ja lieutenant, joista kaksi viimeistä on ymmärrettävä tässä yhteydessä merkitsemään yleisemmin 'avustajaa' tai 'sijaista' (staff-officer on suomeksi 'esikuntaupseeri'). Lewis-Short puolestaan tarjoaa sanalle imperator vastineet commander-in-chief 'ylipäällikkö' ja general, legaatille deputy, lieutenant ja lieutenant-general sekä arvoille centurio ja optio käännökset captain ja adjutant. Viimeksi mainittu on siitä mielenkiintoinen, että option katsotaan yleensä vastaavan luutnanttia, jonka englanninkielistä vastinetta lieutenant käytetään molemmissa sanakirjoissa legaatin yhteydessä, joka oikeastaan "esikuntaupseerina" vastaisi ennemmin juuri sellaista arvoa tai asemaa, jonka yhteydessä on tapana käyttää sanaa adjutant (Ranskassa tosin adjutant, kuten hämäävästi myös major, on aliupseeriarvo).

On toki selkeintä viitata kaikilla kielillä roomalaisiin sotilasarvoihin käyttäen lainasanoja kuten kenturio ja legaatti, sillä tällöin ei ole periaatteessa mitään epäselvyyttää siitä, mitä tarkoitetaan. Tämä on hyvä ajatus siinäkin mielessä, että esim. centurio ei ollut Rooman legioonassa yksiselitteisesti mikään tietty arvo, vaan oikeastaan arvoluokka. Myös monimutkaisempien nimitysten tapauksessa on mielekkäintä käyttää joko sitaattilainoja (esim. tribunus militum) tai jonkinlaista käännös- ja sitaattilainan yhdistelmää (esim. sotatribuuni). Joissakin tapauksissa voi olla viisasta käyttää kiertoilmaisua, mikäli sitaattilaina tuntuu hankalalta: ratsuväen päällikköä merkitsevä magister equitum toki kääntyisi etymologisoivasti "ratsumestariksi" (kapteenin vastine ratsuväessä), mutta tämä ei tekisi oikeutta magister equitumin asemalle koko aselajin komentajana.

Edelliseen liittyvä sotilasarvojen kääntämistä sivuava kysymys on se, missä määrin tulisi noudattaa nykyään tehtävää eroa termien komentaja ja johtaja/päällikkö välillä: partiolla, ryhmällä ja joukkueella on johtaja, komppanialla päällikkö ja tätä suuremmilla yksiköillä (pataljoona, rykmentti, prikaati jne.) komentaja. Ero on siinä, että komentaja ei itse henkilökohtaisesti osallistu joukkonsa tehtävän toteuttamiseen: tässä mielessä joukkonsa kanssa taisteleva kenturio ei ole komentaja, mutta legioonan legaattia (legatus legionis) voi jo hyvällä syyllä nimittää komentajaksi.

Sotilasarvojen nimitykset viittaavat alunperin henkilökohtaisen arvon (esim. alikersantti, vänrikki, luutnantti) sijaan tehtävään (esim. ryhmänjohtaja, joukkueenjohtaja, komppanianpäällikkö): esimerkiksi kersantti merkitsee pohjimmiltaan 'palvelijaa', vänrikki 'lipunkantajaa' ja luutnantti '(päällikön) sijaista'. Kenturion nimi liittyy pohjimmiltaan tietenkin siihen, että kenturio johtaa kenturiaa. Kreikkalaisilla eriasteisten johtajien nimitykset viittaavaat melko säännöllisesti johdettavaan yksikköön: satunnaisia esimerkkejä mainitakseni tagmaa (τάγμα) johti tagmarkki (ταγματάρχης), taksista (τάξις) taksiarkki (ταξιάρχης), lokhosta (λόχος) lokhagi (λοχαγός) ja enomotiaa (ἐνωμοτία) enomotarkki (ἐνωμοτάρχης). Ylipäällikköä eli kenraalia merkitsevä στρατηγός on hieman hankala lainata suomeen soveltaen perinteisiä substituutioita, sillä sanalla strategi on nykyään merkitys 'strategian luoja'. (Mikäli halutaan noudattaa esimerkiksi filosofisesta kirjallisuudesta tuttua translitteraatiotapaa, ovat edellä mainitut johtajat tagmarkhēs, taksiarkhēs, lokhagos, enōmotarkhēs ja stratēgos.)

Sotilaallisiin tehtäviin liittyvää terminologiaa ja asiaa löytyy Ksenofonin teoksesta Ratsuväenkomentaja (Ἱππαρχικός), jonka on suomentanut Hilla Halla-aho (Hevostaito, 2003). Hän mainitsee loppuviitteessä 71 kääntäneensä heimoa ja äänestyspiiriä merkitsevän "sanan fyle osastoksi silloin, kun se viittaa yhden fyleen varustamaan ratsuväkiosastoon (100 miestä)". Viitteissä 77 ja 89 hän selittää käyttämiensä termien joukkueenjohtaja ja puolijoukkueenjohtaja taustalla olevan "[k]r. dekadarkhos 'kymmenen miehen komentaja'" ja "[k]reik. pempadarkhos 'viiden miehen johtaja'". (Tässä hieman epäjohdonmukaisesti käytetyistä sanoista komentaja ja johtaja kirjoitinkin jo ylempänä.)

(Sanan osasto käyttö sanan φυλή käännösvastineena on hieman kyseenalaista, sillä osasto merkitsee oikeastaan tilapäistä, tiettyä tarkoitusta varten koottua joukkoa, esim. tulitukiosasto, vartio-osasto tai "vemppaosasto". Partio, ryhmä, joukkue, komppania jne., joihin fylekin rinnastuu, ovat joukkotyyppejä, joten terminologisesti oikeampi käännös, silloin kun sanaa fyle ei haluta käyttää, olisi joukko.)

Ateenalainen ratsuväki, jota Ksenofon teoksessaan kuvaa, oli siis kahden ratsuväenkomentajan (ἵππαρχος) johtama ja muodostui kymmenestä fylenkomentajan (φύλαρχος) johtamasta fylestä (φυλή), joiden kokoonpanoon kuului (ainakin teoriassa) sata ratsukkoa järjestyneenä kymmeneen kymmenen ratsukon "joukkueeseen", jotka jakaantuivat edelleen kahteen "puolijoukkueeseen": kahta viimeksi mainittua joukkoa saattoivat johtaa "joukkueenjohtaja" (δεκάδαρχος) ja "puolijoukkueenjohtaja" (πεμπάδαρχος).

G. W. Bowersockin kääntämässä Loeb-editiossa on käytetty seuraavia käännösvastineita: φύλαρχος ~ colonel, φυλή ~ regiment, δεκάδαρχος ~ file-leader, πεμπάδαρχος ~ half-file leader. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten anakronistiselta kalskahtavia termejä käytetään herkemmin englannin- kuin suomenkielisissä käännöksissä: eversti ja rykmentti kuulostaisivat kieltämättä oudoilta (kokonsa puolesta fyle ei vastaa rykmenttiä, johon se muuten kyllä on rinnastettavissa). Toisaalta file-leader ja half-file leader ovat nähdäkseni hieman onnistuneempia käännöksiä kuin joukkueenjohtaja ja puolijoukkueenjohtaja: kysehän todella on ruotujen (eng. file) etummaisista ratsastajista (alkutekstissä πρωτοστάται), jotka muodostavat yhdessä ensimmäisen rivin (Halla-ahon käännöksessä "eturintaman"). Koska ruotu on myös Suomessa historiallinen ratsuväen eskadroonan osan nimitys, olisivat termit ruodunjohtaja (tai ruotumestari!) ja puoliruodunjohtaja harkitsemisen arvoisia, jos siis lainasanoja (dekadarkki ja pempadarkki) tai käännöslainoja ei haluta käyttää.

(Vielä pari terminologista huomiota: ἄρχοντες (2,6) on käännetty Loeb-editiossa sanalla officers, suomennoksessa upseereita. Suosisin tässä hieman turhan eksaktin termin sijaan neutraalia ilmaisua johtajia. Lisäksi marssitavan vaihteluun liittyvä kohta μέτριον μὲν ὀχοῦντα, μέτριον δὲ πεζοποροῦντα (4,1) on käännetty "sopivasti ratsastusta ja marssimista"; termillä marssi viitataan kuitenkin yleisesti joukon liikkumiseen toiminta-alueelta toiselle: kyse voi olla jalka-, hiihto- tai moottorimarssista. Näin ollen korrektisti kotouttava käännös olisi "vuorotellen sopivasti ratsastusta ja kävelyä". Toisaalta etymologisesti marssi viittaa tietysti juuri kävelemiseen, joten kyseessä ei ole älyttömän suuri ongelma.)

Kotouttavien käännösten sijaan vaikuttaisi  olevan yksinkertaisinta käyttää pääsääntöisesti alkukielisiä termejä ja soveltaa nykykielisiä vastineita ainoastaan karkeissa vertailuissa ("kenturio vastaa suunnilleen komppanianpäällikköä"), mutta tällaisistakin vertailuista on hyötyä vain, jos kohdeyleisö tuntee kohdekieliset sotilasarvot. Mitä tulee joukkojen nimityksiin, ryhmä ja joukkue ovat jokseenkin neutraaleja termejä eivätkä herätä anakronistisia reaktioita, mutta näitä suurempien nykyaikaisten yksiköiden nimitykset (esim. φυλή ~ regiment) tuntuisivat jo hieman oudoilta.

Oma lukunsa on toki sekin, että arvojen nimitysten kääntämistä tapahtui myös antiikin aikana, mutta mitään kovin standardoitua käännösvastineiden järjestelmää on turha yrittää löytää. Yksinkertaisimmassa tapauksessa on jo tuolloinkin käytetty lainasanoja tai käännöslainoja, esim. latinasta kreikkaan centurio > ἑκατονάρχος 'sadanpäällikkö', optio > ὀπτίων, sekä kreikasta latinaan στρατηγός > strategus, mutta muuten tavataan myös sellaisia kotouttavuutta tavoittelevia vastaavuuksia kuin centurio > λοχαγός, tribunus militum > ταξίαρχος (Plut. Cam. 37,3) sekä centurio > ταξίαρχος (Polyb. 6,24,1).  Niin ikään kotouttavaksi käännökseksi voidaan katsoa sanan ἵππαρχος 'ratsuväenkomentaja' käyttö latinan ilmaisun magister equitum käännösvastineena (esim. Diod. 12,64,1).

Tarve kääntää suomalaisia sotilasarvoja latinaksi voi olla melko marginaalinen, mutta joskus sillekin voi olla tarvetta. Suomi-latina-suomi-sanakirja (2001) ei sisällä kaikkia suomalaisia sotilasarvoja, mutta antaa eräille arvoille seuraavat vastineet (sulkeissa latinankielisten vastineiden suorat käännökset): korpraali ~ decurio ('kymmenenpäämies'), kersantti ~ centuriae instructor ('kenturian kouluttaja'), vänrikki ~ signifer ('lipunkantaja'), aquilifer ('kotkankantaja'), luutnantti ~ subcenturio ('alikenturio'), locumtenens ('sijainen'), kapteeni ~ capitaneus ('kapteeni'), centurio ('kenturio'), majuri ~ centurio maior ('vanhempi kenturio'), everstiluutnantti ~ colonellus locumtenens ('sijaistava eversti'), eversti ~ tribunus militum ('sotatribuuni'), chiliarcha ('tuhannenpäämies'), colonellus ('eversti'), kenraali ~ dux generalis ('yleinen johtaja'). Amiraali on praefectus classis ('laivaston komentaja') tai admiralis. Kuten näkyy, osa termeistä on etymologisoivasti käännetty, osa kotoutettu roomalaisiin arvoihin ja osa on jotain siltä väliltä.

Nykylatinan sanakirja (2006) sisältää seuraavat arvot latinankielisine vastineineen, jotka poikkeavat hieman edellä mainituista: korpraali ~ decanus, decurio; alikersantti ~ subdecurio (!); vääpeli ~ optio, subsignifer; vänrikki ~ signifer, vexillifer; luutnantti ~ subcenturio ('alikenturio'), vicarius centurionis ('kenturion sijainen'); yliluutnantti ~ subcenturio maior ('vanhempi alikenturio'); kapteeni ~ capitaneus, centurio, lochaga; everstiluutnantti ~ prochiliarcha, protribunus militum; eversti ~ chiliarcha, tribunus militum, colonellus; prikaatikenraali ~ generalis brigatarius ('prikaatikenraali'), praefectus semilegionis ('puolilegioonan päällikkö'); kenraaliluutnantti ~ legatus ('legaatti'), praefectus legionis ('legioonan päällikkö'). On hieman outoa, että alikersantti on subdecurio, sillä tämähän tekisi alikersantista selvästi korpraalia nuoremman. Samoin on mielenkiintoista, että vääpeli (komppanian vanhin aliupseeri) on käännetty sanalla subsignifer, joka tässä yhteydessä olisi sananmukaisesti 'alivänrikki'. Merivoimien arvoista mainittakoon aliluutnantti ~ subcenturio minor ('nuorempi alikenturio') ja maavoimien kapteenia vastaava kapteeniluutnantti ~ capitanei locum tenens ('kapteenia sijaistava', josta seuraava arvo ei kuitenkaan ole kapteeni vaan komentajakapteeni). Nimitys noudattaa eri kaavaa kuin ylempänä mainittu colonellus locumtenens (~ colonelli locum tenens?). Amiraalille annetaan kreikasta lainattu vastine thalassiarcha.

Johan Gabriel Geitlinin Suomalais-Latinaisesta Sanakirjasta (1883) löytyvät arvot korpraali ~ decurio; luutnantti ~ subcenturio; kapteeni ~ centurio; majuuri ~ praefectus cohortis 'kohortin komentaja';  kenraali ~ summus dux, imperator. Majurin vastineeksi annettu praefectus cohortis on oikeastaan käännös pataljoonankomentajasta: kohortilla ei normaalisti ollut omaa erillistä komentajaa, vaan kohortin komentajana toimi vanhimman kenturian kenturio. Sanan amiraali kohdalla annetaan dux/praefectus classis, selittävä qvi classi praeest 'joka johtaa laivastoa' sekä imperator navalis. Vielä vanhemmasta Gustaf Renvallin Suomalaisesta Sana-Kirjasta (1826) löysin vain sanat kornetti (vänrikin vastine ratsuväessä) ~ vexillarius miles, luutnantti ~ subcenturio ja kapteini ~ centurio. Arvojärjestelmä oli Suomen suuriruhtinaskunnassa luonnollisesti luonnollisesti hieman erilainen kuin nykyään.

Ylipäänsä suosisin suomalaisia sotilasarvoja latinaksi käännettäessä pitkälti muodollisesti ekvivalentteja, ehkä hieman "keinotekoisia" käännösvastineita Rooman legioonaan kotouttavien käännösvastineiden sijaan samasta syystä kuin käännettäessä latinan- tai kreikankielisiä nimityksiä suomeksi suosisin lainasanoja.

Edellä vilahdelleet joukon kokoon viittaavat nimitykset decurio, centurio ja chiliarcha ovat ensisilmäykseltä käteviä, sillä usein juuri joukon kokoa käytetään perusteena niiden johtajien arvojen kääntämisessä. Decurio on kuitenkin ratsuväen arvo, eikä kreikkalainen chiliarcha oikeastaan kuulu samaan järjestelmään kuin roomalaiset arvot. (Joitakuita tällainen "epäjohdonmukaisuus" saattaa häiritä). Toisaalta historian saatossa on tapahtunut erilaisia muutoksia, jotka tekevät joukon koonkin hieman hankalaksi perusteeksi: esimerkiksi Suomessa everstin komentaman joukon henkilöstömäärä on jopa useita tuhansia, eikä korpraali ole enää lainkaan ryhmänjohtajan arvo.

Pilke silmäkulmassa esitän vielä lopuksi hieman kyseenalaisen keinon löytää nykykielisiä käännösvastineita muinaiskreikkalaisille arvoille. Kreikan asevoimien terminologia perustuu soveltuvin osin antiikin Kreikan ja Bysantin käyttämään terminologiaa, mistä seuraa se, että osa edellä mainituista sotilasarvoista on tavallaan edelleenkin käytössä. Koska Kreikka on NATO-maa, on kullakin arvolla myös NATO-standardin mukainen koodinsa, jonka perusteella niitä voidaan verrata vaikkapa Suomen arvoihin. Näin saadaan ainakin seuraavat vastineet: λοχαγός (OF-2) ~ kapteeni, ταξίαρχος (OF-6) ~ prikaatikenraali ja στρατηγός (OF-9) ~ kenraali.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Hwæt ic be hwæt and Grimme write!

Alpo Honkapohja kirjoitti Kielen kannoilla -blogissa siitä, onko muinaisenglannin hwæt, tunnetun sankarirunon Beowulfin ensimmäinen sana, käännetty tähän asti väärin, referoiden George Walkdenin artikkelia, joka löytyy täältä, veloituksetta täältä.

Hwæt (vrt. eng. what, saks. was, ru. vad jne., kognaatti latinassa on quod) on interrogatiivi- tai indefiniittipronominin neutrimuoto sekä perinteisen tulkinnan mukaan myös huomion kiinnittävä interjektio eli huudahdus, jona se on yleensä käännetty merkitsemään jotain sen tapaista kuin "kuulkaa!". Walkden esittää artikkelissaan, että tästä ei ole kyse, vaan että kyseessä on "underspecified wh-pronoun introducing an exclamative clause", suunnilleen kuten saksan was hast du dich verändert! ja ranskan que il vous aime!

Mainitsin kyseiseen blogiin jättämässäni kommentissa, että Walkdenin tulkinta on mielestäni interjektioselitystä yksinkertaisempi ja jopa “maalaisjärjen mukaisempi”. Tässä kirjoituksessa käsittelen tarkemmin sitä, missä määrin sanan hwæt tulkinnasta lauseenulkoiseksi interjektioksi voidaan syyttää Jacob Grimmiä (1785 - 1863).

Aloitan kuitenkin lyhyellä käytännön esimerkillä Beowulfin alkusanoista tuodakseni esiin, miten voimakkaasti edition eli käsikirjoituksesta toimitetun painetun laitoksen laatijan (eli "ediittorin") tekemät valinnat (käännöksistä puhumattakaan) vaikuttavat lukukokemukseen. Tässä käsittelemäni tekstin voi kuunnella luettuna täältä (ylin linkki) tai hieman taiteellisemmin täältä (tekstitetty video).

Ensimmäisenä on suoraan käsikirjoituksen (British Library Cotton MS Vitellius A. XV) digitoidusta versiosta uskollisesti litteroimani versio, joka noudattaa typografisesti käsikirjoituksen rivijakoa sekä suuraakkosten ja välimerkkien käyttöä:
HǷÆT ǷE GARDE
na inᵹear daᵹum· þeod cẏninᵹa
þrẏm ᵹe frunon huða æþelinᵹas elle[n]
fre medon·
Sanan ellen 'voima, urheus' viimeinen kirjain on tässä hakasulkeissa, sillä se ei erotu alkuperäisestä käsikirjoituksesta mutta löytyy Grímur Jónsson Thorkelinin (1752 - 1829) teettämästä kopiosta. Tekstistä saadaan hieman helppolukuisempi (myös yhteensopivuusmielessä) korvaamalla kirjaimet ƿ ja  kirjaimilla w ja g sekä  pisteettömällä muodolla y:
HWÆT WE GARDE
na ingear dagum· þeod cyninga
þrym ge frunon huða æþelingas elle[n]
fre medon·
Hieman kosmeettista muutosta pidemmälle menee aakkoslajien käytön normalisointi sekä sanojen yhdistäminen ja erottaminen nykykäytännön mukaisiksi graafisiksi yksiköiksi: Gardena 'keihäsdaanien' erottuu tällöin erisnimeksi, mutta nähdäkseni tällöin ða 'silloin, sitten' on mahdollista lukea myös määräiseksi artikkeliksi toisin kuin sanan hu 'miten' kanssa yhteenkirjoitettuna. Tähän väliin lienee hyvä laittaa myös sananmukainen käännös:
Hwæt we Gardena
in geardagum· þeodcyninga
þrym gefrunon hu ða æþelingas elle[n]
fremedon·

'mitä me keihäsdaanien
vuosipäivinä (= muinoin) kansakuninkaiden
kunnian kuulimme, kuinka silloin ruhtinaat urotöitä
tekivät'
(Edelliseen kirjoitukseen liittyen: sana þrym merkitsee myös 'voimaa' tai 'väkijoukkoa'.)

C. L. Wrennin editiossa (1958) yhdyssanojen osat on erotettu viivalla, pitkät vokaalit on merkitty makronilla, ja teksti on jaettu riveille säkeisiin ja pidemmällä välillä puolisäkeisiin:

Hwæt wē Gār-Dena    in geār-dagum
þeod-cyninga    þrym gefrūnon,
hū ðā æþelingas    ellen fremedon.
George Jackin Beowulf: A Student Edition (1994) on ensimmäisten säkeiden osalta muuten samanlainen, paitsi että sanan hwæt jälkeen on pilkku, ja sanoissa þeodcyninga ja geārdagum ei ole viivaa. Pilkku sanan hwæt jälkeen on tietenkin voimakas kannanotto sen puolesta, että sana on ymmärrettävä lauseenulkoiseksi, vaikkei aivan yhtä voimakas kuin huutomerkki. Sana on glossattu indeed.

Edellä käsitelty riittänee havainnolliseksi esimerkiksi käsikirjoituksen toimitustyön yleisestä problematiikasta. (Beowulf on siinä mielessä yksinkertainen esimerkki, että se ei ole säilynyt kuin yhtenä käsikirjoituksena, josta on tehty kopio ennen sen vaurioitumista.) Palataksemme siis varsinaiseen aiheeseen: Walkden viittaa artikkelissaan Jacob Grimmin teoksen Deutsche Grammatik neljänteen osaan (1837), jossa hän käsittelee germaanista interrogatiivipronominia. Walkden kirjoittaa:
Grimm (1837: 448–51) remarked that within Germanic this use of the interrogative pronoun was specific to these two languages, [alaviite 4: It is striking that Old High German exhibits no trace of this use [...] ] emphasising that the sense was not interrogative here, since the pronoun was not followed directly by the verb as in true interrogatives; furthermore, he demonstrates that the pattern cannot be merely an artefact of translation from a Latin original, since hwæt in Old English translations (e.g. of Bede’s Historia) is often inserted even when it corresponds to nothing overt in the original. Grimm notes that it always stands at the beginning of a clause, and that it often serves to introduce speech, or even a whole poem as in the case of Beowulf. His conclusion is that it is ‘purely an exclamation, albeit in a very moderate sense’. [alaviite 5:‘ein bloßer ausruf, jedoch in sehr gemäßigtem sinn’ (1837: 450).]
Yhteenvedossa hän tiivistää:
In this paper I have argued that the traditional view of Old English hwæt as an interjection meaning simply ‘lo!’ or ‘listen!’, as proposed by Grimm (1837) and assumed ‘by all Anglo-Saxonists’ (Stanley 2000: 541), is unsatisfactory.
(Alleviivaus minun. Viitteet löytyvät luonnollisesti artikkelista.)

Vaikka siis en ole missään nimessä eri mieltä itse johtopäätöksestä, olen hieman eri mieltä siitä, onko "perinteinen näkemys" todella lähtöisin Jacob Grimmiltä. Aihetta käistteleviin uutisiin tällainen herkullinen yksityiskohta sopii tietysti kuin nyrkki silmään, ja erinäisten maailmansotien vuoksi saksalaisia sopii toki syyttää kaikenlaisista epäkohdista.

Pohjustaakseni asiaa haluan kiinnittää huomion muutamaan 1800-luvun alun Beowulf-käännökseen. (Olen alleviivannut sanan hwæt käännösvastineet kussakin otteessa.) Luettelo Beowulf-käännöksistä löytyy täältä, mutta huomattava osa vanhemmista käännöksistä käsittää vain valikoituja kohtia. Edellä mainittu Thorkelin käänsi ensimmäisessä täydellisessä Beowulf-editiossa (1815) ensimmäiset säkeet latinaksi seuraavasti:
Quomodo Danorum in principio
populus regum gloriam auxerit,
quomodo principes virtute promoverit.

'miten alussa daanien
kansa kuninkaiden kunniaa kasvatti,
miten ruhtinaat urheudessa korotti.'
Muodot auxerit ja promoverit (joiden subjekti on populus 'kansa') ovat konjunktiivin perfektejä, joten Thorkelin ei ole mieltänyt lausetta suoraksi kysymykseksi, minkä havainnon merkitystä tietenkin vähentävät käännöksen muut ilmeiset puutteet.


Thorkelinin editio princeps (1815) faksimilenä.

John Josias Conybeare (1779 - 1824) kääntää postuumisti vuonna 1826 julkaistussa teoksessaan Illustrations of Anglo-Saxon Poetry alkusäkeet latinaksi ("a literal translation into Latin") seuraavasti (s. 82):

Hwæt we Gar-DenaAliquid nos de Bellicorum Danorum
In ear-agumIn diebus antiquis
Ðeoð cyninaPopularium regum
Ðrym efrunon,Gloria accepimus,
Hu ða ÆðelinasQuomodo tunc principes
Ellen fremodon.Virtute valuerint.
'Jotain me sotaisten daanien, menneinä päivinä, kansallisten kuninkaiden kunniasta olemme kuulleet, miten silloin ruhtinaat olivat urhoollisia.' Hänen samasta teoksesta löytyvä runomittainen englanninnoksensa jambisessa pentametrissä on selvästi vapaammin käännetty (s. 35):
List! We have learnt a tale of other years,
Of kings and warrior Danes, a wondrous tale,
How æthelings bore them in the brunt of war.
Huomion kiinnittää arkaainen huudahdus "List!", joka näennäisesti toimii tässä sanan hwæt käännösvastineena. Kuten ylempänä nähtiin, Conybeare kuitenkin kääntää sanan latinaksi sanalla aliquid 'jotain' liittäen sen kiinteästi lauseeseen verbin accepimus objektiksi, ja selittää alaviitteessä:
Hwæt we. There is a little abruptness, if not obscurity, in this sentence; the same use of 'Hwæt' will be found in Canto 24, l. 3. It somewhat resembles the Η οιη of Hesiod. (Ασπις Ηρακ.)
Viitatussa Beowulfin kohdassa (säkeet 1652 - 1653) Conybeare kääntää muinaisenglannin hwæt we þe þas sælac ... lustum brohton latinaksi  aliquid nos tibi hoc marinum (sc. nautarum) munus ... lubenter offerimus (s. 114), mutta pentametrissä hän runoilee "lo, we bring thee here a seaman's offering" (s. 59) sujauttaen jälleen käännökseensä ylimääräisen huudahduksen.

Viittaus (pseudo-)Hesiodokseen on mielenkiintoinen. Herakleen kilpi (Ἀσπὶς Ἡρακλέους) alkaa seuraavilla säkeillä:
ἢ οἵη προλιποῦσα δόμους καὶ πατρίδα γαῖαν
ἤλυθεν ἐς Θήβας μετ᾽ ἀρήιον Ἀμφιτρύωνα
Ἀλκμήνη, θυγάτηρ λαοσσόου Ἠλεκτρύωνος·

'tai sellainen: jätettyään kotinsa ja isänmaansa
meni Thebaan sotaisan Amfitryonin kanssa
Alkmene, tytär kansaa kiihottavan Elektryonin'
Formula ἢ οἵη toistuu Conybearelle todennäköisesti tuntemattomassa naisluettelossa (Γυναικῶν κατάλογος) ja voidaan kääntää 'tai sellainen kuin'. Se ei ole lauseenulkoinen huudahdus, koska se kongruoi suvussa ja luvussa lauseen subjektin Ἀλκμήνη kanssa. Tämän vertauksen ja sanatarkkojen latinannosten perusteella vaikuttaisi siltä, että Conybeare on käyttänyt käännösvastineita list! ja lo! lähinnä jonkinlaisen taiteellisen dynaamisen ekvivalenssin luomiseen: hän vaikuttaa olleen tietoinen siitä, että hwæt sinänsä ei ole lauseenulkoinen interjektio.

Näistä lähtökohdista on hyvä tarkastella sitä, mitä Jacob Grimm vuonna 1837 julkaistussa kieliopissaan itse asiassa sanoo. Mainittakoon vielä, että toinen Grimmin veljeksistä, Jacobin nuorempi veli Wilhelm, käänsi katkelmia Beowulfista saksaksi teoksessaan Die deutsche Heldensage jo vuonna 1829, joka ei valitettavasti sisällä runon ensimmäisiä säkeitä. Hän kuitenkin mainitsee käyttäneensä Thorkelinin tekstiä ja käännöstä Conybearen sekä tanskalaisen Nikolaj Grundtvigin korjauksin. (Jotta asia ei jäisi vaivaamaan, Grundtvig runoilee ensimmäiset säkeet 1820 julkaistussa teoksessaan Bjowulfs Drape seuraavasti: "Fra ældgamle Dage / Det melder os Sage, / Det tone i Sang! / At Stol-Konge-Sæder / Beklædtes, med Hæder, / I Old-Dane-Bang, / Af høibaarne Helte, / Som Sværdet i Belte / Ei bare omsonst!", siis ilman mitään huudahduksia.)


Grimmin kieliopin Beowulf-sitaatit ovat erilaisia ortografisia käytäntöjä lukuun ottamatta samat kuin ylempänä Conybearella: "hvät ve Gârdena thrym gefrunon B. 1; hvät ve the thâs sælâc lustum brohton B. 3302". Grimm listaa lukuisia muinaisenglannin- ja saksinkielisiä esimerkkejä ja pohtii mahdollisuutta, että kyseessä olisi jonkin latinan sanan käännösvastine: koska on vain muutama tapaus, jossa hwæt näyttäisi vastaavan sanaa namque tai etenim 'sillä, näet, nimittäin', tulee Grimm siihen tulokseen, että muinaisenglannissa hwæt "muß [...] vollkommen eingeübt gewesen sein, da es so leicht, und mit unmerklicher bedeutung, hinzutritt." Sanalla ei siis ole tässä käytössä merkittävää merkitystä, mutta sillä on kuitenkin määrätty paikkansa lauseen, puheen tai runon alussa, kuten alla olevasta lainauksesta käy ilmi:
immer aber steht es vornen im satz, oft als das erste wort einer begonnenen rede (B. 1054. 3302. Hel. 73, 6), ja es hebt ganze gedichte an (wie Beovulf.) daß keine frage darin liegen kann, wurde schon behauptet, es scheint ein bloßer ausruf, jedoch in sehr gemäßigtem sinn.
(Yllä olevassa kappaleessa sulkeissa mainitut Beowulfin kohdat ovat vakiintuneen säenumeroinnin mukaan 530, jota kohtaa Conybeare ei mainitse, ja 1652, jota siteerattiin jo ylempänä.)

Tässä kohden on äärimmäisen oleellista, mihin "ein bloßer ausruf" ('pelkkä huudahdus') oikeastaan viittaa. Tarkoittaako Grimm, että hwæt on interjektio? Mikäli hän tarkoittaisi tätä, hän luultavasti sanoisi sen suoraan käyttäen latinalaisperäistä termiä interjectio. On myös syytä ottaa huomioon, että Grimm löytää esimerkkejä vastaavasta käytöstä William Shakespearen englannista sekä keskiyläsaksasta ja nykysaksasta (mutta ei gootista tai muinaisyläsaksasta, kuten jo todettua):
ohne zweifel hat es auch noch in der späteren sprache fortgedauert; ich finde ein beispiel in Shakspeares Henry IV part 2 act 2. s. 4: what we have seen the seven stars. andere werden sich sonst nachweisen lassen.
ein vergleichbares goth. hva oder ahd. huaz kenne ich nicht. mhd. zeigt es sich wieder im eingang des Rosengarten: waz man von rîchen künegen gesinget unde geseit! vielleicht gehören auch einige nhd. was in den redensarten: was man doch alles hört! was ich euch sagen wollte! hierher, relativa sind es nicht.
Käsitellessään kielioppinsa kolmannessa osassa interjektioita (1831, sivut 288 - 310), Grimm ei mainitse lainkaan sanaa hwæt (tai mitään sen kognaattia). Lisäksi hän erikseen toteaa, että interjektiot voidaan jättää lauseesta pois ilman, että sen rakenne kärsii, mikä ei kuitenkaan päde yllä lueteltuihin esimerkkeihin sanan hwæt kognaattien käytöstä.

Jäljelle jää siis hieman erikoinen ilmaisu ein bloßer ausruf. Grimm käyttää samaa sanamuotoa myös selittäessään kutsuvien interjektioiden ("interjectio vocantis, exclamantis") merkitystä: kyseessä on pelkkä huudahdus tai kutsu, joka ei ilmaise erityistä tunnetta, erotuksena muista interjektioista, jotka voivat ilmaista esim. ruumiillista kipua, kylmää tai kuumaa ("interjectio dolentis, algentis, calentis"). Listatessaan yksittäisiä interjektioita tai niiden merkityksiä Grimm käyttää säännöllisesti huutomerkkiä. Ylempänä listatuissa keskiylä- ja nykysaksankielisissä esimerkeissä hän käyttää huutomerkkiä lauseen lopussa. Vaikuttaisi siis vahvasti siltä, että ein bloßer ausruf viittaa itse asiassa, toki hieman epäselvästi, koko lauseeseen, jonka osa lauseenalkuinen ei-kysyvä interrogatiivipronomini on, eikä sanaan hwæt sinänsä.

Samana vuonna Grimmin kieliopin neljännen niteen kanssa ilmestyi englanninkielinen John M. Kemblen käännös A translation of the Anglo-Saxon Poem of Beowulf (1837), joka on omistettu "James Grimmille". Tässä käännöksessä alkusanat on käännetty seuraavasti:
Lo! we have learned by tradition the majesty of the Gar-Danes, of the mighty kings in days of yore, how the noble men perfected valour.
Sanastossa sanan hwæt kohdalla lukee "interj. ecce! quid!". Tämä eksplisiittinen väite menee jo pidemmälle kuin ylempänä mainittu Conybearen vapaa käännös, joka ilmestyi kymmenen vuotta aikaisemmin.

Tarkastelemani tekstuaalisen evidenssin valossa näyttäisi siis siltä, että sanan hwæt virheellisen tulkinnan traditioon ovat syyllisiä englantilaiset filologit itse, vaikka tuntuisikin mukavalta, että käännösvirhe on syntynyt "thanks to an error by a German spinner of fairytales".

tiistai 4. maaliskuuta 2014

(Eräistä) yhdyssanoista

Mieleeni tulee silloin tällöin suomen kielen sanoja, joiden yhdyssanaluonne eli se, että ne on muodostettu yhdistämällä kaksi eri sanaa yhdeksi sanaksi, on käytännön tasolla unohtunut. Tämä näkyy selvimmin siinä, että pahimmat erikseenkirjoittajatkaan eivät kirjoita niitä erikseen, ja hieman tieteellisemmin siinä, että niiden niiden osien (nyky)merkitysten suhde kokonaisuuteen on suhteellisen hämärä: niiden sanotaan siis "leksikaalistuneen".

Edellä sanottu on kuitenkin vain kehno yritys saada jokseenkin koherentti (teko)syy kirjoittaa yhdyssanojen taksonomiasta yleisesti sekä eräistä satunnaisesti valituista yksittäisistä sanoista. Ylimääräisenä bonuksena mukana on hieman yhdyssanoihin sinänsä liittymätöntä etymologiaa.

Yhdyssanat voidaan jakaa endosentrisiin ja eksosentrisiin yhdyssanoihin. Endosentrisissä jompikumpi yhdyssanan osista viittaa tarkoitteeseen (esim. punatiili on eräänlainen tiili), eksosentrisissä ei (esim. kaljupää on henkilö, jonka pää on kalju). Yhdyssanatyyppejä tarkemmin eriteltäessä käytetään yleensä sanskritista peräisin olevaa terminologiaa. Vaikka nämä termit ovat kotiutuneet (tieteelliseen) suomen kieleen, käytän silti mielivaltaisesti translitteroituja vierastermejä: kirjoitan esim. bahuvrīhi enkä "bahuvriihi".

Endosentriset yhdyssanat jakaantuvat määritys- ja summayhdyssanoihin. Määritysyhdyssanoissa eli tatpuruṣa-yhdyssanoissa ('hänen palvelijansa', tat- 'hän, se' + puruṣa- m. 'palvelija') osien suhde on epäsymmetrinen: edusosa (loppuosa) viittaa tarkoitteeseen, määriteosa määrittää sitä. Kaavamaisesti määrityssyhdyssana ab merkitsee 'b, jolla on ominaisuus a' tai 'b a:n suhteen'. Esimerkiksi puutalo on puusta tehty talo, punaviini on punaista viiniä, älykääpiö on älyn suhteen kääpiö ja panssarintorjuntakivääri on kivääri, jolla torjutaan panssareita. Viimeksi mainittu esimerkki osoittaa myös, että yhdyssananmuodostus voi muodostaa hierarkkisen rakenteen: panssarintorjuntakivääri ei ole eräänlainen "torjuntakivääri", vaan sana osittuu [[[panssarin][torjunta]][kivääri]].

Summayhdyssanoissa eli dvandva-yhdyssanoissa (dvandva- n. 'pari') yhdyssaosat ovat symmetrisiä: parturi-kampaamo on sekä parturi että kampaamo, ja hapanimelä on sekä hapanta että imelää. Summayhdyssana ab merkitsee siis 'a ja b'. Edellisessä kappaleessa mainitsemani monikerroksinen yhdyssana voi muodostua myös niin, että eri kerrokset edustava eri yhdyssanatyyppejä, esim. niin, että määritysyhdyssanan määriteosa on summayhdyssana: sanojen liha-makaronilaatikko ja lukko-luistiyhdistelmä määriteosissa ei ole tietenkään kyse "lihamakaronista" tai "lukkoluistista". Sanskritissa tyypillinen esimerkki on sanoista pitṛ- ja mātṛ- muodostuva mātāpitarau 'vanhemmat', joka kääntyy sananmukaisesti 'äiti-isät' (sanskritiksi monikon sijasta tietenkin kaksikossa eli duaalissa).

Eksosentriset yhdyssanat eli bahuvrīhi-yhdyssanat ('paljoriisi', bahu- 'paljon' + vrīhi- m. 'riisi') viittaavat tarkoitteeseen, johon kumpikaan yhdysosa ei viittaa. Käyttääkseni edelleen kaavamaista esitystapaa bahuvrīhi-yhdyssana ab merkitsee 'sellainen, jonka b:llä on ominaisuus a'. Tällaisia ovat mm. Siniparta, tynkämuna ja Viiskulma. Muodollisin perustein bahuvrīhi-yhdyssanat voidaan lukea määritysyhdyssanoihin, jolloin perusjako ei muodostu endo- ja eksosentristen vaan määritys- ja summayhdyssanojen välille.

(Sanskritissa samoista osista koostuva yhdyssana voi edustaa joko tatpuruṣa- tai bahuvrīhi-tyyppiä. Veedisessä kielessä ero tehdään aksentilla, joten osista raj- 'kuningas' ja putra- 'poika' muodostuva rájaputraḥ merkitsee 'sellaista, jonka poika on kuningas' ja rajapútraḥ 'kuninkaan poikaa'. Ylipäänsä klassinen sanskrit, joka siis on jo aikanaan ollut keskiajan latinaan rinnastettava yläluokan opittu kieli, on tunnettu hillittömistä yhdyssanoistaan: kesymmästä päästä esimerkiksi käyvät mitraputrakalatrasaṁyogaḥ 'yhteiselo ystävän, pojan ja vaimon kanssa' ja śaradabhracchāyāsadṛśa- 'syksyisen sadepilven varjon kaltainen', pisimmät voittavat leikiten jopa Aristofaneen fiktiivisen ruokalajin nimen.)

Suomen oikeinkirjoituksen mukaan yhdyssanat kirjoitetaan pääsääntöisesti yhteen, toisinaan yhdysmerkillä. Yhdysmerkkiä käytetään erottamaan eritavuihin kuuluvat samanväriset vokaalit, esim. vähä-älyinen, sekä kotiutumattomat lainasanat ja erisnimet, esim. pandan-pähkinä, Trotski-aiheinen. Yhdysmerkkiä voidaan käyttää myös silloin, kun yhdyssana saatetaan muuten tulkita väärin, esim. muuten monikon ablatiivilta näyttävä sisar-ilta (ettei kävisi näin).

(Lisätietoja kielenhuollollisista seikoista niistä kiinnostuneille löytyy Kotimaisten kielten keskuksen sivuilta.)

Seuraavaksi käsittelen yksittäisiä, mielivaltaisesti valittuja yhdyssanoja.

1. maailma

Sana maailma ei viittaa eräänlaiseen ilmaan, vaan maan ja ilman yhdistelmään. Kyseessä on siis dvandva-tyyppinen yhdyssana, jotka ovat suomessa suhteellisen harvinaisia. Toisinaan kuultava supistunut ääntöasu [mailma] ei ole mitenkään suomen kielen vastainen (vrt. historiallinen muutos *vööissä > vöissä). Vaikka sana edustaa ikivanhaa (kantauralilaista) yhdyssanatyyppiä, ei kognaatteja tunneta kuin muista itämerensuomalaisista kielistä. Sanojen maa ja ilma vastineita tunnetaan kuitenkin kielikunnan kaukaisemmistakin haaroista. Sanan ilma vastineet merkitsevät toisinaan 'maailmaa', mikä merkitys tuntuu hieman suomenkin sanassa ilmaantua. Kansanrunoudessa Suomen sanojen alkuperän mukaan tavattava merkitys 'elinaika' yhdistää sanan mielenkiintoisella tavalla germaaniseen värld-tyyppiin, jonka pohjalla on yhdyssana *wira-alđiz 'ihmisikä'.

2. asiakirja

Sana kirja esiintyy tässä edusosana samassa merkityksessä kuin ilmaisuissa kauppakirja tai velkakirja eli oikeastaan merkityksessä 'kirje'. Toisinaan asiakirjan rinnalla käytetään myös sanaa dokumentti, joka on merkitykseltään hieman laajempi.

Asia on otaksuttavasti germaaninen laina, jonka rekonstruoitu kantamuoto on *uz-andia, josta polveutuvat mm. ruotsin ärende ja englannin errand. Suomeen lainatutuneessa muodossa ei ole prefiksiä lainkaan, ja nasaali on kadonnut erinäisten äänteenmuutosten kautta (yksistyiskohtainen selvitys löytyy tästä artikkelista).

Sanan kirja ja sen verbijohdosten koristeluun liittyvät merkitykset lienevät tuttuja kalevalaisesta kielestä, esim. kirjokansi ja korjoansa kirjottavi 'koristelee rekeänsä'. Samoin sellaiset arkipäiväiset sanat kuin kirjava ja kirjonta perustuvat myös tähän merkitykseen; koristeluun tai kuviointiin liittyvä merkitys on alkuperäinen. Vertailun vuoksi monissa muissa kielissä kirjoittaminen on pohjimmiltaan "raaputtamista" tai "kaivertamista", esim. kreikan γράφειν, latinan scribere ja germaaninen *wrītanan (*skrīƀanan on todennäköisesti lainattu latinasta).


3. voileipä

Onko voileipä eräänlainen leipä vai leivän ja voin yhdistelmä (eli tatpuruṣa vai dvandva)? Tulkintaa leivän hyponyymiksi (alakäsitteeksi) hankaloittaa hieman se, että vastaavanmuotoisissa sanoissa hiivaleipä, ruisleipä, vehnäleipä määriteosa viittaa siihen, mitä taikinassa on, eikä siihen, mitä leivän lisukkeena on. Toisaalta leipä voidaan ymmärtää joko laskettavana ("söin kaksi leipää") tai ei-laskettavana ("söin paljon leipää"). Sellaiset yhdyssanat, joiden määriteosa tarkentaa leivän päälle laitetun elintarvikkeen laatua, kuten kinkkuleipä ja meetwurstileipä, tuntuisivat ainakin ensisijaisesti viittaavan leipään laskettavana entiteettinä. Tällaiset sanat saattavat toki pohjimmiltaan olla lyhennyksiä ilmaisuista kinkkuvoileipä ja meetwurstivoileipä. Vaihtelua esiintyy siinä, tulkitaanko lisämääritteettömän voileivän päällä voivan olla vain voita vai myös jotain muuta.

Vastoin venäjäntaitoisten yleistä luuloa suomen sana leipä ei ole lainattu venäjän sanasta хлеб (vrt. muinaiskirkkoslaavin xlěbъ). Tämän pystyy toteamaan pinnallisestikin siitä, että suomen sanassa on diftongi /ei/ ja lopussa vokaali /ä/ (tai oikeastaan /A/, sillä vokaalin väri johtuu vokaaliharmoniasta), jotka tuskin olisivat syntyneet venäjänkielisen muodon perusteella. Kyseessä on tiettävästi germaaninen lainasana: kantagermaanisesta muodosta *xlaiƀaz johtuvat niin gootin hlaifs kuin muinaisyläsaksan hleib (~ saks. Laib) ja muinaisenglannin hlāf (~ eng. loaf). Joskus suomen germaanisissa lainasanoissa näkyy jopa muinainen nominatiivin pääte, esim. keihäs, jonka pohjalla on kantagermaaninen *ʒaizaz eikä sen myöhempi rotasoitunut (/z/ > /r/) muoto, josta puolestaan on lainattu kaira.

(Nykyenglannin sanan lord muinaisenglantilainen vastine on hlāford, jonka vähemmän kulunut muoto on yhdyssana hlāfweard, jonka loppuosan kognaatti on myös lainautunut suomeen. Näin ollen sanan lord etymologinen vastine suomen kielessä olisi leipävartija.)

4. väki- ja ilkivalta

Otsikoitu muoto kuulostanee jo itsessään vitsiltä. (Astetta rankempi on "mansi- ja mustikoita".) Muistan kuitenkin nähneeni joskus taloyhtiön ilmoitustaululla kehoituksen ottaa yhteyttä poliisiin, mikäli havaitsee "väki- tai ilkivaltaa". Väkivalta ja ilkivalta ovat toki eräänlaisia vallankäytön muotoja, mutteivät sinänsä vallan eri muotoja kuten esim. kansanvalta, akkavalta tai tuomiovalta. Sanat väkivalta ja ilkivalta ovat siis selvästi leksikaalistuneita eivätkä oikeastaan perustu samaan sapluunaan kuin muut valta-loppuiset yhdyssanat.

Sana väki 'voima' on tuttu sellaisista yhdyssanoista kuin väkipyörä ja väkivasara sekä johdoksista väkevä, väkisin ja väittää. Vastaavasti ilki- liittyy sanoihin ilkeä ja ilkimys sekä toimii määriteosana myös adjektiivissa ilkikurinen. Ilki toimii myös adverbin alasti vahvikkeena, yleensä muodossa ilkosen; alastomuuteen viittaa myös ilmaisu ilkosillaan. Samaa sanuetta edustava murteellinen ja lähisukukielissä esiintyvä ilka merkitsee 'kepposta' tai 'pilaa'. Alastomuuden ja keppostelun edellyttämään mielentilaan liittyy verbi iletä 'kehdata'. Vastaavanmerkityksiseen sanaan juleta liittyy adjektiivi julkinen, joka sekin ilmaisee eräänlaista vertauskuvallista paljautta.

Sanan väki toisistaan poikkeavat merkitykset eivät ole homonymia- vaan polysemiatapaus: merkityksen muutos 'voimasta' 'ihmisjoukoksi' lienee tapahtunut ihmisjoukkojen väkivaltatarkoituksessa tapahtuneiden kokoontumisten kautta: esimerkkejä tällaisen siirtymän taustalla olleista ilmaisuista lienevät hendiadyyttinen väellä ja voimalla sekä sotaväki < krigsmakt (kuitenkin jalkaväki < fotfolk). Ylipäänsä ihmisjoukkoa tarkoittavien sanojen vaihtelu poliittisina ja sotaväen yksiköinä on tuttua muistakin kielistä: latinan centuria merkitsi sadan kansalaisen kansankokousta, jolla oli yksi kollektiivinen ääni, sekä  (ennen Gaius Mariuksen uudistuksia) tästä muodostuvaa asevelvollisten joukkoa.

Valta on monien muiden vastaavaan aihepiiriin liittyvien sanojen tavoin germaanista alkuperää: rekonstruoitu muoto on *walđan. Sanan germaanisia kognaatteja ovat nykysaksan Gewalt ja ruotsin våld, jotka mielenkiintoisesti merkitsevät 'väkivaltaa'.