keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Eräästä "arjalaisesta" taistelutaidosta

Törmäsin YouTubessa erääseen kohtuullisen hauskaan videoon, joka ansaitsee muutaman kommentin täälläkin. Videon nimi on lupaavasti "5000 year old Aryan martial art". Kuvauksen mukaan "Russian kgb officer took ww2 N[ationalS[ocialist] documents and translated them". Videolla esiintyvän Vadim Džamšitovitš Vjazminin opettama Dharma Magra -niminen kamppailulaji on peräisin muinaisista sanskritinkielisistä teksteistä, jotka hän löysi kirjastosta Pietarissa etsiessään sambo-opettajansa Anatolij Harlampijovin innoittamana kaikkien kamppailulajien alkulähdettä. Lajin nettisivuilta löytyy hieman yksityiskohtaisempi selostus taustalla olevasta ajatuksesta: japanilaiset lajit tulevat Kiinasta, minne taistelutaidot toi Intiasta legendaarinen Bodhidharma (Damo); nykyiset itämaiset kamppailulajit ovat vain kopioita alkuperäisistä taistelutaidoista, ja muinainen arjalainen olisi päihittänyt helposti Mike Tysonin tai Bruce Leen.

(Kamppailulajien historian pohdiskelu kuuluisi eri blogiin, jonne kirjoitan varmaan taas jossain vaiheessa.)

Mistään kovin ihmeellisestä tekstilöydöstä ei näyttäisi olevan kyse, sillä videolla näkyvä Vjazminin löytämä lähde on vuonna 1918 painettu kirja eikä esimerkiksi mikään arkiston uumeniin unohtunut muinainen käsikirjoitus. Videon mukaan kirjassa on Kolmannen valtakunnan tunnus, mikä luonnollisesti liittyy siihen, että natsit yrittivät etsiä intialaisesta kirjallisuudesta uusia ihmeaseita, mutta saksalaiset tiedemiehet eivät onneksi onnistuneet paljastamaan muinaisten tekstien salaisuuksia.

Fraktuura = natsi.
Videolla näkyvä Preußische Staatsbibliothek Berlin -leima ei tietenkään varsinaisesti ole mikään natsimerkki, mutta kertoo kyllä siitä, että kirja on otettu kyseisen kirjaston kokoelmiin vuoden 1918 vallankumouksen jälkeen (sitä ennen kirjaston nimi oli Königliche Bibliothek), vaikka eipä kyseisenä vuonna ilmestynyttä kirjaa olisi voitukaan aikaisemmin kirjastoon hankkia. On sinänsä mielenkiintoinen kuriositeetti, miten kirja on päätynyt Venäjän kansalliskirjastoon Pietarissa - ehkä joku neuvostoliittolainen orientalisti varasti sen sotasaaliiksi vuonna 1945?

Itse tekstistä nähdään videolla muutama vilahdus:


(Kyse ei missään tapauksessa ole käsikirjoituksesta.)

Yllä olevissa kuvakaappauksissa näkyvä tekstinpätkä näyttää translitteroituna tältä:
…]syāpi y[.]makṣayam /
…]didāru indhanaṁ dīpanaṁ yasya [...
…]mastraprākārādicintanaṁ, yāgaha[...
…]v[.]śarakṣaṇam / nāmata iti mantr[…
…]yama[...]aṃ yamageham //
Tämän otteen perusteella kyseessä on 800-luvulta peräisin oleva Kashmirin shivalaisuuteen liittyvä Netratantra, joka löytyy alkukielellä kokonaisuudessaan täältä. Teoksen kuudes luku (ṣaṣṭho 'dhikāraḥ), josta yllä oleva ote on peräisin, käsittelee itse asiassa uskonnollisiin rituaaleihin liittyviä sääntöjä.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että voihan videolla näkyvä teksti olla vain rekvisiittaa ja siis eri teos kuin se, josta Vjazmin oikeasti ammentaa autenttista arjalaista taistelutaitoaan. Olen kuitenkin hieman skeptinen, sillä yleensä historiallisten kamppailulajien kohdalla on tapana olla avoin lähteiden suhteen. Mitään edellä sanottua ei pidä kuitenkaan tulkita arvosteluksi itse lajia kohtaan, josta en tiedä tässä käsittelemäni videon lisäksi yhtään mitään.

Joka tapauksessa viittaukset sanskritiin ja muinaisiin arjalaisiin tuovat mieleen erään toisen muinaisen kamppailulajin, jonka muuan taannoinen tapahtumailmoitus oli tällainen:
"Leirin teema on tunnevärähtely ja hiljaisuus.
Leirillä harjoitellaan hengitystä sekä lähitaistelumenetelmiä, kun vastustaja on päässyt iholle.

Sanskritissa Ka tarkoittaa juuri tai syvä. Spin tarkoittaa valmis tai valmistettu.
Englannin spin tarkoittaa kiertämistä.

Universumin ikuisessa hiljaisuudessa värähtelee aaaa…
Kun aaaa romahtaa pistearvoonsa (Ka), niin sieltä kumpuaa ääretön dynaamisuus. Käytännössä sanomme aaaa… ja pätämme sen k, jolloink sulkee äänihuulet.

Ääretön dynaamisuus ilmenee rrrrrr. Tämä äänne on suomalaisille vieras. Suomalainen r tulee, kun kielen kärki koskettaa ikeniä, mutta dynaamisuuden r tulee, kun kielen keskiosa koskettaa suun yläosaa. Siis vähän kuten englantilainen r."
Näissä merkeissä toivotan kaikille hauskaa vappua!

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Sijamuotojen järjestyksestä

Kun kyse on sellaisista asioista, joilla on merkityksensä puolesta luonnollinen järjestys (esim. lukusanat, kuukausien nimet, presidentit), on järjestys, jossa ne opetellaan luetteloina ulkoa, luonnollisesti se, jossa ne luonnostaan esiintyvät. Toisaalta on myös asioita, joilla ei ole tällaista luonnollista järjestystä, esimerkiksi aakkoset, prepositiot ja sijamuodot. Aakkosjärjestys opetellaan Suomessa perusopetuksen yhteydessä, vaikka kirjaimia sinänsä ei opetellakaan aakkosjärjestyksessä. Latinan prepositiot on ennen vanhaan painettu mieleen erilaisina rytmikkäinä rimpsuina ("a, ab, e, ex, de / coram, cum, sine, pro ja prae", joka rimmaa, jos ae äännetään pitkänä e:nä) samaan tapaan kuin 3. deklinaation sukusäännötkin. Vaikka asioita ei olisi tarkoitus opetella ulkoa luetteloina, esitetään asiat lähdeteoksissa aina jossain järjestyksessä, joka sanojen tapauksessa on useimmiten aakkosjärjestys mutta sananmuotojen tapauksessa yleensä jokin muu pragmaattisesti mielekäs järjestys. (Toki taivutusmuodotkin voidaan järjestää aakkosjärjestykseen esimerkiksi osaksi aloittelijalle suunnattua sanastoa.) Käsittelen tässä kirjoituksessa sijamuotojen esitysjärjestystä jokseenkin mielivaltaisesti valittujen esimerkkien kautta.

Iso suomen kielioppi luettelee suomen sijamuodot järjestyksessä nominatiivi, genetiivi, partitiivi, akkusatiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Essiivi, translatiivi sekä sisä- ja ulkopaikallissijat noudattavat (käyttääkseni vanhanaikaisia mutta varsin kuvaavia suomenkielisiä nimityksiä) järjestystä olento, eronto ja tulento: kaivossa, kaivosta kaivoon, kaivolla, kaivolta, kaivolle. Sarjan rikkoo se, että nykysuomessa ei ole erillistä eksessiivia, joka ilmaisisi muuttumista jostakin (tässä merkityksessä käytetään elatiivia), mutta jos sellainen olisi, se tulisi tietenkin essiivin ja translatiivin väliin: kaivona, *kaivonta, kaivoksi. E. N. Setälän Suomen kielioppi (12. painos, 1930) päätyy tässä kuitenkin hieman etymologisoivaan järjestykseen sijoittaen partitiivin essiivin ja translatiivin väliin: partitiivihan alkujaan merkitsee liikettä poispäin, mikä näkyy esimerkiksi sellaisissa kivettymissä kuin ulkoa, takaa ja kaukaa (vrt. myös kaukana ja puhekielinen kauaksi). Lisäksi Setälä sijoittaa akkusatiivin nominatiivin jälkeen.

Virossa, jonka sijajärjestelmä on hyvin lähellä suomea, voitaisiin sijat luetella periaatteessa melko samanlaisessa järjestyksessä. Eesti lugemik (1936) käyttää edellä kuvattua setäläläistä järjestystä, vaikka loppupään sijamuodot ovatkin hieman eri (kuten myös sulkeisiin merkityn akkusatiivin paikka): nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, essiivi, partitiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja terminatiivi. Teemamuodoiksi mainitaan yksikön nominatiivi, genetiivi ja partitiivi sekä monikon genetiivi ja partitiivi. Uudempi oppikirja Keelesild (7. painos, 2011) käyttää teemamuotoina vain yksikön nominatiivia, genetiiviä ja partitiivia sekä monikon partitiivia, sillä monikon genetiivi (jonka pohjalta muut monikon sijat muodostetaan) on johdettavissa yksikön partitiivista. Lisäksi sijamuotojen järjestys on toisenlainen kuin edellä, sillä se alkaa mainituilla teemamuodoilla: nominatiivi, genetiivi, partitiivi, illatiivi, inessiivi, elatiivi, allatiivi, adessiivi, ablatiivi, translatiivi, terminatiivi, essiivi, abessiivi ja komitatiivi. Paikallissijat ovat siis eri järjestyksessä kuin suomessa, ja essiivi, abessiivi ja komitatiivi tuntuvat muodostavan paikallissijojen järjestyslogiikkaa noudattavan ryhmän.

Opastajat.net-sivulta löytyvän verkkokieliopin taulukossa karjalan kielen sijamuodot noudattavat suomalaista nykymallia, mutta akkusatiivi tulee genetiivin jälkeen ja suomesta (tavallaan) puuttuva prolatiivi (kirjeitse, maitse, meritse) sijoittuu komitatiivin ja instruktiivin väliin.

Suomen, viron ja karjalan tapauksessa sijamuotojen kuvausjärjestyksellä ei ole oppimisen kannalta samanlaista merkitystä kuin indoeurooppalaisissa kielissä, joissa paradigmoja eli taivutusmalleja on ollut tapana opetella ulkoa kokonaisuuksina. Esimerkiksi yksikössä genetiivin pääte on suomessa aina -n, mutta latinassa -ae, -i, -is, -us tai -es; voisi jopa väittää, että suomen sijapäätteiden oppiminen on siis käytännössä lähempänä muiden kielten prepositioiden oppimista.

Klassisissa kielissä sijamuotojen perinteinen järjestys on ollut nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi ja ablatiivi, kreikan tapauksessa luonnollisesti ilman ablatiivia. Tämä järjestys liittyy siihen, että sanan taivutustyyppi tunnistetaan genetiivistä, joka on siten perusmuodon eli nominatiivin jälkeen tärkein muoto: substantiivin teemamuodot ovat siis yksikön nominatiivi ja genetiivi. Venäjässä instrumentaali ja prepositionaali on tapana liittää nominatiivin, genetiivin, datiivin ja akkusatiivin perään; vastaava järjestys on myös liettuassa, jossa tosin akkusatiivin jälkeen tulevat instrumentaali, lokatiivi ja vokatiivi.

Saksassa edellä kuvatun lainen "klassinen" järjestys on aiheuttanut sen, että sijamuodoista käytetään latinalaisperäisten ja lähinnä lapsille suunnattujen nimitysten Werfall, Wesfall, Wemfall ja Wenfall ('kukasija', 'kenensija' jne.) ohella täysin mielivaltaisia nimityksiä erster Fall, zweiter Fall, dritter Fall ja vierter Fall eli 'ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs sija'.

Sanskritissa sijamuodoista voidaan myös käyttää järjestysnumeroihin perustuvia nimityksiä, esim. prathamā 'ensimmäinen; nominatiivi', dvitīyā 'toinen; akkusatiivi', mutta sijamuotoja on enemmän kuin saksassa, ja ne on tapana luetella toisenlaisessa järjestyksessä: jo mainittuja nominatiivia ja akkusatiivia seuraavat instumentaali (tṛtīyā), datiivi (caturthā), ablatiivi (pañcamā), genetiivi (ṣaṣṭhī), lokatiivi (saptamī) ja vokatiivi (sambodhanā 'kutsuva'). Tässä järjestyksessä on se etu, että vokatiivia lukuun ottamatta samannäköiset sijamuodot ovat aina vierekkäin: duaalissa on käytännössä vain kolme eri päätettä, sillä nominatiivi ja akkusatiivi, instrumentaali, datiivi ja ablatiivi sekä genetiivi ja lokatiivi ovat samanpäätteisiä; sama pätee monikon datiiviin ja ablatiiviin. Tietyillä vartalotyypeillä yksikön ablatiivi ja genetiivi ovat samannäköisiä, ja neutrin akkusatiivi on aina nominatiivin kaltainen. Homonyymisten sijamuotojen sijoittumista vierekkäin havainnollistaa näin ollen parhaiten esimerkiksii i-vartaloinen neutri vāri- 'vesi' yksikössä, duaalissa ja monikossa:


Nom.vārivāriṇīvārīṇi
Akk."""
Instr.vāriṇāvāribhyāmvāribhiḥ
Dat.vāriṇe"vāribhyaḥ
Abl.vāriṇaḥ""
Gen."vāriṇoḥvāriṇām
Lok.vāriṇi"vāriṣu
Vok.vārivāriṇīvārīṇi

(Tätä järjestystä voisi siis tietysti parantaa sijoittamalla vokatiivi nominatiivin ja akkusatiivin yhteyteen. Grammaatikko Pāṇini ei pitänyt vokatiivia edes sijamuotona.)

Kun samaa logiikkaa sovelletaan klassisiin kieliin, saadaan latinalle järjestys nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi sekä kreikalle nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi. Vokatiivi on latinan tapauksessa nykyään tapana jättää taulukoiden ulkopuolelle ja mainita us- ja ius-loppuisten toisen deklinaation maskuliinien erikoistapauksena, kreikassa se on tapana liittää taulukoissa alimmaksi sanskritin tapaan. Latinassa on myös jäänteitä varsinaisesta lokatiivista, esim. Romae 'Roomassa', mutta nämä on tapana mainita erikseen ikään kuin genetiivin tai ablatiivin erikoistapauksena samassa yhteydessä kuin muutkin prepositiottomat suuntailmaukset.

Latinassa hyvän esimerkin antaa, kuten edellä sanskritissa, i-vartaloinen neutri rete 'verkko' yksikössä ja monikossa:


Nom.reteretia
Akk.""
Gen.retisretium
Dat.retiretibus
Abl.""

Kreikassa vastaavana esimerkkinä toimii υ-vartaloinen neutri ἄστυ 'kaupunki' yksikössä, duaalissa ja monikossa:


Nom.ἄστυἄστειἄστη
Akk."""
Gen.ἄστεωςἄστεινἄστεων
Dat.ἄστει"ἄστεσι(ν)

Saksaan sovellettuna tämä järjestys tuottaa myös maksimaalisen homonyymien jukstaposition, esimerkkinä feminiininen määräinen artikkeli yksikössä ja monikossa:

Nom.diedie
Akk.""
Gen.derder
Dat."den

Akkusatiivi on nominatiivin kaltainen feminiinin ja neutrin yksikössä sekä monikossa kaikissa suvuissa.  Lisäksi feminiinin yksikössä datiivi on genetiivin kaltainen. (Adjektiivien heikon taivutuksen tapauksessa samannäköisten muotoijen vierekkäisyys ainoastaan lisääntyy.) Suomalaisissa saksan kielen oppikirjoissa (esim. Saksan peruskielioppi) käytetään jostain syystä järjestystä nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, joka ei muuta edellä kuvattua tilannetta.

Venäjän tapauksessa vierekkäin sijoitettavia pareja ovat nominatiivi ja akkusatiivi (esim. neutrit), genetiivi ja akkusatiivi (esim. 2. deklinaation elolliset maskuliinit), genetiivi ja datiivi (esim. 3. deklinaatio yksikössä), datiivi ja prepositionaali (esim. 3. deklinaatio yksikössä) sekä prepositionaali ja instrumentaali (feminiiniset adjektiivit yksikössä). Näin ollen "täydellinen" järjestys olisi yksiselitteisesti nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, prepositionaali ja instrumentaali. Vanha koulukirjani Клуб интересных встреч ei harrasta taivutusparadigmoja, mutta kielioppiliitteessä sijamuodot esitetään viestinnällisen lähestymistavan mukaisesti sijamuoto kerrallaan perinteisessä järjestyksessä. Vertailun vuoksi muinaiskirkkoslaavissa vastaava järjestys on nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, lokatiivi, datiivi ja instrumentaali, jota mm. Jussi Halla-ahon Muinaiskirkkoslaavin käsikirja käyttää; toisaalta S. C. Gardinerin Old Church Slavonic: An Elementary Grammar käyttää järjestystä nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, instrumentaali ja lokatiivi.

Liettuassa ei ole neutrisukua ja kaikki sijamuodot ovat aina keskenään erilaisia lukuun ottamatta vokatiivia, joka on toisinaan nominatiivin (aina monikossa) tai lokatiivin kaltainen (výras 'mies', lokatiivi ja vokatiivi výre), joten mitään samanlaisten muotojen vierekkäisyydestä syntyvää etua ei ole saavutettavissa.

Sanskritin vuoksi homonyymisten muotojen vierekkäisyyttä suosiva järjestys on aikanaan levinnyt kielihistorialliseen kirjallisuuteen ja kielioppeihin yleensäkin: suomalaisissa latinan oppikirjoissa akkusatiivi tulee säännöllisesti nominatiivin jälkeen. Mielenkiintoisen poikkeuksen muodostavat Weikko Pakarisen latinan (1919) ja kreikan (1927) kieliopit, jotka noudattavat perinteistä järjestystä huolimatta muuten vahvahkosta kielihistoriallisestia suuntautumisestaan. Lars Aejmelaeuksen suhteellisen tuore Uuden testamentin kreikan kielioppi (2003) noudattaa sekin jostain syystä perinteistä järjestystä. Saksankielisessä kirjallisuudessa esiintyy horjuvuutta niin klassisten kielten kuin germanistiikankin saralla, mutta englanninkielisessä kirjallisuudessa akkusatiivi näyttäisi aina seuraavan nominatiivia muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joista esimerkkinä saksasta englantiin käännetty Kaegi's Greek Grammar. Viimeksi mainitun kieliopin alkuteokseen Kurzgefaßter griechischer Schulgrammatik pohjautuu Eduard Bornemannin ja Ernst Rischin laatima Griechische Grammatik, jonka toisen painoksen esipuheessa perustellaan uuden järjestyksen käyttöönottoa sillä, että tämä yksinkertaistaa taulukoita ja että järjestys on ollut jo pitkään käytössä ranskalaisissa oppikirjoissa. Lisäksi se, että teemamuodot nominatiivi ja genetiivi eivät tällöin ole vierekkäin, ei ole kirjoittajien mukaan mikään ongelma, koska verbienkin teemamuodot opetellaan erikseen riippumatta siitä, missä järjestyksessä muodot ovat taulukoissa. Sitä voidaan tietysti pohtia, onko samannäköisten muotojen vierekkäisyys tosiasiallisesti toivottava asia, sillä yksinkertaistetut ja tilatehokkaat paradigmat ovat usein hieman vähemmän käyttäjäystävällisiä.

Vaikka todellisen kielitaidon hankkiminen edellyttää sanojen ja niiden muotojen opettelua kokonaisina lauseina niiden todellisessa käyttöyhteydessä, on pelkkä muotojen ulkoaopettelu taulukoiden avulla tietyissä tapauksissa paikallaan nopeana keinona eksplisiittisen kielitiedon mieleenpainamiseksi. Nykykielten tapauksessa kyse voi olla jonkin epäsäännöllisen sanan taivutuksen tarkistaminen ja mieleenpainaminen lähdeteoksesta, mutta historiallisten kielten tapauksessa taulukoiden opettelu valokuvamuistin avulla voi olla pääasiallinen oppimismenetelmä silloin, kun tarkoitus on esimerkiksi perehtyä suureen määrään germaanisia murteita pyrkimättä hankkimaan niissä varsinaista aktiivista kielitaitoa. Molemmissa tapauksissa on oppimisen ja käyttömukavuuden kannalta mielekästä, että järjestys olisi aina sama: jos on esimerkiksi tottunut äidinkielentunneilla saksassa käytettävään perinteiseen järjestykseen, voi kreikan tai gootin opiskelu nykyaikaista järjestystä noudattavan kirjallisuuden avulla tuottaa hankaluuksia. Jos samassa koulussa luetaan sekä saksaa että latinaa, on mieletöntä, jos sijojen järjestys on yhdessä nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, mutta toisessa nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi. (Ylipäänsä kieliopillisen terminologian hajaannus eri kielten välillä on omiaan luomaan hämmennystä, mutta siitä lisää toisella kertaa.)


Esimerkki tilaa säästävästä vaikutuksesta (Klaus Karttunen: Lyhyt sanskritin kielioppi).
Kielihistoriallisesta näkökulmasta hauska ajatus olisi asettaa sijamuodot sellaiseen järjestykseen, jossa vierekkäin ovat ne sijamuodot, jotka myöhemmissä kielimuodoissa ovat sulautuneet yhteen. Tässä mielessä esimerkiksi esikreikan tapauksessa sanskritista tuttua järjestystä voisi muuttaa niin, että lokatiivi on datiivin ja instrumentaalin vieressä, koska kreikassa alkuperäiset instrumentaali, datiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet datiiviksi, genetiivi ja ablatiivi genetiiviksi; nykykreikassa datiivi on edelleen sulautunut genetiiviin (osa datiivin merkityksistä ilmaistaan tosin akkusatiivisilla prepositiolausekkeilla). Tällainen ajattelu voi kuitenkin olla pahimmillaan harhaanjohtavaa, sillä se perustuu oikeastaan ensisijaisesti sijamuotojen nimiin eikä niinkään muotoon ja merkitykseen: välillä on hieman tulkinnanvaraista, mikä sijamuoto on sulautunut mihin, sillä esimerkiksi kreikassa monikon datiivin pääte on α- ja ο-vartaloilla vanha instrumentaali, muilla vartaloilla vanha lokatiivi; gootissa yksikön datiivin pääte a-vartaloilla on itse asiassa vanha instrumentaali, monikon datiivi vanha datiivi. Koska sulautumat ovat toteutuneet eri kielissä joka tapauksessa eri tavalla, olisi tässä mielessä optimaalinen järjestely välttämättä kielikohtainen.

Jollakin tavalla sijasynkretismin etenemisen kanssa sopii tyydyttävästi yhteen järjestys nominatiivi, (vokatiivi,) akkusatiivi, genetiivi, ablatiivi, datiivi, lokatiivi ja instrumentaali, joka siis on vokatiivin ja instrumentaalin paikkoja lukuun ottamatta sama kuin sanskritissa. Tällaistä järjestystä käyttävät mm. Robert S. P. Beekes teoksessaan Comparative Indo-European Linguistics: An Introduction sekä James Clackson vastaavassa johdantoteoksessaan Indo-European Linguistics: An Introduction

Lopuksi on paikallaan vielä muutama hauska nykykielinen esimerkki sijojen vaihtelevasta sulautumisesta (edellä mainituin varauksin). Englannissa, toisin kuin kreikassa, ablatiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet muiden germaanisten kielten tapaan datiiviin, johon on lopulta sulautunut myös instrumentaali. Datiivi on sittemmin sulauttanut itseensä akkusatiivin (esim. me 'minut, minulle', him 'hänet, hänelle'), joka osoittaa taipumuksia kaapata nominatiivin tehtäviä (esim. ei-standardi me want). Substantiivien kohdalla käytännössä ainoa sijamuoto nominatiivin lisäksi on 's-loppuinen genetiivi, joka sekään ei oikeastaan enää ole varsinainen taivutuspääte, mikä näkyy sellaisissa (ei-standardeissa) ilmaisuissa kuin the Queen of England's 'englannin kuningattaren' ja me and my friend's 'minun ja ystäväni'. Saksan tapauksessa esim. Wienin murteessa edellä mainittua historiallisesti vastaava (e)s-loppuinen genetiivi on kadonnut kokonaan, ja datiivi tuppaa maskuliinissa sekoittumaan muodollisesti akkusatiiviin: in Maŋ säh Hundsviech 'miehen koira', s Hundsviech håd in Maŋ gsegŋ 'koira näki miehen'.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Sotilasmerkeistä

Sotilas- eli taktiset merkit ovat ideogrammeja, joita käytetään kuvaamaan kartalla joukkoja, niiden vastuualueita ja toimintaa sekä käsin piirrettäessä että tietojärjestelmiä käytettäessä. Merkeillä voidaan myös kuvata sulutteita ja kalustoa (ajoneuvoja ja aseita) tai erilaisia tapahtumia kuten tulipaloja. Suomessa käytettävät merkit ovat NATO-standardin APP-6A mukaisia. Asiaankuuluva ohjesääntö Sotilasmerkstö ja lyhenteet (SML, 2005) löytyy Puolustusvoimien sivuilta. Tässä kirjoituksessa käsittelen ensisijaisesti merkkejä sikäli, kun niiden rakenne sekä merkkien (signifiant) ja niiden merkityksen (signifié) suhde ovat nähdäkseni kiinnostavia, sekä tarjoan kirjoituksen seuraamiseksi riittävän pintaraapaisun itse aiheesta sitä ennestään tuntemattomalle.

Joukon merkki muodostuu kehyksestä, sen sisälle piirrettävistä kuvakkeista sekä kehyksen ulkopuolelle tehtävistä lisämerkinnöistä. Kehyksen muoto (ja väri tai täyttöväri) on tunnistetieto: suorakaide merkitsee 'omaa', vinoneliö 'vihollista', neliö 'puolueetonta' ja nelilehtinen apila (?) 'tuntematonta'. Toimintaympäristö voidaan esittää kehyksen puutteella ylhäällä ('vedenalainen') tai alhaalla ('ilma/avaruus') (SML: 13). Tähystys- ja vartiopaikan kehys on kannallaan seisova kolmio, joten tunnistetieto on ilmaistava värillä tai lisätiedolla. (Keskityn tässä kirjoituksessa yksinkertaisuuden vuoksi vain omiin joukkoihin.) Esimerkkinä omien joukkojen suorakaidekehykseen asetetuista kuvakkeista jalkaväki, ilmatorjunta ja viesti:
Jalkaväen kuvake pohjautuu ilmiselvästi Yhdysvaltain jalkaväen tunnukseen, jossa on kaksi ristissä olevaa muskettia, ilmatorjunnan kuvake kuvannee jonkinlaista suojakupua, ja viestin kuvakkeena on jotenkin sähkömagnetismiin liittyvä salama.

Lisämerkinnöistä tärkeimmät ovat joukon koon ilmaiseva merkki kehyksen yläpuolella sekä joukon yksilöivä tunniste vasemmalla ja ylemmän johtoportaan tunniste oikealla. Alla esimerkkejä:
Pystyviia | merkitsee 'perusyksikköä', joka on jalkaväessä komppania, tykistössä patteri; kaksi viivaa || merkitsee vastaavasti 'joukkoyksikköä', joka on tässä yhteydessä joko pataljoona tai patteristo. Risteävät lävistäjät (☓) merkitsevät 'jalkaväkeä', keskellä oleva pallo ● 'kenttätykistöä'; lävistäjien kanssa risteävä pystyviiva merkitsee 'jääkäriä'. Vasemmalla oleva numero on joukon yksilöivä tunniste ('3. komppania', '1. patteri' ja '2. pataljoona'), oikealla alin rivi nimeää ylemmät johtoportaat (merkinnöistä voidaan yksiselitteisesti päätellä vain numerot; viimeisen tapauksessa POR on 'Porin Jääkäriprikaati'). Ylempi rivi oikealla antaa kalustoa koskevia lisätietoja (122H '122-millinen haupitsi',  PS83 'kuljetuspanssariajoneuvo PASI'). Merkintä PS30 merkitsee 'perussuunta 30-00'.

Yllä olevat tarkoittaavat tässä tapauksessa seuraavia joukkoja lisätietoineen: '1. Jalkaväkiprikaatin 2. Pataljoonan 3. Jalkaväkikomppania' (SML: 22), 'Kenttätykistörykmentti 7:n 2. Patteriston 1. Tulipatteri, 122 mm:n haupitsikalusto, perussuunta 30-00' (SML: 53), 'Porin Jääkäriprikaatin 2. Jääkäripataljoona, PS83-kalusto' (SML: 50). (Normaalisti viimeisen eli suurimman joukon lyhenne kirjoitetaan täydellisenä, jolloin kahden ensimmäisen joukon yläjohtoportaat merkittäisiin 2/1JVPR ja 2/7KTR.)

Koska kyse on kansainvälisestä standardista, sivuaa sotilasmerkkien kansallisen soveltamisen problematiikka jossain määrin sotilasarvojen ja niihin liittyvien joukkojen nimitysten kääntämistä, jota käsittelin toisaalla. Komppania ja pataljoona ovat suhteellisen kansainvälisiä, joten Yhdysvalloissakin | on 'company' ja || 'battalion', mutta pienemmissä joukoissa kansallinen vaihtelu on suurempaa. Suomessa ⌀ (= tyhjä) on 'taistelija' tai 'taistelijapari', ● on 'partio', ●● 'ryhmä' ja ●●● 'joukkue' (tai 'jaos'). Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa ●●● on suomalaista joukkuetta vastaava 'platoon', mutta Yhdysvalloissa ⌀ on 'team', ● on 'squad' ja ●● 'section'; Brittiarmeijassa puolestaan ● on 'section' eikä ●● ole käytössä lainkaan. En kuitenkaan käsittele tässä kirjoituksessa mahdollisia käännösongelmia tai taktisten merkkien käyttöä vertailun kiintopisteenä tätä enempää.

Merkkien yhdistelemisen tulos on toisinaan täysin odotusten mukainen, mutta on muistettava, että merkkejä käytetään kuvaamaan olemassa olevia organisaatioita eikä toisin päin. Esimerkkinä jalkaväen merkki yhdistettynä liikkuvuutta 'moottoroitu' kuvaavaan pystyviivaan:
Abstrakti merkitys on tietenkin 'jalkaväki' + 'moottoroitu', mutta Suomessa omista joukoista ei käytetä termiä moottoroitu jalkaväki: moottoroidut eli nopeaan liikkumiseen kykenevät joukot ovat jääkäreitä. Toinen esimerkki on tykistön ja tiedustelun kuvakkeiden yhdistäminen:
Abstrakti merkitys on tässä tapauksessa 'tykistön tiedustelu', mutta terminologisesti oikeampi ilmaisu on 'maalitiedustelu' tai 'maalinosoitus'. Kun merkkiin yhdistetään vielä joukon kokoa ilmaiseva pystyviiva, saadaan tiedustelupatterin merkki:
Kuten ylempänä mainitsin, tähystyspaikat merkitään kannallaan seisovalla kolmiolla. Tähystyspaikan tarkka luonne ilmaistaan kuvakkeilla ja lisämerkinnöillä, jolloin saadaan tunnusmerkittömän tähystyspaikan lisäksi merkittyä myös tiedustelujoukon tähystyspaikka tiedustelun kuvakkeella (eli nousevalla "lävistäjällä") sekä vartiopaikka lisätekstikentän merkinnällä V:
Mielenkiintoinen tapaus on kuitenkin tähystyspaikan kolmio yhdistettynä kenttätykistön kuvakkeeseen:
Tässä tulee kysymykseen merkkien ja niiden kuvaaman todellisuuden suhde: "tykistön tähystyspaikka" on tietenkin tulenjohtopaikka. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että näin muodostettu merkki toimii myös tulenjohdon koulutushaaran kuvakkeena. Tätä kuvaketta voidaan käyttää muodostettaessa esimerkiksi alla näkyvä tulenjohtue, tulenjohtopatteri sekä tulenjohdon ja viestin (ks. ylempänä) kuvakkeet yhdistämällä saatu tulenjohto- ja viestipatteri:
Viimeksi mainittu on hieman epäesteettinen, sillä viestin kuvakkeelle tunnusmerkillinen mutka salaman keskivaiheilla jää tulenjohdon kuvakkeen taakse piiloon.

Tulenjohdon tehtävä on johtaa epäsuoraa tulta. Tulenjohtajien alalaji ovat tiedustelutulenjohtajat, jotka johtavat operatiivista tulenkäyttöä vihollisen selustassa. Liittämällä tiedustelun kuvake tulenjohtopaikan merkkiin saadaan "tiedusteluyksikön miehittämä (tiedustelu)tulenjohtopaikka" (SML: 45):
Ainakin teoriassa olisi mahdollista käyttää tätäkin merkkiä edelleen tiedustelutulenjohton kuvakkeena. Normaalisti kuvakkeet ovat kuitenkin "radikaaleja" eli ne eivät muodostu mistään tunnistettavista pienemmistä elementeistä. Kuvakkeiden joukossa on muutamia tapauksia, joissa kuvakkeen osaksi voidaan puhtaan graafisin perustein mieltää jokin toinen olemassa oleva kuvake ilman, että niiden merkityksillä on mitään havaittavaa todellista yhteyttä. Ristin muotoista 'lääkintähuoltoa' merkitsevää kuvaketta lukuun ottamatta alla olevat merkit on esitelty jo ylempänä:
'Tiedustelua' merkitsevä lävistäjä ei ole osa jalkaväen kuvaketta, eikä 'moottoroitua' ilmaiseva pystyviiva osa lääkintähuollon kuvaketta. Toisaalta laskeva lävistäjä tai keskellä oleva vaakaviiva eivät esiinny yksinään. Lääkintähuollon kuvakkeeseen voidaan liittää liikkuvuutta ilmaisevia kuvakkeita, kuten alla näkyvässä evakuointijoukkueen (●●● merkitsee 'joukkuetta') tapauksessa, johon liittetty janan yhdistämistä ympyröistä muodostuva kuvake merkitsee 'pyöräajoneuvoa' (ks. SML: 21):
Toinen mielenkiintoinen merkkinelikkö muodostuu alla olevista pareista, jotka ovat toistensa peilikuvia vaaka-akselin kautta:
Viestin kuvakkeen "vastakohta" merkitsee elektronista sodankäyntiä (ELSO), jonka toimialaan kuuluu sähkömagneettista säteilyä käyttävien järjestelmien tiedustelu, häirintä sekä omien järjestelmien suojaaminen vihollisen vastaavalta toiminnalta. Kuten kuvakkeiden samankaltaisuus antaa ymmärtää, liittyvät viesti eli johtamisjärjestelmät sekä ELSO siis läheisesti toisiinsa, kuten myös johtaminen ja huolto: kehyksen yläreunassa oleva palkki merkitsee 'esikuntayksikköä' (SML: 15), alareunassa 'täydennyksiä eli huoltoa' (SML: 16). Joukon koosta riippuen kyseessä on ensimmäisen tapauksessa joko esikunta- tai komentojoukko. Esimerkkejä:
Merkit ovat vasemmalta oikealle huoltopataljoona, esikunta- ja viestikomppania sekä komento- ja huoltojoukkue. Komento- ja huoltojoukkue on komppaniatason joukko Esikunta- ja huoltokomppania voidaan muutta joko ilmatorjunnan tai tykistön esikunta- ja huoltopatteriksi lisäämällä merkkiin asiaankuuluvan aselajin kuvake:
Tässä tapauksessa taktinen merkki sisältää enemmän tietoa kuin vastaava sanallinen ilmaisu, joka molempien yllä olevien merkkien tapauksessa olisi siis esikunta- ja viestipatteri.

Ilmatorjunnan kuvakkeen kanssa hieman samanhenkinen on panssarintorjunnan kolmiomainen kuvake, joka toisaalta tuo erehdyttävästi  mieleen tähystyspaikan kehyksen muodon:
Ilmatorjunnan (IT) ja panssarintorjunnan (PST) kuvakkeiden muodot kupu ja kolmio voidaan liittää myös pystyviivan ympärille rakentuvan aseen merkkiin, jolloin saadaan merkittyä vastaavasti IT-tai PST-ase. Alla muutamia esimerkkejä (SML: 51 ja 57) ilmatorjunta-aseista (ylärivi) ja muodollisesti vastaavista panssarintorjunta-aseista (alarivi):
Poikkiviivojen määrä (nollasta kolmeen) ilmaisee aseen järeyttä, ohjusten tapauksessa kantomatkaa, ja lisätietoteksti yksilöi aseen tyypin. Yksinkertaisella kärjellä varustettu nuoli merkitsee kivääri- tai automaattiasetta, kaksinkertaisella kärjellä varustettu rakettiasetta; pystyviiva, jonka vieressä on kaksi samansuuntaista lyhyempää viivaa (ikään kuin tykin pyörät), kuvaa kanuunaa tai suora-ammuntatykkiä; oikenpuoleisen sarakkeen vaikeasti kuvailtava pyöreäkärkinen muoto kuvaa ohjusta.

Yllä olevien merkkien tarkoittamat ilmatorjunta-aseet (ylärivi) ovat ilmatorjuntakonekivääri 12.7 ITKK 96, ilmatorjuntatykki 23 ITK 61 ("Sergei") ja ilmatorjuntaohjus ITO-86 ("Igla"); panssarintorjunta-aseet (alarivi) ovat raskas kertasinko 112 RSKES APILAS, panssarintorjuntatykki (tarkempi yksilöinti ei käy merkistä ilmi) ja panssarintorjuntaohjusjärjestelmä PSTOHJ 83 M (tunnetaan valmistusmaassaan Yhdysvalloissa nimellä BGM-71 TOW).

Jos ilmatorjuntakonekiväärin merkistä poistettaisiin ilmatorjunnan kupu (ja tietenkin kaliiperiin viittaava yksilöivä teksti), olisi kyseessä kevyen konekiväärin merkki; jos vielä toinen vaakaviiva poistettaisiin, olisi jäljellä rynnäkkökiväärin merkki, mutta jos poikkiviivojen määrä lisättäisiin kolmeen, merkitsisi merkki raskasta konekivääriä, joka on kuitenkin yhtä järeä kuin ilmatorjuntakonekivääri. Kolmen poikkiviivan jalkaväen ase vastaa siis järeydessä  kahden viivan ilmatorjunta-asetta.

Aseen merkki voi myös toimia kuvakkeena ja olla siten osa joukon merkkiä esimerkiksi seuraavasti:
Tässä merkityt joukot ovat raskassinkoryhmä, ilmatorjuntaohjuspatteri ja panssarintorjuntaohjuskomppania. 'Panssarintorjunta' tulee ilmaistua kahdesti, sekä kuvakkena toimivan asemerkin tyvessä että erillisenä kuvakkeenaan (kolmio). Ilmatorjuntaohjuspatterissa kehyksen alareunan kattava kaari sen sijaan ei ole osa asemerkkiä, vaan on normaali ilmatorjunnan kuvake ja vastaa siten PST-joukkojen kolmiota. Merkintä 96 tarkentaa ilmatorjuntaohjuskaluston olevan venäläisvalmisteinen, nyt jo käytöstä poistumassa oleva ITO 96 BUK M1.

Näiden merkkien rakenne herättää muutamia kysymyksiä. Vertailun vuoksi alla muutama ohjesäännössä tavattava merkki:
Merkitykset ovat 'kranaattikonekiväärijoukkue 40 mm kalustolla' (SML: 50), 'kevyt kranaatinheitinjoukkue' ja 'tulijaos' (SML: 31). Näissä kuvakkeena on pelkästään asiaankuuluvan aseen merkki ilman aselajin kuvaketta, mikä esim. tulijaoksen tapauksessa herättää kysymyksen, voisiko tykistön kuvaketta ● käyttää tässä yhteydessä samassa merkityksessä, sillä tykistössä muiden alojen jaokset merkitään joka tapauksessa omilla kuvakkeillaan. (Sivuhuomiona on myös sanottava, että toisin kuin yllä olevassa kuvassa, kevyen 40 mm kranaattikonekiväärin merkissä on SML:n sivuilla 24 ja 51 yksi poikkiviiva.) Näiden perusteella voisi ajatella, että esimerkiksi ylempänä kuvatun ilmatorjuntaohjuspatterin voisi merkitä myös sijoittamalla aseen merkin joukon kehykseen joko yksin tai raskassinkoryhmän ja panssarintorjuntohjuskomppanian analogian mukaisesti aselajikuvakkeen kanssa, jolloin kaikki alla olevat merkit merkitsisivät samaa:
(Minulle on epäselvää, miksi vasemmanpuolimmaisesta puuttuu pystyviiva. Asteriskilla merkityt merkit ovat hypoteettisia.) Kaluston tarkempi tunniste sijoitetaan joka tapauksessa joukon lisätiedoksi eikä kuvakkeeseen. Rakenteellisista eroista huolimatta kaikki merkit tarkoittaisivat kuitenkin yksiselitteisesti samaa asiaa: perusyksikköä, tässä tapauksessa patteria, jonka aseistus on pitkän kantaman ilmatorjuntaohjus (96). Kuten muissakin kielijärjestelmissä, esiintyy sotilasmerkistössäkin eräänlaista horjuvuutta ja redundanssia. Esimerkiksi tykistössä on muutamia merkkejä, joiden kuvakkeet eivät välttämättä ole pääteltävissä edellä esitetystä, vaikka kaikki niiden elementit ovatkin tuttuja:
Vasemmanpuoleisessa on tykistön ● ja sen päällä rakettiaseen merkin "kärki". Kyseessä ei siis ole tykistön alikersanttipatteri vaan raskas raketinheitinpatteri (SML: 53). (Koska on olemassa myös kevyitä raketinheittimiä, olisi mielenkiintoista tietää, onko merkki samanlainen ja tehdäänkö tarkempi yksilöinti tosiasiassa lisämerkinnällä.) Oikeanpuoleisen merkin tapauksessa on tietenkin mahdotonta tietää, mihin kuvakkeiden vakioituihin merkityksiin verrattuna mielivaltainen lisätietomerkintä T viittaa: tässä tapauksessa se merkitsee 'tykistöä', ja merkki kokonaisuudessaan 'tykistöohjuspatteria' (SML: 53). Sotilasmerkistön käytön osalta "kielenhuollon" ylin auktoriteetti ovat tietenkin niiden käytöstä annetut käskyt ja määräykset.
Taktiset merkit käytännössä.
Yllä olevassa kuvassa Puolustusvoimien "Maavoimien uudistettu taistelutapa" -videolta näkyy esimerkki siitä, miltä taktiset merkit näyttävät taistelun johtamiseen käytetyssä tietojärjestelmässä. Yhdellä ja kahdella pystyviivalla merkityt siniset rajat kuvaavat komppanian ja pataljoonan vastuualueiden rajoja, punaiset nuolet vihollisen hyökkäyssuuntaa. Kyseisellä videolla näkyy myös hyvin merkkien käytön periaate:
"Sotilasmerkistö on tarkoitettu puolustushallinnon ja rajavartiolaitoksen sisäiseen käyttöön sekä kansainväliseen sotilaalliseen yhteistoimintaan. Taktisten merkkien, kuvioiden ja sotilaslyhenteiden käyttöä ulkopuolisille jaettavissa esitteissä ja muissa julkaisuissa tulee välttää, ellei niiden merkitys ole täysin yksiselitteinen." (SML: 10)
Tämän periaatteen nojalla kohtausten välillä nähtävissä karttakuvissa joukkojen liikkeistä käytetään taktisten merkkien sijaan suomalaisia koulutushaaramerkkejä muistuttavia ikoneita.

Käsittelin tässä kirjoituksessa sotilasmerkistöä muutamia alkupään huomioita lukuun ottamatta puhtaasti synkronisesta näkökulmasta: merkkien kehityksen historialliseen ulottuvuuteen saatan perehtyä joskus myöhemmin, mikäli saan tarvittavaa materiaalia käsiini.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

SI-järjestelmän etuliitteistä

Maailman yleisin mittajärjestelmä on nimeltään kansainvälinen yksikköjärjestelmä eli SI-järjestelmä (système international). Englanniksi järjestelmästä käytetään useimmiten oikeastaan sen historialliseen edeltäjään viittaavaa nimitystä metric system. SI-järjestelmän perusyksiköt ovat metri (pituus), kilogramma (massa), sekunti (aika), ampeeri (sähkövirta), kelvin (termodynaaminen lämpötila), mooli (ainemäärä) ja kandela (valovoima). Näistä yksiköistä johdetaan lisäksi johdannaisyksiköt, joiden nimitykset ovat joko johdonmukaisia, kuten esimerkiksi neliömetri (pinta-ala), metri sekunnissa (nopeus) tai kilogramma kuutiometriä kohti (tiheys), tai mielivaltaisia, kuten newton (voima), pascal (paine) ja watti (teho).

Perusyksiköiden monikertojen ilmaisemiseen voidaan käyttää etuliitteitä, esim. kilometri = 1000 metriä, senttimetri = 0,01 metriä ja nanosekunti = 0,000 000 001 sekuntia. Poikkeuksena on tietenkin kilogramma, jonka tuhannesosa on gramma ja tuhatkerta tonni. Joitakin sinänsä arkisen kokoluokan ilmaisuja ei syystä tai toisesta käytetä, esim. desimetri tai hehtogramma, mutta esim. Itävallassa dekagramma on varsin tavallinen painoyksikkö. Puhekielessä yleisimpien yksiköiden nimet ovat lyhentyneet niin, että itse pääsana on pudonnut pois: milli 'millimetri', sentti 'senttimetri', kilo 'kilogramma', desi 'desilitra', mega 'megatavu', giga 'gigatavu' (kaksi viimeksi mainittua ovat tosin hieman poikkeuksellisia tapauksia, mutta siitä lisää ehkä toisella kertaa).

Alla olevassa taulukossa muistin virkistämiseksi SI-järjestelmän etuliitteet suomenkielisissä muodoissaan:


KerroinEtuliiteMerkkiKerroinEtuliiteMerkki
101dekada10-1desid
102hehtoh10-2senttic
103kilok10-3millim
106megaM10-6mikroμ
109gigaG10-9nanon
1012teraT10-12pikop
1015petaP10-15femtof
1018eksaE10-18attoa
1021tsettaZ10-21tseptoz
1024jottaY10-24joktoy

Käsittelen tässä kirjoituksessa yllä mainittujen etuliitteiden eli prefiksien ranskankielisten kantasanojen etymologiaa kronologisessa järjestyksessä. Jos ranskankielinen kirjoitusasu on eri kuin suomessa, olen merkinnyt ranskankielisen asun lainaussuuntaa ilmaisevan nuolen jälkeen. Jonkinlaisen käsityksen mittayksiköiden monikerroista saa Isaac Asimovin teoksesta The Measure of the Universe (1983, suom. Maailmankaikkeuden mitat) tai Cary ja Michael Huangin interaktiivisella työkalulla The Scale of The Universe 2.

Vanhimmat prefiksit väliltä 10-3 103 otettiin käyttöön Ranskassa jo vuonna 1795. Nämä ensimmäiset kolme suuruusluokkaa molempiin suuntiin noudattavat työnjakoa kahden klassisen kielen välillä: desi- (déci-), sentti- (centi-) ja milli- perustuvat latinan sanoihin decem 'kymmenen', centum 'sata' ja mille 'tuhat', kun taas deka- (déca-)hehto- (hecto-) ja kilo- pohjautuvat kreikan sanoihin δέκα 'kymmenen', ἑκατόν 'sata' ja χίλιοι 'tuhat'. (Kertoimella 10oli lisäksi oma etuliitteensä myria- ← μυριάς 'kymmenentuhatta', joka on kuitenkin poistunut käytöstä.)  Hecto- on sinänsä vähän hassu, että se tuo ensimmäisenä mieleen sanan ἕκτος 'kuudes'. Suomenkielinen muoto hehto- edustaa tyypillistä äänteenmuutosta kt  ht, joka näkyy myös vanhemmissa lainasanoissa kuten tohtori, tirehtööri ja kolehti.

Latinassa sana centum kyllä esiintyy yhdyssanojen alkuosana muodossa centi-, mutta merkitys ei ole 'sadasosa' vaan 'sata', esim. centipeda 'tuhatjalkainen', centimanus 'satakätinen'. Samalla tavalla käytetään myös sanoja decem 'kymmenen' ja mille 'tuhat': decemremis 'kymmenairoinen', decemplex 'kymmenkertainen' ja jälkiklassinen milleformis 'tuhatmuotoinen'. (Vrt. myös decennium 'vuosikymmen', millennium 'vuosituhat'.) Vastaavasti kreikassa δεκαετής 'kymmenvuotinen', ἑκατόμπεδος 'sata jalkaa pitkä', χιλιόκωμος 'tuhatkyläinen'. Δεκάμετρον on 'kymmenmitta', etymologisoivasti 'dekametri', mutta ei nykymerkityksessä vaan runomitan nimenä (vrt. heksametri, trimetri). Latinaksi sellaisesta runoilijasta, joka käyttää monia mittoja, voidaan runollisesti käyttää ilmaisua centrimeter.

Modernin SI-järjestelmään ensimmäisenä hyväksytyt prefiksit olivat väliltä 10-12 - 1012. Kuten edellä, suurentavat prefiksit perustuvat kreikankielisiin sanoihin, jotka tosin sopivien lukusanojen puutteessa ovat melko mielivaltaisia: mega- (méga-)  μέγας 'suuri', giga- ← γίγας 'jättiläinen' ja tera- (téra-)  τέρας 'hirviö'. Kreikkalaisperäiset mikro- (micro-) ← μικρός 'pieni' ja nano-  νᾶνος 'kääpiö' ovat merkitystensä puolesta mielekkäät vastakohdat liitteille mega- ja giga-, mutta piko- (pico-) on johdettu italian sanasta piccolo 'pieni'. Giga- ja nano- voivat tietenkin perustua myös latinan sanoihin gigas ja nanus, mutta nämä on joka tapauksessa lainattu latinaan kreikasta. Kielestä riippumatta alkukielenmukaisempi muoto olisi ensiksi mainitun tapauksessa giganto-. Vaikka sanan μέγας taivutusvartalo onkin μεγαλο-, josta johtuu eräistä sivistyssanoista tuttu megalo-, esiintyy myös μεγα- kreikkalaisten yhdyssanojen alkuosana. 

Prefiksit mikro- ja mega- olivat olleet jo ennestään käytössä tieteellisessä kielessä myös sananmukaisissa merkityksissään, esim. megafauna, mikroevoluutio. Samaan sarjaan kuuluva makro-  μακρός 'suuri, pitkä' ei kuitenkaan päässyt mukaan SI-järjestelmään. British Association for the Advancement of Science suositteli jo vuonna 1873 kertoimien mega- (vokaalien edellä meg- tai megal-) ja micro- käyttöä sekä George Johnstone Stoneyn ehdotuksen mukaisesti nimeämiskäytäntöä, jossa eksponentti liitetään yksikön nimeen, esim. gramme-nine '109 grammaa' ja ninth-gramme '10-9 grammaa'. Etuliite pico- mainitaan William Henry Ecclesin käsikirjassa Wireless Telegraphy and Telephony: A Handbook of Formulae, Data, and Information (1915), jossa lisäksi suositellaan kertoimelle 10-9 etuliitettä millimicro- tai vaihtoehtoisesti billi- (vrt. billion 'miljardi'). Tämä varhaisin Oxford English Dictionaryn tuntema esiintymä liitteestä pico- saattaa myös selittää sanan italiankielisen alkuperän, sillä Eccles toimi Nobel-palkitun Guglielmo Marconin avustajana. IUPAC vahvisti etuliitteet giga-, nano-, tera- ja piko- kemian käyttöön vuonna 1947.

Fyysikkojärjestö IUPAP:n vuonna 1961 vahvistamat, vuonna 1963 myös SI-järjestelmään hyväksytyt femto- ja atto- tulevat hieman odotusten vastaisesti tanskan kielen sanoista femten 'viisitoista' ja atten 'kahdeksantoista', jotka viittaavat kertoimien eksponenttien itseisarvoihin 15 ja 18. Näiden nimitysten takana oli tanskalainen fyysikko Henning Højgaard Jensen (1918 - 2001, ks. muistokirjoituksen s. 8 - 9).

Tasapainottamaan asteikkoa vahvistettiin vuonna 1975 edellisiä vastaavat suurentavat etuliitteet peta- (péta-) ja eksa- (éxa-), jotka perustuvat kreikan sanoihin πέντε 'viisi' ja ἕξ 'kuusi'. Luvut viittaavat kertoimien pohjalle ajatellun kantaluvun 103 eksponentteihin 5 ja 6, sillä (103)5 = 1015 ja (103)6  = 1018. Kummallista kyllä, peta- noudattaa itse asiassa samaa logiikkaa kuin tera-, koska tämä voidaan vapaalla assosiaatiolla tulkita yksinkertaistetuksi muodoksi kreikan sanasta τετρά 'neljä'.


Viimeisimmät, vuonna 1991 hyväksytyt prefiksit jatkavat ajatusta tuhannen potensseista: proteettisesti laajennetut tsepto- (zepto-) ja jokto- (yocto-) perustuvat BIPM:n sivuston mukaan sanoihin sept (!) 'seitsemän' ja octo 'kahdeksan', mutta muodollisesti kyse voisi yhtä hyvin olla kreikan sanoista ἑπτά 'seitsemän' ja ὀκτώ 'kahdeksan'. Joka tapauksessa luvut seitsemän ja kahdeksan viittaavat siis tuhannen eksponentteihin: (103)-7 = 10-21 ja (103)-8  = 10-24. Näiden etuliitteiden suurentavat vastinparit on muodostettu pienempien suuruusluokkien logiikkaa epämääräisesti noudattaen yksinkertaistamalla konsonanttiryppäät muotoihin tsetta (zétta) ja jotta (yotta), joiden pohjalla olevat luvut seitsemän ja kahdeksan toteuttavat tietenkin edelleen logiikkaa (103)7 = 1021 ja (103)8  = 1024. Toisin kuin ylempänä käsitelty hehto-, suomenkielinen muoto jokto- on muiden uudempien lainasanojen (esim. laktoosi) tapaan säästynyt äänteenmuutokselta kt  ht.

Läntisessä kulttuuripiirissä on ollut perinteisesti tapana suhtautua melko liberaalisti latinan ja kreikan kielten kohteluun sivistyssanoja muodostettaessa, mistä esimerkkinä mainittakoon myös sellaiset sanahirviöt kuin heksadesimaali ja homofobia. Kuten kemian terminologiaa käsitelleen kirjoitukseni kommenttiosiossa todettiin, eivät kreikkalaiset hyväksy varauksetta ranskalaisten keksimiä pseudokreikkalaisia termejä kuten apophonie 'astevaihtelu'; myös edellä mainituilla sanahirviöillä on kansainvälisen käytännön vastaiset vastineet δεκαεξαδικό ja ομοφυλοφοβία tai ομοερωτοφοβία. Tämän valossa on mielenkiintoista verrata SI-järjestelmän prefiksien kreikankielisiä vastineita kansainväliseen käytäntöön. Latinalaisperäiset déci-, centi- ja milli- on odotetusti korvattu kreikankielisillä vastineilla δεκατο- 'kymmenes', εκατοστο- 'sadas' ja χιλιοστο- 'tuhannes'. Toiseen suuntaan déca- on muuttumaton δεκα-, mutta typistynyt muoto hecto- on palautettu alkuperäisen vokaalin kanssa muotoon εκατο-. Samoin kilo- on saanut alkuperäisen kreikankielisen asunsa χιλιο-, jonka latinisoitu vastine chilio- on käytössä myös uuslatinassa.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Armeijakielestä

Armeijakielellä eli sotilassuomella tarkoitan yleisesti asepalveluksessa olevien ihmisten käyttämää puhuttua ja kirjallista suomen kielen muotoa. Tämä käsittää paitsi sotilasslangin myös komentokielen, käskykielen, muun taistelukoulutukseen kuuluvan ilmoitusten ja taistelunjohtamisen kielen sekä ohjesääntöjen ja oppaiden kielen. Kyseessä on siis monimutkainen, alueellisestikin vaihteleva kokonaisuus, jonka osa-alueet luonnollisesti vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa. Siviilimaailmaailmassa armeijakielen prosodiset ja fraseologiset ominaispiirteet aiheuttavat kuulijoissa yleensä ärtyneisyyttä.

Tässä kirjoituksessa käsittelen tapausesimerkkinä Ylen Elävästä arkistosta löytyvää dokumenttielokuvaa "Valmistautukaa!" (1982, löytyy myös Youtubesta). Ohjelmassa nähdään mm. pataljoonankomentaja puhuttelemassa joukkoaan ja pitämässä oppituntia, yliluutnantti pitämässä varustarkastusta ja sulkeisjärjestysharjoitusta, luutnantti opettamassa järjestymistä, sisäpalvelusta ja rynnäkkökiväärin lukon irroittamista, lääkäri pitämässä terveystarkastusta ja varusryhmänjohtaja opettamassa pinkan tekoa. Nostan esille kielellisesti kiinnostavia seikkoja sikäli kun niitä tulee ohjelmassa vastaan.

Aamu alkaa päivystäjän komennolla "komppaniassa herätys!". Alokkaiden toimia valvova alikersantti ohjeistaa yleispersoonamuodoilla: "niin kuin eilen opetettiin, taitetaan sivut siihen päälle". Tällaisella muodolla on yleensä sellainen merkitysvivahde, että kyseessä on asia, joka pitäisi osata ja tehdä ilman eri kehoitusta: kyseessä ei ole muodollisesti käsky, vaan ikään kuin jo opitun säännön toistaminen. Alikersantin vastaavantyyliset ohjeet pallilla istumisesta (esim. "katse on luotuna suoraan eteenpäin") koostuvat suhteellisen huolitellusta kirjakielestä, mikä kertoo siitä, että ne ovat pitkälti ulkoa opittuja fraaseja. Ero spontaaneihin ohjeistuksiin kuten "enemmän selkä suoraks" on selkeä.

Tupaan saapuva yliluutnantti sanoo ovella "jatkakaa", koska muuten ensimmäinen hänet huomaava tuvassaolija olisi velvollinen huutamaan "huomio!" ja tekemään ilmoituksen. Yliluutnantti ohjeistaa persoonattomasti (mahdollisesti jotain sääntöä siteeraten) "kirjallisuus pitää pitää kaapissa" ja käskee sitten alikersanttia: "korjatkaa yksityisen miehen virheitä" (nykyään sanottaisiin "yksittäisen miehen"). Näissä lauseissa, kuten monissa muissakin, on kuultava tunnistettava nuotti: ensimmäisissä sanoissa ensimmäinen tavu äännetään korkeammalla intonaatiolla, viimeisessä sanassa kaikki. Viimeistä sanaa edeltävä sana voi myös olla vailla korotettua tavua. Tämä lauseintonaatio mukailee komennoille tyypillistä nuottia, josta hyvänä esimerkkinä on myöhemmin kuultava "tuvassa parijonoon järjesty".

(Opettaessaan järjestymistä käytävälle kolmiriviin yliluutnantti sanoo toiselle ryhmälle "aloittaen vasemmalta", mutta ryhmän aloittaessa vasemmalta hän korjaa "aloittaen täältä" ja ohjaa ryhmän oikealle.)

Järjestyminen on siis siirtymistä tiettyyn muotoon (riviin tai jonoon) ja paikkaan. Tähän liittyen mieleen tulee eräs hauska anekdootti: toimiessani aliupseerikoulussa oppilasjohtajana olin komentanut joukon järjestymään kolmiriviin. Jotkut juttelivat järjestyessään, mihin totesin asianmukaiseen tyyliin "järjestyttäessä ei puhuta!". Joku oppilastoveri kommentoi tähän, että "homot ja rikolliset järjestäytyy, armeijassa järjestytään" tai jonkin muun yhtä nokkelan kielenhuollollisen muistisäännön. Syy kommenttiin oli tietenkin se, että normaalisti sanottaisiin "järjestyessä ei puhuta" käyttäen persoonapäätteetöntä muotoa: käytin omasta mielestäni luontevasti passiivimuotoa järjestyttäessä = kun järjestytään, mutta kyseinen oppilas oletti epätavallisen muodon kuullessaan, että olin käyttänyt väärää verbiä, vaikka siinä tapauksessa olisin tietenkin sanonut "järjestäydyttäessä ei puhuta". Nykyinen Yleinen palvelusohjesääntö (YLPALVO 2009) käyttää passiivia, esim. "Tervehdittäessä ei käytetä sanallista ilmaisua, ellei esimies sitä tee" (§ 109) mutta yksittäistapauksena myös: "Juostessa ei tervehditä, mutta tilanteen salliessa juoksu muutetaan kävelyksi, jotta tervehtiminen on mahdollista." (§ 115.)

Komppanian edessä pataljoonankomentaja kertoo alokkaille, että heidän armeijassa olonsa perustuu "Suomen hallitusmuotoon", jonka mukaan "jokainen Suomen kansalainen on velvollinen olemaan osallisena isänmaan puolustuksessa tai sitä avustamaan, niinkuin siitä laissa säädetään." Kyseessä on vuoden 1919 hallitusmuoto, jonka korvasi vuonna 2000 uusi perustuslaki.

Alokas Roinialan saapuessa luokintatarkastukseen hän ilmoittautuu sotilaallisesti: "Herra tohtori, alokas Roiniala ilmoittautuu luokintatarkastukseen". Tohtorin komennettua alokkaan istumaan muuttuu tilanteen sävy siviilimäisemmäksi, mutta tohtori silti teitittelee alokasta ("hengitättekö suun kautta syvään"). On tietenkin mahdollista, että muodollinen puhuttelu johtuu kameran läsnäolosta.

Seuraavassa kohtauksessa luutnantti pitää koulutusta joukolle alokkaita. Luutnantin puhe ansaitsee tulla lainatuksi tässä kokonaisuudessaan siltä ostin, kuin se ei häviä kertojan äänen alle:
"Asento! [Alokkaat tekevät asennon.] Opetan teille rynnäkkökiväärin lukon irroittamisen. Lepo! [Alokkaat ottavat levon.] Komento kuuluu: LUKKO - IRROITA. Komennon valmistavalla osalla LUKKO viedään kantapäät yhteen. Tehkää! [Alokkaat tekevät asennon.] Ja suoritusosalla IRROITA siirrytään asekäsittelyasentoon polvelta, joka on tällainen. [Näyttää.] Siirtykää! [Alokkaat siirtyvät aseenkäsittelyasentoon.] Kädensuoja polvea vasten, oikea käsi aseen perällä. [Luutnantti käskee siirtämään oikean käden laatikon kannelle ja painamaan vapautinsalpaa.] Painakaa! [Alokkaat painavat. Luutnantti käskee ottamaan laatikon kannen irti.] Ottakaa! [Luutnantti käskee asettamaan laatikon kannen vasempaan reunaan.] Laittakaa! [Alokkaat laittavat. Tämän jälkeen irroitetaan palautinjousi, ja luutnantti näyttää, miten lukko ja luisti vedetään taakse.] Vetäkää! [Alokkaat vetävät.] Nostetaan lukko ja luisti ylöspäin, ja taaksepäin vetämällä ne lähtevät pois aseesta. Vetäkää! [Alokkaat vetävät.]"
(Olen noudattanut ohjesäännöissä ja oppaissa käytettävää tapaa kirjoittaa komennot suuraakkosilla.)

Suoritus opitaan johdetusti vaiheittain. Kaikki tehdään komentojen mukaan, mikä osaltaan totuttaa "vaistomaiseen tottelemiseen". Koulutustaitoon kuuluu, että jokaisen vaiheen suorittamisen komentamiseen käytetään sopivaa verbiä (esim. "siirtykää", "painakaa", "vetäkää") eikä joka kerta "näin tehkää". Muoto noudattelee samaa formaattia kuin komentojen valmistava osa - suoritusosa.

Yliluutnantin pitämä vartio-oppitunti on yhtä lailla muodollinen:
"Tämän vartio-oppitunnin aiheena on vartiomiehen oikeudet ja velvollisuudet. Ensimmäiseksi: vartiomiehen aseen käytöstä. Vartiomies saa käyttää asettaan seuraavissa tapauksissa. Puolustaakseen henkilöä tai omaisuutta, jota suojelemaan tai vartioimaan hänet on määrätty. Puolustaakseen itseään sekä karkaavaa vankia tai vartioitavaa henkilöä vastaan, ellei tämä varoitushuudoista luovu karkausyrityksestä. Huomioikaa: karkaavaa arestilaista vastaan ei ampuma-asetta kuitenkaan käytetä. Asetta käytettäessä on otettava huomioon, että: milloinkaan ei käytetä enempää väkivaltaa, kuin edellä mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi välttämättä on tarpeen. Vilkasliikenteisellä paikalla tai mualla, missä ampuma-aseen käytöstä voi aiheutua vahinkoa sivullisille, saa asetta käyttää vain suojeltaessa vartiopaikkaa väkivaltaiselta hyökkäykseltä tai torjuttaessa vartiomiestä tai vartiomiehen suojelemaa tai vartioimaa henkilöä vastaan kohdistuvaa vaarallista hyökkäystä. Aseen käyttäjä huutaa, ellei uhkaava vaara tee tätä mahdottomaksi, kahdesti kovalla äänellä 'seis, seis' sekä ampuu vielä varoituslaukauksen. Ellei annettuja varoituksia ja kieltoja noudateta, vartiomies suuntaa aseen, mikäli mahdollista, lähestyjän tai pakenijan jalkoihin."
Oppitunnissa on vahva paperista luvun tuntu, mikä on vartio-oppitunnilla sikäli järkevää, että vartiomiehen oikeudet ja velvollisuudet on kerrottava kaikille samanmuotoisina väärinkäsitysten välttämiseksi. Oikeutettua voimankäyttöä ei nykyään kutsuttaisi väkivallaksi, vaan sanottaisiin, että "ei käytetä enempää voimaa". Tätä ei pidä välttämättä nähdä minään eufemismina, jolla yritetään "naamioida väkivalta" joksikin muuksi, vaan perusteltuna erotteluna oikeudettoman väkivallan ja oikeutetun voimankäytön välillä.

Vartio-oppituntikohtausta seuraa esimerkkisuoritus vartiomiehen vaihdosta. Vaihdonjohtaja ja uusi vartiomies saapuvat polkupyörillä lukitulle portille. Vaihdonjohtaja komentaa uudelle vartiomiehelle ensin  "pyörältä - nouse!", sitten "asento!" ja lopuksi "ase rinnalle - vie!". Tämän jälkeen vaihdonjohtaja avaa portin ja komentaa: "vartiot - vaihtakaa!". Tätä seuraa sananvaihto, joka on kuultavissa tasatunnein myös Helsingin päävartiossa: vanha vartiomies sanoo "luovutan vartion", mihin uusi vartiomies vastaa "otan vastaan vartion". Vaihdonjohtaja sulkee portin, komentaa asennon ja "selkään - vie!", "pyörä käteen - ota!" ja lopuksi "osasto - mars!".

(Sulkeisjärjestysohjesääntö 1980)
Seuraavassa kohtauksessa luutnantti pitää suksisulkeisia. Sulkeisjärjestysharjoituksessa joukko on suljetussa muodossa, jossa kunkin yksittäisen miehen paikka on tarkasti määritelty suhteessa muihin. Kaikki toiminnot suoritetaan ennalta määriteltyjen komentojen mukaan. Eräs näistä komennoista on "taakse - poistu!", jolla joukko siirtyy juosten kymmenen askelta taaksepäin. Kyseistä komentoa onkin perinteisesti käytetty joukon rangaistuksenomaiseen höykyttämiseen, etenkin, jos poistumissuunnassa on ylämäki tai muita esteitä.

Suksisulkeisten jälkeen seuraa pataljoonankomentajan oppitunti ryhmänjohtajille simputuksesta. Heti tämän kohtauksen jälkeen seuraa kouluttajan pitämä varustarkastus. Luutnantti sanoo varusesineen nimen, ja varusmiehet ottavat esille kyseisen varusesineen. Varusesineiden nimeäminen noudattaa samaa usein hilpeyttä herättävää formaattia kuin viralliset listat, esim. "alushousut, pitkät, kaksi paria".

Toisin kuin kertojaäänen ja kuvan yhdistelmästä voisi kuvitella, ei "rättisulkeisilla" viitata varustarkastukseen, vaan järjestymisharjoitukseen, jossa joukko komennetaan järjestymään uudestaan ja uudestaan erilaisissa varustuksissa. Lempinimen rättisulkeiset yhteys varsinaisiin sulkeisharjoituksiin on ilmeinen toisin kuin siviilielämästä tuttujen ilmaisujen kalvosulkeiset tai PowerPoint-sulkeiset: näissähän on kyse siitä, että suhteellisen passiiviselle joukolle näytetään joukko kalvoja- tai PowerPoint-dioja, eikä komentojen vaistomaisesta seuraamisesta tarkoin määrätyllä tavalla.

Toimistokäyttäytymistä harjoitellaan alokkaiden tuvassa. Alokas Roiniala koputtaa, tulee sisään, kumartaa ovella ja tulee puhuttelemaan sotilasmestaria esittävää kersanttia: "Herra sotilasmestari, alokas Roiniala, asiaa al- alikersantti Lehtovaaralle." Muka-sotilasmestari antaa luvan toimittaa asia, jolloin alokas siirtyy alikersantin eteen ja sanoo: "herra alikersantti, lainaamani nimilista". Alikersantti vastaa: "Kiitos. Voitte poistua." Alokas Roiniala poistuu ja saa pian kersantilta palautteen suorituksestaan: "Alokas Roiniala, suoritus meni tyydyttävästi lukuun ottamatta muutamaa virhettä sekä että unohditte kumartaa pois lähtiessänne. Selvä. Menkää paikallenne." Seuraavaksi nähdään korpraali Männistön päivärahojenkuittaussuoritus oikean sotilasmestarin luona. Toisin kuin alokas Roiniala lääkärintarkastuksen yhteydessä, korpraali Männistö ei puhu itsestään kolmannessa persoonassa: "Herra sotilasmestari, korpraali Männistö, ilmoittaudun kuittaamaan päivärahoja." Tähän kaavaan viitataan usein ilmaisulla "puhuttelu, esittely, asia". (Sotilaskoulutuksellisista näkökohdista voitaisiin pitää mielekkäänä, että tavallisen puhuttelun osien järjestys vastaisi viestiliikenteen käytäntöjä.)

Taistelukoulutuksessa kuullaan esimerkkejä ryhmän sisäisestä viestinnästä: ryhmänjohtaja komentaa mm. "asemaan" ja "syöksyyn", ja muut taistelijat toistavat komennot. (Komennon "hälytys!" jälkeen kuultava vastaus "perkele" ei ole minkään ohjesäännön mukainen.) Yhdessä kohtauksessa nähdään myös käsimerkki: sivuille ojennetut kädet merkitsee avoriviä, jossa taistelijat ovat rivissä viiden metrin välein toisistaan. Panssarintorjunta-aseiden yhteydessä kuullaan ryhmänjohtajan (?) maalinosoitus "kärkivaunu", sen kuittaus "maali selvä" ja etäisyyden arvio "viissataa", jota ampuja tarvitsee tähtäämiseen. Periaatteena on, että komennot toistetaan niiden perillemenon varmistamiseksi (tämän jo vanhentunut nimitys on huutoketju) ja että valmiudesta annetaan ilmoitus.

Loppupuolella silmälasipäinen kapteeni, oletettavasti komppanian päällikkö, luettelee, ketkä jääkärit on valittu Reservialiupseerikouluun: nimet luetellaan järjestyksessä sukunimi-etunimi, mikä jokseenkin vastaa varustarkastuksessa käytettävää kaavaa "alushousut, pitkät". Kyseistä oppilaitosta nimitetään nykyään Aliupseerikouluksi. Etuliite reservi- esiintyy ylipäänsä enää Reserviupseerikoulun nimessä ja siihen kiinteästi liittyvässä nimityksessä reserviupseerikurssi. Kertoja nimittää viimeksi mainittua "Upseerikouluksi", mikä olikin kyseisen koulun nimi vuosina 1940 - 1952. Tarkemmin pitäisi tietenkin puhua aliupseeri- tai reserviupseerikurssista, jotka voi molemmat suorittaa useammassa kuin yhdessä varsinaisessa koulussa, mutta koulu-loppuisia ilmaisuja on tapana käyttää tässäkin merkityksessä. Virallisen termin upseeri reservissä sijaan on myös tapana käyttää vanhakantaista reserviupseeria erotuksena kantahenkilökunnasta eli tässä tapauksessa kadettiupseereista.

Edellä mainittu jääkäri on sotamiehen arvon nimitys jalkaväessä. Sotamies ei ole käytössä enää muuta kuin abstraktiona, sillä alimman miehistön arvon nimitys vaihtelee aselajista tai joukosta riippuen: nykyään arvon nimityksiä ovat esimerkiksi jääkäri (jalkaväki), kaartinjääkäri (Kaartin jääkärirykmentti), pioneeri (pioneeri), viestimies (viesti), tykkimies (tykistö, ilmatorjunta) ja rakuuna (Rakuunaeskadroona). Muissa arvoissa ainoat aselajikohtaiset poikkeamat olivat ennen vanhaan vänrikin nimitys kornetti ja kapteenin nimitys ratsumestari ratsuväessä. Ennen sotilasvalaa sotamiehestä käytetään kuitenkin kaikkialla nimitystä alokas.

Viimeisessä kohtauksessa alikersantti ohjeistaa pinkan taittelussa oikeaoppisesti jakkaran päälle käyttäen kaksinkerroin taittelusta ilmaisuja "poikki" ja "halki". Kun pinkka on tämän jälkeen asetettu jakkaralle, tulee jakkaran yli menevät sivut taittaa sen alle: alikersantti ohjeistaa sanoen "sisäänpäin", jolloin alokkaan kääntäessä sivun pinkan päälle, alikersantti tarkentaa "ei ulospäin vaan sisäänpäin" tarkoittaen, että reunat on taiteltava pinkan alle. (Ei siis ihme, jos alokas ei ymmärrä.) Kenkien jättäminen siihen tilaan, että ne saavat "hengittää" yön aikana, kuittautuu tehokkaasti yhdellä lauseella.