torstai 26. kesäkuuta 2014

Muinaiskreikan äänitteistä

Historiallisten kielten opiskelussa voi kirjallisuuden ja historian tutkija melko huoletta keskittyä luetun ymmärtämiseen välittämättä juurikaan rekonstruoidusta ääntöasusta. Kreikan ja latinan tapauksessa tämä ei tule kirjallisuudentutkijan osalta kysymykseen, sillä huomattava osa kirjallisuutta edustaa runoutta, jota arvostaakseen on pakko pyrkiä ymmärtämään ääntämystä, joka on mitan taustalla. Oman kokemukseni mukaan latinan ja kreikan kohdalla tyypillisesti laiminlyödään foneettinen tarkkuus, jolloin metriikan opinnoissa on painettava mieleen kaikenlaisia ylimääräisiä sääntöjä sen sijaan, että runoutta voisi lukea prima vista noudattaen lähinnä vain kielen ääntämissääntöjä.

Huolimatta siitä, missä tarkoituksessa historiallista kieltä opetellaan, on oppimisen kannalta parasta pyrkiä harjaantumaan monipuolisesti kaikilla kielenkäytön osa-alueilla eli lukemisessa, kirjoittamisessa, puhumisessa ja kuuntelemisessa. Jos ja kun päämääränä ei sinänsä ole aktiivinen kielitaito, voidaan puhuminen ja kirjoittaminen korvata ääneen lukemisella ja kopioimisella, mutta pääasia on, että kielellistä materiaalia käsitellään mahdollisimman monella tavalla. Tässä kirjoituksessa käsittelen eräitä muinaiskreikan äänitteitä lähinnä siltä kannalta, miten ne sopivat oppimisen välineiksi eli mitä niitä kuunnellessa on syytä huomioida.

Aloitan helposti kuunneltavista äänitteistä eli niistä, jotka löytyvät Society for the Oral Reading of Greek and Latin -järjestön sivuilta. Suurimmassa osassa lukijana on Stephen G. Daitz, jonka kasetilta The Pronunciation and Reading of Ancient Greek: A Practical Guide (1981) otaksun niiden otteiden olevan, joiden lähdettä ei sivulla erikseen mainita. Sivustolta löytyvät siis seuraavat otteet: Aiskhylos Kahlehdittu Prometheus 1007-1053, Alkman 58, Arkhilokhos 67, Aristofanes Linnut 227-262, Demosthenes De corona 199-208, Euripides Troijan naiset 740-779, Homeros Ilias 1,1-52 ja Sapfo 1.

Daitzin ääntämys noudattaa yllä olevan linkin takaa löytyviä ääntämisohjeita sitä lukuun ottamatta, että  hän ääntää kirjaimet ει säännöllisesti ei-diftongina eikä pitkänä e-äänteenä. Joissakin tapauksissa η aukeaa lähes a:ksi, mikä saattaa olla tarkoituksellista. Daitz ääntää musikaalisella aksentilla ja jättää (Sapfon ja Homeroksen perusteella) digamman ääntämättä.

Kunkin lopuista sivustolta löytyvistä otteista lukee eri henkilö. Mark Minerin lukemana sivulta löytyy Menandroksen Dyskoloksen säkeet 711-747. Hän ääntää oleellisilta osin samalla tavoin kuin Daitz, mutta puhe- eikä lauluäänella, ja sanan sisällä oleva aspiraatta tuntuu vaativan vähän turhankin paljon keskittymistä etenkin säkeessa 717. William Mullenista (Pindaros Olympia 1,1-64) on huomattava, että hän ääntää η-kirjaimen pitkänä e-äänteenä, mutta Rachel Kitzinger (Sofokles Elektra 1126-1170) ääntää ohjeen mukaisesti η-kirjaimen pitkänä ɛ-äänteenä ja digrafin ει pitkänä e-äänteenä.

Internetistä löytyy myös Stanley Lombardon lukema Iliaan ensimmäinen laulu. Hänellä tuntuu olevan hieman vaikeuksia vokaalien ja konsonanttien pituuksissa sekä toisinaan painollisen tavun sijainnissa (jonka hän ääntää painollisena, ei vaihtamalla sävelkorkeutta), mutta hän ääntää digamman esimerkiksi kohdassa Ἀτρεΐδης τε ϝάναξ ἀνδρῶν. Toinen arkaainen piirre on se, että hän ääntää υ-kirjaimen u- eikä y-äänteenä.

Saksalaisempaa suuntausta edustaa Konrat Ziegler (1884 - 1974), joka on julkaissut äänitteen Griechische Verse - Griechische Prosa. Äänite sisältää esipuheen lisäksi seuraavat otteet: Homeros Odysseia 1,1-10 (jonka joku käyttäjä on ladannut YouTubeen); Sofokles Oidipus Tyrannos 1-13, 1524-1530 ja 151 - 189; Aristofanes Akharneis 204-233; Ksenofon Anabasis 1,1,1-6; Thukydides 1,1-2 ja 21-22; Platon Apologia 1 = 17a-18a.

Esipuheessa Ziegler sanoo, että hän pyrkii lukemaan tekstit noudattaen oikeaa tavupituutta ja musikaalista aksenttia. Molemmista piirteistä hän mainitsee, että niiden suhteen kreikkaa on tapana ääntää väärin, vaikka tosiasiat ovat kiistattomasti tiedossa. Koska daktyyli, anapesti ja spondee koostuvat jaloista, joissa pitkä tavu vaihtelee kahden lyhyen kanssa, tulee ne lukea 4/8-tahtisina eikä 3/8-tahtisina, esimerkiksi daktyyli on ♩♫ eikä ♪♪♪. Jambi pitäisi puolestaan lukea 6/8-tahtilajissa eli ♪♩♪♩ eikä 4/8-tahdissa ♪♪♪♪. Ziegler viittaa tässä tapaan lukea runoutta niin, että rytmi muodostuu painollisten ja painottomien tavujen vaihtelusta eikä tavujen pituusvaihteluista. Ziegler on täysin oikeassa siinä, että kvantiteetti on nykygermaanisten kielten puhujille vaikea hahmottaa. Suomalaisille vokaalien ja konsonanttien pituuserot ovat suhteellisen helppo juttu, mutta jostain syystä Suomessakin klassista runoutta on tapana lukea "skandeeraamalla" eli painottamalla runojalkojen iskuja eikä normaaleita painollisia tavuja.


Akharneis-otteen yhteydessä Ziegler mainitsee, että kretikos-mittainen säe tulisi lukea nykymusiikissa harvinaisessa 5/8-tahtilajissa eikä 2/4-tahdissa: rytmi luetaan hänen mukaansa väärin "PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM", kun se pitäisi lukea " lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang".


Runoudessa Ziegler ääntää ρ-kirjaimen kielenkärjellä, proosassa kurkkuärränä. Molemmissa hän ääntää χ ja φ kirjaimet frikatiiveina eikä hän tunnu kykenevän tekemään johdonmukaista eroa τ- ja θ-kirjainten välillä. Jälkimmäinen ongelma tietysti poistuisi, jos hän ääntäisi myös θ-kirjaimen frikatiivina kuten nykykreikassa: aspiroitujen ja ei-aspiroitujen klusiilien erottamisen vaikeus on ylipäänsä ainoa pitkin hampain hyväksyttävä peruste klassisen kielen frikatiiviääntämiselle. Kirjaimen ζ hän ääntää ikään kuin se olisi saksan (tai suomen) z. Mielenkiintoista on, että levyn kuluessa hän siirtyy runouden lauluäänestä musikaaliseen aksenttiin Ksenofonin kohdalla ja lopulta Thukydidestä lukiessaan puhtaaseen dynaamiseen aksenttiin. Mitään selitystä tälle ei anneta. Puhumista ei pitäisi sekoittaa laulamiseen, ja melodisen aksentin osalta Ziegleriä parempi malli olisi varmaankin jokin nykykieli, jossa sellainen on, kuten vaikkapa liettua.

Kuten tunnettua, klassinen attika ja erilaiset taidekielet eivät ole ainoita muinaiskreikan muotoja. Uuden Testamentin kreikan tapauksessa on käytössä, kuten mainitsin toisaalla, lähinnä kaksi eri ääntämystraditiota, klassinen ja nykykreikkalainen. Klassisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Uuden Testamentin koinee-kreikkaa äännetään samalla tavalla kuin muutakin muinaiskreikkaa. Nykykreikkalainen ääntämys on etenkin Yhdysvalloissa suosittua, ja sitä suosiville koko Koine Greek New Testament onkin tarjolla lukijanaan Kyproksella syntynyt Spiros Zodhiates (1922 - 2009). Vaikka nykykreikkalainen ääntämys ("as the Greek read it today") ei varsinaisesti sovi muinaiskreikkaan, ei se tässä yhteydessä häiritse ainakaan itseäni, mikä tosin lienee tottumiskysymys. YouTubesta ei löydy näytteitä Zodhiatesin lukemisesta, mutta uustestamentillista kreikkaa voi kuunnella laulettuna nykykreikkalaisella ääntämyksellä (tekstitettynä englanniksi ja nykykreikaksi) täältä. Nykykreikan ääntämyksen ominaispiirteet verrattuna klassiseen luokkahuoneääntämykseen ovat lyhyesti sanottuna diftongien puute ("Modern Greek pronunciation does not split the diphthongs", kuten Zodhiates sanoo), vokaalien pituusopposition katoaminen sekä aspiraattojen ja soinnillisten klusiilien muuttuminen frikatiiveiksi.

Tunnettusta ranskalaisesta Assimil sans peine -sarjasta löytyy myös Grec ancien. Äänitteellä, jossa ei muiden saman sarjan kielipakettien tapaan tarvitse kuulla muuta kuin kohdekieltä, noudatetaan pitkälti Sidney Allenin (Vox Graeca, 1987) suosituksia. Osa lukijoista ääntää kurkkuärrän, osa kielenkärkiärrän, ja aspiraatat tuottavat osalle vaikeuksia. Digrafi ει ääntyy diftongina (vaikka ääntämisohjeessa annetaan éé), η pääsääntöisesti pitkänä e-äänteenä (ääntämisohjeessa èè). Huomattavaa on, että iota subscripum äännetään ja että aksentti on melodinen.


Vaikka kappaleiden teksteissä on mukaelmia kreikkalaisesta kirjallisuudesta, ovat varsinaisista kirjallisuusotteista huomattavimmat rekonstruoiduin melodioin lauletut esimerkit kreikkalaisesta runoudesta. Nämä ovat Anakreonin 22,5-16 (kappale 83), puheäänellä 21 ja 48 sekä laulettuina 21; 2; 18,1-9; 40; 45 ja 48 (kappale 87) ja lopuksi Homeroksen Odysseia 1,1-10 (kappale 101). (Edellä käyttämäni anakreonttisten runojen numerointi perustuu tähän, Assimilin tekstimuodot ovat tosin hieman toisenlaiset.) Tekstit luetaan myös puheäänellä, mutta kappaleessa 87 laulettu osuus on huomattavasti pidempi: varsinaiseen lukukappaleeseen kuuluu vain kaksi ensimmäistä säkeistöä. Odysseian tapauksessa laulettu versio noudattaa arkaaisempaa ääntämystä, eli digamma on oletetulla paikallaan, ja υ ääntyy u:na eikä y:nä: esimerkiksi πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ἴδεν ἄστεα on laulettuna πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ϝίδε ϝάστεα.

Erkki Sirosen suomeksi toimittaman Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirjaan (2007) liittyy äänite, jossa hän lukee kaikki oppikirjan lukukappaleet tarkoitukseen hyvin sopivalla äänellä. Johdannossa Sironen luettelee kreikan äänteet mainiten erikseen Sidney Allenin suosituksiin perustuvat poikkeamat perinteisestä kouluääntämyksestä. Hän ääntää aksentilliset tavut totuttuun tapaan painollisina, mutta kouluääntämyksestä poiketen hän ääntää ει-digrafin pitänä suppeana e-äänteenä, φ-kirjaimen aspiraattana eikä f-äänteenä, ja ζ-kirjaimen [zd], mikä vastannee ainakin attikalaista ääntämystä (perinteinen kouluääntämys on ollut [dz] tai [ts]). Kirjain σ ääntyy μ:n edellä soinnillisena. Mainittakoon tosin, että aspiraattojen varsinainen aspiraattaääntämys kuuluu toteutuvan vain sanan alussa: sanansisäisesti aspiraatat realisoituvat klusiilien ja h-äänteen klustereina kuten suomen kielen sanassa tulethan (jota ääntämystä vastaan Allen on, ks. s. 28 alaviite 35). Iota sub- tai adscriptum ei äänny.  Lukukappaleet sisältävät runsaasti lyhyitä otteita kirjallisuudesta ja piirtoikirjoituksista, joiden lähteistä on luettelo teoksen lopussa (tosin listattuna lähteittäin, joten jonkin tietyn lukukappaleen lähteen löytäminen on työlästä).

Suomenkieliselle opiskelijalle Sirosen äänite on monessa suhteessa paras apuväline, sillä teksteihin on saatavilla oppikirjan muodossa valmis suomenkielinen sanasto ja kommentaari, ja ääntämys on sellaista, että suomenkielinen kykenee yhdistämään sen vaikeuksitta kirjoitusasuun opittuaan ensin muutaman säännön koskien sirkumfleksiaksenttia ja painettuaan mieleensä iota subscriptumin tavalliset esiintymisyhteydet. Kaikkia edellä käsiteltyjä äänitteitä voi kuitenkin käyttää kielenoppimisen apuna, kunhan kunkin lukijan ominaispiirteet huomioidaan. Suosittelisin erityisesti Assimilia jo pelkästään tekstien määrän (4 CD:tä) vuoksi.

Kuten Sironen mainitsee oman äänitteensä loppusanoissa, Christos Karvounis (Aussprache und Phonologie im Altgriechischen, 2008) puolustaa nykykreikkalaista ääntämystä sillä perusteella, että muinaiskreikan eri murteet ovat muodostaneet lukuisia eri äännejärjestelmiä, joista on enää mahdotonta saada varmaa tietoa. Vasta-argumenttini tähän on se, että didaktisesti mielekkäämpi valinta muinaiskielen tapauksessa on joka tapauksessa sellainen ääntämys, jossa äänteiden suhde kirjoitusasuun on mahdollisimman yksiselitteinen, mikä ei tietenkään nykykreikan ääntämystä noudatettaessa toteudu.

Uudempaan musiikkiin muinaiskreikkaa on sovitettu mm. Carl Orffin teoksessa Trionfo di Afrodite, jonka osat II (Corteo nuziale ed arrivo della sposa e dello sposo), III (Sposa e sposo) ja VI (Canto dei novelli sposi dal talamo) ovat Sapfoa, VII (Apparizione di Afrodite) Euripidesta. Musikaalishenkiset ihmiset voivat käyttää näitä hyödykseen esimerkiksi tekstien ulkoaopettelun apuvälineinä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Muinaisenglannista Tarussa sormusten herrasta

Mainitsin Viikinkejä koskevan kirjoituksen yhteydessä, että Tarun sormusten herrasta liitteistä ilmi käyvän kehyskertomuksen mukaan J. R. R. Tolkien on "kääntänyt" teoksen westroninkielisistä lähteistä korvaten westronin eli Keskimaan yleiskielen kaikissa yhteyksissä englanilla. Säilyttääkseen hobittien näkökulman Keskimaan kielelliseen ympäristöön hän on vienyt tämän periaatteen hieman tavallista pidemmälle kääntäessään myös westroninkieliset erisnimet englanniksi: esimerkiksi westroninkielisen nimen Karningul käännösvastine on Rivendell, koska alkuperäiseen asuunsa jätettynä nimi olisi ollut (englanninkieliselle) nykylukijalle yhtä vieras kuin haltiakielinen nimi Imladris. Sama periaate pätee myös hobittien nimissä: esimerkiksi Samwise ja lyhyempi Sam vastaavat samanmerkityksistä alkuperäistä nimeä Banazîr ja sen lyhennystä Ban. Nimistön "käännösvastineita" luodessaan Tolkien on hyödyntänyt paljon arkaaista englanninkielistä sanastoa kuten riven, dell 'laakso' ja sam- 'puoli-'. Rohanilaisten tapauksessa Tolkien on mennyt askeleen pidemmälle:
Having gone so far in my attempt to modernize and make familiar the language of the Hobbits, I found myself involved in a further process. The Mannish languages that were related to Westron should, it seemed to me, be turned into forms related to English. The language of Rohan I have accordingly made to resemble ancient English, since it was related both (more distantly) to the Common Speech, and (very closely) to the former tongue of the northern Hobbits, and was in comparison with the Westron archaic. In the Red Book it is noted in several places that when Hobbits heard the speech of Rohan they recognized many words and felt the language to be akin to their own, so that it seemed absurd to leave the recorded names and words of the Rohirrim in a wholly alien style. (1493)
"Made to resemble" tarkoittaa tässä tapauksessa, että käytännössä kaikki rohanilaisten nimet ja muut esimerkit heidän kielestään ovat muinaisenglantia. Osan erisnimistä Tolkien on modernisoinut asultaan nykyenglannin kanssa yhteensopiviksi (esimerkiksi Dunharrow, Snowbourn, Shadowfax ja Wormtongue), osan jättäyt sellaisekseen (esimerkiksi Edoras).

Erisnimien lisäksi kirjoissa ei valitettavasti ole muinaisenglantia edes sen vertaa kuin quenyaa tai sindaria, mutta olen joka tapauksessa koonnut tähän löytämäni esimerkit. Suorissa sitaateissa aksenttimerkki merkitsee pitkää vokaalia, mutta periaatteessa käytän muuten nykyisen käytännön mukaisesti makronia.

Sormusten ritareissa ei esiinny rohanilaisia, joten ensimmäinen esimerkki löytyy Kahdesta tornista (sivunumerot viittaavaat Harper-Collinsin taskukirjoihin):
'Peace, Éothain!' said Éomer in his own tongue. 'Leave me a while. Tell the éored to assemble on the path, and make ready to ride to the Entwade. (565)
Sana ēored merkitsee 'ratsain liikkuvaa joukkoa'. Rohanilaisten erisnimen "käännösten" alkuosanakin esiintyvä éo- pohjautuu sanaan eoh 'hevonen, ratsu'. Loppuosa -thain lienee sana þegn 'palvelija' ja -mer sana mǣr 'kuuluisa'. (Tässä kohden tekisi mieli kääntää nimi Éomer suomeksi muotoon "Hepokuulu".)
'Nor will you again,' said Gandalf. 'That is Shadowfax. He is the chief of the Mearas, lords of horses, and not even Théoden, King of Rohan, has ever looked on a better. (658)
Kuten totesin ylempänä, Shadowfax on nykyaikaistettu muoto: muinaisenglanniksi nimi koostuu kahdesta osasta, jotka ovat sceadu 'varjo' ja feax 'tukka, harja'. Sana mēaras on monikko sanasta mearh, joka merkitsee 'hevosta' tai 'ratsua'. Sanan feminiininen vastine mære on säilynyt englannissa muodossa mare. Théodenin nimi (þēoden) merkitsee 'kuningasta'.
[']Why indeed should we welcome you, Master Stormcrow? Láthspell I name you, Ill-news; and ill news is an ill guest they say.' (669)
Yhdyssanan láthspell lāþspell molemmat osat ovat säilyneet nykyenglannissa muodoissa loath ja spell. Jälkimmäisen merkitys 'sanoma, uutinen' näkyy sanan gospel 'evankeliumi' pohjalla olevassa muodossa gōdspell, joka merkitsee sananmukaisesti 'hyvää uutista'. Yllä siteeratun repliikin sanojan nimi Wormtongue koostuisi muinaisenglantilaisessa muodossaan sanoista wyrm 'käärme' ja tunge 'kieli'.
Arise now, arise, Riders of Théoden!
Dire deeds awake, dark is it eastward.
Let horse be bridled, horn be sounded!
Forth Eorlingas! (675)
Johtolauseessa mainitaan, että Théoden chanted in the tongue of Rohan, joka on tässä käännetty nykyenglanniksi viimeistä säettä lukuun ottamatta (toki tulkinnasta riippuen). Forð tarkoittaa 'eteenpäin', Eorlingas on monikko (vrt. mearas, Edoras) sanasta Eorling, jonka merkitys on 'Eorlin poika'. Suunnilleen oltermannia vastaava muinasenglantilainen titteli eorl puolestaan on kognaatti suomen skandinaavisperäiselle sanalle jaarli.
'Westu Théoden hál!' cried Éomer. 'It is a joy to us to see you return into your own. Never again shall it be said, Gandalf, that you come only with grief!' (676)
Éomerin toivotus on käytännössä suora Beowulf-sitaatti, sillä Beowulf tervehtii samoilla sanoilla (406: Wæs þū, Hrōðgār, hāl) kuningas Hrothgaria saapuessaan Heorotiin.
The king now rose, and at once Éowyn came forward bearing wine. 'Ferthu Théoden hál!' she said. 'Receive now this cup and drink in happy hour. Health be with thee at thy going and coming!' (682)
Sananmukaisesti 'mene, Théoden, terveenä!' Toivotus on samanmuotoinen kuin edellinen, mutta verbi on eri (feran).

Peter Jacksonin ohjaamissa elokuvissa on hieman enemmän muinaisenglantia kuin kirjoissa. Elokuvien käsittelemistä samassa yhteydessä alkuteoksen kanssa ei pidä tulkita kannanotoksi sen puolesta, että pitäisin elokuvia alkuteoksen arvoisina filmatisaatioina, mutta en viitsi jakaa kirjoitusta kahtia tämän alleviivaamisen vuoksi.

Aikaisemmin kirjoitin hieman yksinkertaistaen, että myös elokuvassa englanti vastaisi westronia ja että muut kielet olisi jätetty ennalleen, mutta käytännössä elokuvissa on lukuisia kohtia, joissa esimerkiksi rohanilaisten voidaan olettaa puhuvan omalla kielellään, vaikka dialogi onkin nykyenglanniksi.

Sanat mēaras ja lāþspell esiintyvät myös Kahdessa tornissa (2002), vaikka ensiksi mainitun sanoo Legolas eikä Gandalf. Huomattavampi on extended editionissa kuultava Éowynin laulu serkkunsa Théodredin hautajaisissa (1'20''):
Bealo-cwealm hafaþ frēone frecan forþ onsended,
gied sculon singan glēo-menn sorgiende
on medu-selde þæt hē mā nō wǣre,
his dryhtne dȳrest and māga dēorost. Bealo...
'Tuhokuolo on jalon soturin lähettänyt, / laulu on laulettava laulajien surren / simasalissa, että häntä ei enää ole, / hänen herralleen rohkeinta ja sukulaisnaisille rakkainta.' Näyttelijätär Miranda Otto ääntää sanan dryhtne muodossa [druhtne] ja sanan maga [maja]. Ensimmäinen säe on mukaelma Beowulfista, jossa bealo-cwealm hafað fela feorh-cynna forð onsended 'kauhukuolo on monta elävää lähettänyt' (2265-2266). Hautajaiskohtauksen lopuksi Gandalf mutisee seuraavan lauseen, joka on ikään kuin ylempänä käsiteltyjen, kirjassa tavattavien toivotusten yhdistelmä (1'22''):
Westū hāl. Ferðu, Théodred, ferðu.
'Ole tervehditty. Mene, Théodred, mene.' Niin ikään vain extended editionissa olevassa kohtauksessa Aragorn juttelee riehaantuneelle hevoselle. Puheesta erottuvat ainakin seuraavat sanat (1'27''):
Stille nū, stille, stille, nā drēfedness, frēond.
Hū nemnaþ þē? Hū nemnaþ þē?
[Éowyn kertoo hevosen nimen.]
Brego? Þīn nama is cynglic.
'Hiljaa nyt, hiljaa, hiljaa, ei hätää, ystävä. Mikä on nimesi? Mikä on nimesi? - Brego? Nimesi on kuninkaallinen.' (Brego merkitsee mm. 'kuningasta' tai 'herraa'.) Viimeinen lause on tekstitetty englanniksi your name is kingly. Kohtaus on sinänsä mielenkiintoinen, että Éowyn kertoo hevosen nimen Aragornille nykyenglanniksi, vaikka kuuleekin tämän puhuvan hevoselle muinaisenglanniksi. Ainoa mieleeni tuleva tulkinta on, että Éowyn on jotenkin ärsyyntynyt ja pyrkii puhuttelemalla Aragornia westroniksi (eli nykyenglanniksi) korostamaan hänen ulkopuolisuuttaan. Tämän perusteella voitaisiin nähdä jonkinlaisena asenteenmuutoksena kohtaus Kuninkaan paluussa (2003), jossa Éowyn sanoo Aragornille seuraavasti:
Westū, Aragorn, hāl.
Lause itsessään on tietenkin toisinto ylempänä käsitellyistä lauseista.

Lopuksi on mainittava vielä eräs seikka. Ylinnä siteeraamaani rohanilaisten kielellistä representaatiota käsittelevään otteeseen Tarun sormuisten herrasta liitteestä F liittyy seuraava alaviite:
This linguistic procedure does not imply that the Rohirrim closely resembled the ancient English otherwise, in culture or art, in weapons or modes of warfare, except in a general way due to their circumstances: a simpler and more primitive people living in contact with a higher and more venerable culture, and occupying lands that had once been part of its domain.
Se, että elokuvissa ei ole oikeastaan noudatettu tätä vaan härskisti käytetty esimerkiksi anglosaksihenkisiä koristekuvioita, ei ole välttämättä varsinainen virhe, sillä rohanilaiset edustivat Tolkienille itselleenkin mitä ilmeisimmin jonkinlaisia fantasia-anglosakseja.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kielten historiallisesta nimeämisestä

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin ohimennen skandinaavisten muinaiskielten nimistöä. Tässä blogissa vilahtelee muutenkin kaikenlaisia etuliitteitä ja määritteitä, joten ajattelin yrittää tehdä niistä jonkinlaista selkoa tässä kirjoituksessa. Kirjoitus ei valitettavasti sisällä esimerkkejä eri kielimuodoista ja on muutenkin pitkäliti tylsä luettelo. Englannin-, saksan- ja ruotsinkielisistä vastineista en kuitenkaan pyri missään nimessä antamaan kattavia listoja. Jos olen vetänyt mutkia suoraksi tai unohtanut mainita jotain oleellista, kuulen siitä mielelläni kommenteissa.

Etuliite kanta- viittaa tunnettujen kielimuotojen pohjalta historiallis-vertailevalla menetelmällä rekonstruoituun kantakieleen: esimerkiksi germaanisten kielten kantakieli on kantagermaani ja uralilaisten kielten kantakieli on kantaurali. Kantakieli on siis tyypillisesti esihistoriallinen, vaikka poikkeuksiakin on: esimerkiksi romaanisen kieliryhmän kantakieli on latina, josta on säilynyt lukuisia kirjallisia muistomekkejä, vaikka romaaniset kielet eivät tietenkään tiukassa mielessä perustu klassiseen kirjalatinaan vaan Rooman valtakunnan puhekieliin. Koska kantakieli on kuitenkin määritelmällisesti historiallis-vertailevan menetelmän luoma konstruktio, voidaan nykyromaanisten kielten pohjalta rekonstruoida kantaromaaninen kieli, joka luonnollisesti on oleellisilta osin melko lähellä tuntemaamme latinaa.

Historiallisena aikana kielet voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen, joita ilmaistaan etuliitteillä muinais-, keski- ja nyky-. Keski- viittaa jonkinlaiseen välimuotoon nyky- ja muinaismuotojen välillä, ja jos todellinen historia ei salli mielekästä kolmijakoa, putoaa keskivaihe pois. Jakoa voidaan tarkentaa etuliitteillä varhais- ja myöhäis-, esimerkiksi myöhäiskeskienglanti. Karkeasti ottaen varhais- ja myöhäismuodot suhtautuvat toisiinsa ymmärrettävyyden kannalta kuten murteet, muinais-, keski- ja nykymuodot kuten eri kielet. (Vaikka, kuten arvata saattaa, myöhäismuinais- ja varhaiskeskimuodot saattavat olla hyvin lähellä toisiaan.) Yksinään käytettynä nyky- eroaa tässä yhteydessä arkikielisestä merkityksestään, sillä useita tuttuja kieliä on puhuttu "nykymuodossaan" jo satojen vuosien ajan.

Hieman hankalampi on määrite esi-, jolla voidaan viitata joko jonkin (kanta)kielen esimuotoon, tai kyseistä kieltä samalla alueella edeltäneeseen kieleen, joka on tyypillisesti jättänyt enemmän tai vähemmän tuntuvan substraatin tulokkaiden kieleen. Molemmissa merkityksissä käytetään myös etuliitettä paleo-, esim. paleogermaaninen ja esigermaaninen viittaavat molemmat kantagermaania edeltävään kielen tasoon, mutta paleoeurooppalainen viittaa niihin kieliin, joita Euroopassa puhuttiin ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä.

Alla olevassa taulukossa näkyvät edellä käsitellyt määritteet muutamine erikielisine vastineineen:

suomienglantisaksaruotsi
esi-Pre-Vor-, Prä-pre-
kanta-Proto-Ur-ur-
muinais-OldAlt-forn-
keski-MiddleMittel-medel-
nyky-ModernNeu-ny-, nu-
varhais-EarlyFrüh-äldre
myöhäis-LateSpät-yngre

(Ruotsin osalta on huomattava, että myöhäiskeskiaika on kuitenkin senmedeltid, jota edeltävät äldre medeltid tai högmedeltid ja tidig medeltid.)

Jos esimerkiksi yhdistelmä varhaismuinais- tai myöhäismuinais- tuntuu hassulta, voi tietysti käyttää myös ilmaisua varhainen muinais- tai myöhäinen muinais-.

Koska kaikkien kielten historia ei noudata aivan samanlaisia kehityslinjoja, ja koska kaikista kielistä ei ole jäänyt samanlaista aineistoa, ei kaikkiin kieliin voida soveltaa täysin samaa terminologiaa aivan samalla tavalla. Toisaalta myös eri kielissä saatetaan käyttää tärkeimmän julkaisukielen mukaisia käännöslainoja, mikä osaltaan tekee nimistöstä kokonaisuutena vaikeammin hahmotettavaa. Yllä olevaa taulukkoa voi siis pitää vain eräänlaisena ideaalimallina. Aihetta on syytä lähestyä tapausesimerkkien kautta.

Nykyenglantia (Modern English) edeltää keskienglanti (Middle English), jota edeltää muinaisenglanti (Old English) eli anglosaksi (Anglo-Saxon). Viimeksi mainitun nimityksen ajatellaan usein viittaavan siihen, että kieli on anglien, saksien ja juuttien maahanmuuttoa seuranneen kielimuodon ääripääpohjainen (vrt. suomalais-ugrilainen) nimitys, mutta itse asiassa termin käyttö juontaa erotteluun mantereelle jääneiden saksien ja englantilaisten saksien välillä. Termin Old Saxon (Altsächsisch) voi siis tietyssä mielessä kääntää myös "vanhasaksiksi".

Muinaisenglannin historiallinen aika jakautuu suunnilleen puoliksi varhais- ja myöhäisvaiheeseen, joita edeltää esivaihe, johon yleensä viitataan temillä Prehistoric Old English, etenkin vanhemmissa teoksissa temillä Primitive Old English. Keskienglannin tarina alkaa periaatteessa vuoden 1066 normannivalloituksesta, mutta kielelliset muutokset eivät tietenkään tapahdu hetkessä. Oxford English Dictionary mainitsee, että ennen 1800-luvun loppupuolta keskienglannista (tai erityisesti varhaiskeskienglannista) käytettiin termiä Old English, ja muinaisenglannista termiä Anglo-Saxon. OED vetää muinaisenglannin rajan vuoteen 1150. Muinaisenglanti eroaa keskienglannista taivutusmuotojen runsaudessa sekä ranskalais- ja latinalaisperäisten lainojen vähäisyydessä.

Modern English eli nykyenglanti viittaa suuren vokaalimuutoksen (Great Vowel-Shift) jälkeiseen kielimuotoon, josta lähes kaikki taivutuksen rippeet ovat kuluneet pois ja jonka oikeinkirjoitus pitkälti vakiintui kirjapainotekniikan myötä. Keski- ja nykyenglannin raja asettuu suunilleen vuosiin 1450 - 1500. Koska nykyenglanti voi näin ollen viitata sekä 1900-luvun alun että King James Biblen kieleen thou art -muotoineen, käytetään selkeyden vuoksi "nykynykyenglannista" usein ilmaisua Present-Day English.

Saksan kielen historialliset vaiheet jakautuvat nimellisesti samalla logiikalla kuin englannin: nyky-yläsaksaa (Neuhochdeutsch) edeltävät muodot ovat keskiyläsaksa (Mittelhochdeutsch) ja muinaisyläsaksa (Althochdeutsch). Englanniksi käytetään nykymuodosta etymologisoivaa käännöstä New High German, mikä tekee lyhenteiden käytön yksinkertaisemmaksi. Alkuosa ylä- (hoch-, High) viittaa äänteenmuutosten motivoimaan maantieteelliseen jakoon: yläsaksa viittaa vuoristoisessa etelässä puhuttavaan saksaan, alasaksa (Niederdeustch) puolestaan pohjoisen alamailla puhuttavaan kieleen, joka itse asiassa polveutuu muinaissaksista. Alasaksa muodostaa murrejatkumon sekä hollannin että yläsaksan kanssa. Yläsaksa jakautuu lisäksi keskisaksaan (Mitteldeutsch) ja ylisaksaan (Oberdeustch). Keskisaksankielisen alueen erottaa ylisaksankielisestä Maine-joen tasalla kulkeva linja, jota voidaan nimittää joko Appel/Apfel-isoglossiksi, Speyer-linjaksi tai valkomakkaraekvaattoriksi. Keskisaksan sumeahkon pohjoisrajan määrittävät puolestaan maken/machen-isoglossi eli Benrather-linja ja ik/ich-isoglossi eli Uerdinger-linja. Luonnollisesti myös englanti jää näiden isoglossien pohjoispuolelle (vrt. muinaisenglannin æppel, macian ja ic).

Termiä Hochdeutsch käytetään usein merkityksessä 'saksan yleiskieli' erotuksena puhekielistä, vaikka tietenkin myös eteläiset puhekielet (ml. sveitsinsaksa) lukeutuvat historiallisesti (äännelaillisesti) yläsaksan piiriin.

Alla saksan kieleen liittyvä nimistö taulukkomuodossa:

saksaenglantisuomiruotsi
AlthochdeutschOld High Germanmuinaisyläsaksafornhögtyska800 - 1050
MittelhochdeutschMiddle High Germankeskiyläsaksamedelhögtyska1050 - 1350
FrühneuhochdeutschEarly New High Germanvarhaisnyky-yläsaksaäldre nyhögtyska1350 - 1650
NeuhochdeutschNew High Germannyky-yläsaksanyhögtyska1650 -
OberdeutschUpper Germanylisaksaövertyska?
MitteldeutschCentral Germankeskisaksamellantyska?
NiederdeutschLow Germanalasaksalågtyska


Ruotsin vaiheiden nimistö on astetta monimutkaisemi. 1900-luvun alusta puhuttuun "nykynykyruotsiin" viitataan termillä nusvenska, joka siis on vastaava termi kuin ylempänä käsitelty Present-Day English. Tätä edeltävä kielimuoto nysvenska jakaantuu varhais- ja myöhäisvaiheisiin, joihin viitataan ilmaisuilla äldre ja yngre nysvenska. Vaikka etuliitettä ny- käytetään muiden kielten tapauksessa samassa merkityksessä kuin suomen nyky-, on ruotsin tapauksessa esimerkiksi Kotuksen sivuilla noudatettu ruotsalaista tapaa ja käytetty (mielestäni hieman kömpelöä) käännösvastinetta uusruotsi erotuksena nykyruotsista. Muinaisruotsin myöhäisvaiheesta käytetään johdonmukaisesti termiä yngre fornsvenska, mutta varhaismuoto on normaalisti klassisk fornsvenska (äldre fornsvenska on toki myös käytössä). Suomeksi on ruotsin kielen vaikutuksesta tapana puhua "nuoremmasta" ja "vanhemmasta" varhaisemman ja myöhäisemmän sijaan.

Muinaisruotsia edeltävä muinaisskandinaavi jakautuu kahteen eri kieleen (murteeseen?), muinaislänsiskandinaaviin (islannin, fäärin ja norjan kantamuotoon) ja muinaisitäskandinaaviin (tanskan ja ruotsin kantamuotoon), joiden yhteinen kantamuoto on kantaskandinaavi. Muinaisitäskandinaavia edustaa riimuruotsi eli runsvenska. (Riimuista puheen ollen mainittakoon, että skandinaavinen äldre/yngre-jaottelu on lainautunut riimuista puhuttaessa myös muihin kieliin, esimerkiksi englanniksi sanotaan elder, younger futhark ja saksaksi das ältere, das jüngere Futhark.)

Alla olevassa taulukossa ovat sellaiset ruotsin kielen vaiheiden nimitykset, joita muistan nähneeni käytettävän:

ruotsisaksaenglantisuomi
urnordiskaUrnordischProto-Norsekantaskandinaavi150 - 800
fornnordiskaAltnordischOld Norsemuinaisskandinaavi800 - 1225
fornöstnordiskaAltostnordischOld East Norsemuinaisitäskandinaavi800 - 1225
runsvenskaRunenschwedischRune Swedishriimuruotsi800 - 1225
äldre fornsvenskaFrühaltschwedischEarly Old Swedishvanhempi muinaisruotsi1225 - 1375
yngre fornsvenskaSpätaltschwedischLate Old Swedishnuorempi muinaisruotsi1375 - 1526
äldre nysvenskaFrühneuschwedischEarly Modern Swedishvanhempi uusruotsi1526 - 1732
yngre nysvenskaSpätneuschwedischLate Modern Swedishnuorempi uusruotsi1732 - 1906
nusvenska?Contemporary Swedishnykyruotsi1906 -

(Tarkat vuosiluvut kaivannevat selityksiä: yksinkertaisuuden vuoksi muinaisskandinaavin takarajaksi merkitsemänäni vuonna 1225 ilmestyi ensimmäinen latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu ruotsinkielinen teksti, 1526 ilmestyi raamatunkäännös, 1732 ilmestyi ensimmäinen numero Then Swänska Argus -lehteä, ja 1906 astui voimaan oikeinkirjoitusreformi.)

Suomen kieleenkin liittyy muutama hauska yksityiskohta. Kuten tunnettua, Suomen historia on edennyt monessa suhteessa kuin pikakelauksella verrattuna eräiden muiden maiden historiaan. Sama pätee myös suomen kieleen, jonka kirjakielen vaiheet alkavat Mikael Agricolan Abckiriasta, joka ilmestyi 1542. Suomen kirjakielen ensimmäistä vaihetta nimitetään vanhaksi kirjasuomeksi. Tätä seuranneen varhaisnykysuomen katsotaan alkavan 1820-luvulla, jolloin kirjakieli alkoi saada enemmän vaikutteita itämurteista. Nykysuomen katsotaan puolestaan alkavan kirjakielen vakiinnuttua vuoteen 1880 mennessä, vaikka tämänkin jälkeen on tapahtunut lukuisia kosmeettisia muutoksia.

Vanhaa kirjasuomea edeltänyttä, kirjallisia muistomerkkejä jälkeensä jättämätöntä kautta kutsutaan varhaissuomeksi. Varhaissuomi ja muut itämerensuomalaiset kielet pohjautuvat yhteiseen kantakieleen eli kantasuomeen. Nykyään kiistanalaisen teorian mukaan itämerensuomalaisten kielten kantamuoto on myöhäiskantasuomi ja sitä edeltänyt kielimuoto eli varhaiskantasuomi olisi itämerensuomalaisten kielten ja saamelaisten kielten yhteinen kantamuoto: tätä kantamuotoa voidaan nimittää hieman läpinäkyvämmin (ja nähdäkseni johdonmukaisemminkin) suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi.

Edellisiestä kappaleesta saattaa huomata, että termit suomi ja itämerensuomi johdoksineen ovat itse asiassa tietyissä yhteyksissä synonyymejä. Termi itämerensuomalainen on sikäli redundantti, että ei ole mitään muita suomalaisia kuin itämerensuomalaisia kieliä, mutta kieltämättä se pehmentää hieman suomen kielen nimellistä valta-asemaa suhteessa esimerkiksi viroon, võruun ja karjalaan. Englanniksi voidaan tehdä asiaankuuluva ero käyttämällä termejä Finnish 'suomen kieli' ja Finnic 'itämerensuomalainen'. Jälkimmäinen on mielestäni parempi kuin Itämereen viittaava Baltic-Finnic tai Balto-Finnic, sillä englanniksi termit saattavat luoda mielikuvan "balttilais-suomalaisista kielistä", vaikka balttilaiset kielet (latvia, liettua, muinaispreussi) eivät indoeurooppalaisina kielinä ole geneettistä sukua itämerensuomalaisille kielille.