torstai 26. kesäkuuta 2014

Muinaiskreikan äänitteistä

Historiallisten kielten opiskelussa voi kirjallisuuden ja historian tutkija melko huoletta keskittyä luetun ymmärtämiseen välittämättä juurikaan rekonstruoidusta ääntöasusta. Kreikan ja latinan tapauksessa tämä ei tule kirjallisuudentutkijan osalta kysymykseen, sillä huomattava osa kirjallisuutta edustaa runoutta, jota arvostaakseen on pakko pyrkiä ymmärtämään ääntämystä, joka on mitan taustalla. Oman kokemukseni mukaan latinan ja kreikan kohdalla tyypillisesti laiminlyödään foneettinen tarkkuus, jolloin metriikan opinnoissa on painettava mieleen kaikenlaisia ylimääräisiä sääntöjä sen sijaan, että runoutta voisi lukea prima vista noudattaen lähinnä vain kielen ääntämissääntöjä.

Huolimatta siitä, missä tarkoituksessa historiallista kieltä opetellaan, on oppimisen kannalta parasta pyrkiä harjaantumaan monipuolisesti kaikilla kielenkäytön osa-alueilla eli lukemisessa, kirjoittamisessa, puhumisessa ja kuuntelemisessa. Jos ja kun päämääränä ei sinänsä ole aktiivinen kielitaito, voidaan puhuminen ja kirjoittaminen korvata ääneen lukemisella ja kopioimisella, mutta pääasia on, että kielellistä materiaalia käsitellään mahdollisimman monella tavalla. Tässä kirjoituksessa käsittelen eräitä muinaiskreikan äänitteitä lähinnä siltä kannalta, miten ne sopivat oppimisen välineiksi eli mitä niitä kuunnellessa on syytä huomioida.

Aloitan helposti kuunneltavista äänitteistä eli niistä, jotka löytyvät Society for the Oral Reading of Greek and Latin -järjestön sivuilta. Suurimmassa osassa lukijana on Stephen G. Daitz, jonka kasetilta The Pronunciation and Reading of Ancient Greek: A Practical Guide (1981) otaksun niiden otteiden olevan, joiden lähdettä ei sivulla erikseen mainita. Sivustolta löytyvät siis seuraavat otteet: Aiskhylos Kahlehdittu Prometheus 1007-1053, Alkman 58, Arkhilokhos 67, Aristofanes Linnut 227-262, Demosthenes De corona 199-208, Euripides Troijan naiset 740-779, Homeros Ilias 1,1-52 ja Sapfo 1.

Daitzin ääntämys noudattaa yllä olevan linkin takaa löytyviä ääntämisohjeita sitä lukuun ottamatta, että  hän ääntää kirjaimet ει säännöllisesti ei-diftongina eikä pitkänä e-äänteenä. Joissakin tapauksissa η aukeaa lähes a:ksi, mikä saattaa olla tarkoituksellista. Daitz ääntää musikaalisella aksentilla ja jättää (Sapfon ja Homeroksen perusteella) digamman ääntämättä.

Kunkin lopuista sivustolta löytyvistä otteista lukee eri henkilö. Mark Minerin lukemana sivulta löytyy Menandroksen Dyskoloksen säkeet 711-747. Hän ääntää oleellisilta osin samalla tavoin kuin Daitz, mutta puhe- eikä lauluäänella, ja sanan sisällä oleva aspiraatta tuntuu vaativan vähän turhankin paljon keskittymistä etenkin säkeessa 717. William Mullenista (Pindaros Olympia 1,1-64) on huomattava, että hän ääntää η-kirjaimen pitkänä e-äänteenä, mutta Rachel Kitzinger (Sofokles Elektra 1126-1170) ääntää ohjeen mukaisesti η-kirjaimen pitkänä ɛ-äänteenä ja digrafin ει pitkänä e-äänteenä.

Internetistä löytyy myös Stanley Lombardon lukema Iliaan ensimmäinen laulu. Hänellä tuntuu olevan hieman vaikeuksia vokaalien ja konsonanttien pituuksissa sekä toisinaan painollisen tavun sijainnissa (jonka hän ääntää painollisena, ei vaihtamalla sävelkorkeutta), mutta hän ääntää digamman esimerkiksi kohdassa Ἀτρεΐδης τε ϝάναξ ἀνδρῶν. Toinen arkaainen piirre on se, että hän ääntää υ-kirjaimen u- eikä y-äänteenä.

Saksalaisempaa suuntausta edustaa Konrat Ziegler (1884 - 1974), joka on julkaissut äänitteen Griechische Verse - Griechische Prosa. Äänite sisältää esipuheen lisäksi seuraavat otteet: Homeros Odysseia 1,1-10 (jonka joku käyttäjä on ladannut YouTubeen); Sofokles Oidipus Tyrannos 1-13, 1524-1530 ja 151 - 189; Aristofanes Akharneis 204-233; Ksenofon Anabasis 1,1,1-6; Thukydides 1,1-2 ja 21-22; Platon Apologia 1 = 17a-18a.

Esipuheessa Ziegler sanoo, että hän pyrkii lukemaan tekstit noudattaen oikeaa tavupituutta ja musikaalista aksenttia. Molemmista piirteistä hän mainitsee, että niiden suhteen kreikkaa on tapana ääntää väärin, vaikka tosiasiat ovat kiistattomasti tiedossa. Koska daktyyli, anapesti ja spondee koostuvat jaloista, joissa pitkä tavu vaihtelee kahden lyhyen kanssa, tulee ne lukea 4/8-tahtisina eikä 3/8-tahtisina, esimerkiksi daktyyli on ♩♫ eikä ♪♪♪. Jambi pitäisi puolestaan lukea 6/8-tahtilajissa eli ♪♩♪♩ eikä 4/8-tahdissa ♪♪♪♪. Ziegler viittaa tässä tapaan lukea runoutta niin, että rytmi muodostuu painollisten ja painottomien tavujen vaihtelusta eikä tavujen pituusvaihteluista. Ziegler on täysin oikeassa siinä, että kvantiteetti on nykygermaanisten kielten puhujille vaikea hahmottaa. Suomalaisille vokaalien ja konsonanttien pituuserot ovat suhteellisen helppo juttu, mutta jostain syystä Suomessakin klassista runoutta on tapana lukea "skandeeraamalla" eli painottamalla runojalkojen iskuja eikä normaaleita painollisia tavuja.


Akharneis-otteen yhteydessä Ziegler mainitsee, että kretikos-mittainen säe tulisi lukea nykymusiikissa harvinaisessa 5/8-tahtilajissa eikä 2/4-tahdissa: rytmi luetaan hänen mukaansa väärin "PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM", kun se pitäisi lukea " lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang".


Runoudessa Ziegler ääntää ρ-kirjaimen kielenkärjellä, proosassa kurkkuärränä. Molemmissa hän ääntää χ ja φ kirjaimet frikatiiveina eikä hän tunnu kykenevän tekemään johdonmukaista eroa τ- ja θ-kirjainten välillä. Jälkimmäinen ongelma tietysti poistuisi, jos hän ääntäisi myös θ-kirjaimen frikatiivina kuten nykykreikassa: aspiroitujen ja ei-aspiroitujen klusiilien erottamisen vaikeus on ylipäänsä ainoa pitkin hampain hyväksyttävä peruste klassisen kielen frikatiiviääntämiselle. Kirjaimen ζ hän ääntää ikään kuin se olisi saksan (tai suomen) z. Mielenkiintoista on, että levyn kuluessa hän siirtyy runouden lauluäänestä musikaaliseen aksenttiin Ksenofonin kohdalla ja lopulta Thukydidestä lukiessaan puhtaaseen dynaamiseen aksenttiin. Mitään selitystä tälle ei anneta. Puhumista ei pitäisi sekoittaa laulamiseen, ja melodisen aksentin osalta Ziegleriä parempi malli olisi varmaankin jokin nykykieli, jossa sellainen on, kuten vaikkapa liettua.

Kuten tunnettua, klassinen attika ja erilaiset taidekielet eivät ole ainoita muinaiskreikan muotoja. Uuden Testamentin kreikan tapauksessa on käytössä, kuten mainitsin toisaalla, lähinnä kaksi eri ääntämystraditiota, klassinen ja nykykreikkalainen. Klassisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Uuden Testamentin koinee-kreikkaa äännetään samalla tavalla kuin muutakin muinaiskreikkaa. Nykykreikkalainen ääntämys on etenkin Yhdysvalloissa suosittua, ja sitä suosiville koko Koine Greek New Testament onkin tarjolla lukijanaan Kyproksella syntynyt Spiros Zodhiates (1922 - 2009). Vaikka nykykreikkalainen ääntämys ("as the Greek read it today") ei varsinaisesti sovi muinaiskreikkaan, ei se tässä yhteydessä häiritse ainakaan itseäni, mikä tosin lienee tottumiskysymys. YouTubesta ei löydy näytteitä Zodhiatesin lukemisesta, mutta uustestamentillista kreikkaa voi kuunnella laulettuna nykykreikkalaisella ääntämyksellä (tekstitettynä englanniksi ja nykykreikaksi) täältä. Nykykreikan ääntämyksen ominaispiirteet verrattuna klassiseen luokkahuoneääntämykseen ovat lyhyesti sanottuna diftongien puute ("Modern Greek pronunciation does not split the diphthongs", kuten Zodhiates sanoo), vokaalien pituusopposition katoaminen sekä aspiraattojen ja soinnillisten klusiilien muuttuminen frikatiiveiksi.

Tunnettusta ranskalaisesta Assimil sans peine -sarjasta löytyy myös Grec ancien. Äänitteellä, jossa ei muiden saman sarjan kielipakettien tapaan tarvitse kuulla muuta kuin kohdekieltä, noudatetaan pitkälti Sidney Allenin (Vox Graeca, 1987) suosituksia. Osa lukijoista ääntää kurkkuärrän, osa kielenkärkiärrän, ja aspiraatat tuottavat osalle vaikeuksia. Digrafi ει ääntyy diftongina (vaikka ääntämisohjeessa annetaan éé), η pääsääntöisesti pitkänä e-äänteenä (ääntämisohjeessa èè). Huomattavaa on, että iota subscripum äännetään ja että aksentti on melodinen.


Vaikka kappaleiden teksteissä on mukaelmia kreikkalaisesta kirjallisuudesta, ovat varsinaisista kirjallisuusotteista huomattavimmat rekonstruoiduin melodioin lauletut esimerkit kreikkalaisesta runoudesta. Nämä ovat Anakreonin 22,5-16 (kappale 83), puheäänellä 21 ja 48 sekä laulettuina 21; 2; 18,1-9; 40; 45 ja 48 (kappale 87) ja lopuksi Homeroksen Odysseia 1,1-10 (kappale 101). (Edellä käyttämäni anakreonttisten runojen numerointi perustuu tähän, Assimilin tekstimuodot ovat tosin hieman toisenlaiset.) Tekstit luetaan myös puheäänellä, mutta kappaleessa 87 laulettu osuus on huomattavasti pidempi: varsinaiseen lukukappaleeseen kuuluu vain kaksi ensimmäistä säkeistöä. Odysseian tapauksessa laulettu versio noudattaa arkaaisempaa ääntämystä, eli digamma on oletetulla paikallaan, ja υ ääntyy u:na eikä y:nä: esimerkiksi πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ἴδεν ἄστεα on laulettuna πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ϝίδε ϝάστεα.

Erkki Sirosen suomeksi toimittaman Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirjaan (2007) liittyy äänite, jossa hän lukee kaikki oppikirjan lukukappaleet tarkoitukseen hyvin sopivalla äänellä. Johdannossa Sironen luettelee kreikan äänteet mainiten erikseen Sidney Allenin suosituksiin perustuvat poikkeamat perinteisestä kouluääntämyksestä. Hän ääntää aksentilliset tavut totuttuun tapaan painollisina, mutta kouluääntämyksestä poiketen hän ääntää ει-digrafin pitänä suppeana e-äänteenä, φ-kirjaimen aspiraattana eikä f-äänteenä, ja ζ-kirjaimen [zd], mikä vastannee ainakin attikalaista ääntämystä (perinteinen kouluääntämys on ollut [dz] tai [ts]). Kirjain σ ääntyy μ:n edellä soinnillisena. Mainittakoon tosin, että aspiraattojen varsinainen aspiraattaääntämys kuuluu toteutuvan vain sanan alussa: sanansisäisesti aspiraatat realisoituvat klusiilien ja h-äänteen klustereina kuten suomen kielen sanassa tulethan (jota ääntämystä vastaan Allen on, ks. s. 28 alaviite 35). Iota sub- tai adscriptum ei äänny.  Lukukappaleet sisältävät runsaasti lyhyitä otteita kirjallisuudesta ja piirtoikirjoituksista, joiden lähteistä on luettelo teoksen lopussa (tosin listattuna lähteittäin, joten jonkin tietyn lukukappaleen lähteen löytäminen on työlästä).

Suomenkieliselle opiskelijalle Sirosen äänite on monessa suhteessa paras apuväline, sillä teksteihin on saatavilla oppikirjan muodossa valmis suomenkielinen sanasto ja kommentaari, ja ääntämys on sellaista, että suomenkielinen kykenee yhdistämään sen vaikeuksitta kirjoitusasuun opittuaan ensin muutaman säännön koskien sirkumfleksiaksenttia ja painettuaan mieleensä iota subscriptumin tavalliset esiintymisyhteydet. Kaikkia edellä käsiteltyjä äänitteitä voi kuitenkin käyttää kielenoppimisen apuna, kunhan kunkin lukijan ominaispiirteet huomioidaan. Suosittelisin erityisesti Assimilia jo pelkästään tekstien määrän (4 CD:tä) vuoksi.

Kuten Sironen mainitsee oman äänitteensä loppusanoissa, Christos Karvounis (Aussprache und Phonologie im Altgriechischen, 2008) puolustaa nykykreikkalaista ääntämystä sillä perusteella, että muinaiskreikan eri murteet ovat muodostaneet lukuisia eri äännejärjestelmiä, joista on enää mahdotonta saada varmaa tietoa. Vasta-argumenttini tähän on se, että didaktisesti mielekkäämpi valinta muinaiskielen tapauksessa on joka tapauksessa sellainen ääntämys, jossa äänteiden suhde kirjoitusasuun on mahdollisimman yksiselitteinen, mikä ei tietenkään nykykreikan ääntämystä noudatettaessa toteudu.

Uudempaan musiikkiin muinaiskreikkaa on sovitettu mm. Carl Orffin teoksessa Trionfo di Afrodite, jonka osat II (Corteo nuziale ed arrivo della sposa e dello sposo), III (Sposa e sposo) ja VI (Canto dei novelli sposi dal talamo) ovat Sapfoa, VII (Apparizione di Afrodite) Euripidesta. Musikaalishenkiset ihmiset voivat käyttää näitä hyödykseen esimerkiksi tekstien ulkoaopettelun apuvälineinä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti