perjantai 10. huhtikuuta 2015

Hakarististä

Suomen ilmavoimien vanhalla tunnuksella varustettu pienoismalli on ilmeisesti johtanut rikostutkintaan Venäjällä. Ilta-Sanomien Arja Paananen kirjoittaa seuraavasti:
Hakaristi oli Suomen ilmavoimien lentokoneiden tunnuksena 1918–1945. Suomalaisella hakaristillä ei ole mitään tekemistä vastaavaan natsien symbolin kanssa. Saksalaisilla hakaristi oli väriltään musta ja se seisoi ”kärjellään”, Suomen ilmavoimilla hakaristi oli sininen ja aina "suorassa". Adolf Hitlerin tiedetään luonnostelleen hakaristin puolueensa symboliksi ensi kerran 1919.
(Linkki alkuperäinen.)

Kuten linkin takaa käy ilmi, on hakaristi ollut käytössä ilmavoimilla sekä ilmatorjunta- ja panssarijoukoilla. Hakaristi esiintyi ennen myös tasavallan presidentin käädyissä. Nykyään hakaristi esiintyy vapaudenristissä, sen sisältävässä tasavallan presidentin lipussa sekä ilmavoimien joukko-osastolipuissa ja eräissä merkeissä.

Ilmavoimien vanha hakaristi on sininen ja seisoo suorassa, ja sen haat ovat yhtä pitkät kuin ristin sakarat. (Lukija ymmärtänee, mitä tarkoitan.) Nykyään ilmavoimien lipuissa esiintyvä hakaristi on musta. Panssarijoukkojen vanha hakaristi on musta (sekä "varjostettu" valkoisella) ja suorassa, mutta haat ovat lyhyempiä kuin sakarat. Haat ovat lyhyempiä myös Lotta Svärd -järjestön tunnuksessa, edellä mainitussa vapaudenristissä sekä Isänmaallisen Kansanrintaman tunnuksessa.

4. luokan vapaudenristi miekkojen kera (omasta kokoelmastani).
Se, minkä värinen hakaristi on tai missä asennossa se seisoo, on mekityksellistä vain tiettyyn pisteeseen asti. Myös natsihakaristi seisoo nimittäin suorassa esimerkiksi Adolf Hitlerin henkilökohtaisessa standaarissa sekä natsien veksilloideissa puoluekotkan alla, ja toisaalta Suomen tasavallan presidentin entisten käätyjen alin hakaristi seisoo ilmiselvästi kärjellään.

On ymmärrettävää, että suomalaiset haluavat korostaa sitä tosiasiaa, että suomalainen hakaristi ei ole natseilta lainattu. Suomi taisteli jatkosodassa Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan, mistä johtuen etenkin ulkomaalaisille saattaa aivan perustellusti syntyä virheellinen mielikuva, että museoissa nähtävät panssarivaunut ja lentokoneet olisi maalattu hakaristitunnuksilla tämän liittolaisuuden vuoksi. Toki Suomesta löytyi ennen sotia myös oikeasti kansallissosialistisia järjestöjä, joita on käsitelty tarkemmin Henrik Ekbergin teoksessa Führerns trogna följeslagare: den finländska nazismen 1932-1944 (1991).

Hakaristin päällä seisova puoluekotka kuvattuna Suomenlinnassa.

Ilmavoimien tunnukseksi hakaristi päätyi sen jälkeen, kun paroni Erik von Rosen lahjoitti Suomelle vuonna 1918 ilmavoimien ensimmäisen lentokoneen. Koneen kylkeen paroni oli maalauttanut "henkilökohtaisen onnenmerkkinsä" eli saman merkin, jota hän käytti myös mm. matkatavaroidensa merkitsemiseen omien nimikirjaimiensa sijaan. Siihen, että tästä merkistä tuli ilmavoimien tunnus, vaikutti osaltaan varmasti se, että hakaristi oli Suomessa jo ennestään vakiintunut osa kansallisromanttista symboliikkaa: Akseli Gallen-Kallela suunnitteli samoihin aikoihin jo ylempänä mainitun vapaudenristin, ja Suomen Pankin hallussa oleva Aino-triptyykin ensimmäinen versio vuodelta 1889 on kehystetty (lyhytsakaraisilla) hakaristeillä. (Myös Eric Vasströmin vuonna 1921 suunnittelema Lotta Svärdin tunnus kummunnee ennemmin kansallisromantiikasta kuin ilmavoimien tunnuksesta.) Jos paroni von Rosen olisi maalannut koneensa kylkeen vaikkapa "EvR", olisi tästä tuskin tullut ilmavoimien tunnusta, vaikka mistäpä sen tietää - tuntee sotilasperinteiden historia oudompiakin tapauksia.

On siis joka tapauksessa erotettava kaksi asiaa: yhtäältä ilmavoimien hakaristin välitön lähde eli paroni von Rosen ja toisaalta suomalaisen hakaristin yleiset kansallisromanttiset juuret.

Erik von Rosen, joka siis käytti hakaristia omana tunnuksenaan, oli itse aktiivinen natsi, ja hänen vaimonsa sisar oli naimisissa itsensä Hermann Göringin kanssa. Ei ole kuitenkaan sentään syytä olettaa, että Göring olisi nähnyt Ruotsissa von Rosenin hakaristin ja innostunut ehdottamaan sitä Hitlerille, sillä Göring liittyi vuonna 1920 perustettuun natsipuolueeseen vasta vuonna 1923. Hitler otti hakaristin käyttöön siksi, että se oli jo pitkään ollut käytössä saksalaisissa kansallishenkisissä ja okkultistisissa piireissä, joissa se yhdistettiin tuolloin suosittuun teutoonis-arjalaiseen käsitykseen pohjoisten kansojen historiasta. Ei ole kaiketi syytä olettaa, etteikö von Rosenilla olisi ollut samanlaisia ajatuksia mielessään hänen ottaessaan käyttöön ilmeisesti Gotlannissa riimukivessä näkemänsä symbolin.

800-luvulta peräsisin olevan Snoldelevin riimukiven (DR 248) hakaristi kuvattuna Kööpenhaminassa.
Yhteenvetona voidaan siis todeta, että vaikka suomalaiset hakaristit eivät ole peräisin natseilta, ovat ne joka tapauksessa aatehistoriallisesti kytkettyjä natsisymboleihin. Väite, että näillä ei muka olisi "mitään tekemistä" toistensa kanssa, on siis liioittelua. Vaikka lööppikielellä tästä saisi mehevän otsikon, ei asialla todellisuudessa pitäisi olla juurikaan mitään merkitystä: eihän silläkään, että englannissa queen merkitsee 'kuningatarta', ole mitään merktitystä sen kannalta, että sen kognaatti kvinna merkitsee ruotsissa 'naista', eikä todennäköisin merkitys 'vaimo, nainen' kantakielen rekonstruoidulle muodolle *kwēniz kerro mitään siitä, mitä sanat queen ja kvinna "oikeasti" merkitsevät. Ilmavoimien lipuissa esiintyvästä hakaristista luopumista onkin äänekkäästi vaatinut lähinnä elämäntapataiteen piiriin kuuluneva Euraasian Kansanrintama.

Mainittakoon vielä lopuksi, että hakaristi löytyy unicode-merkistöstä muodoissa 卐 ja 卍, mutta näiden tapauksessa kyse on hakaristiä merkitsevästä kiinalaisista kirjoitusmerkeistä eikä varsinaisesta hakaristisymbolista, vaikka etymologisesti ensiksi mainitussa kyse onkin piktogrammista. Etelä- ja Itä-Aasiassa hakaristi ei nauti samanlaista tabuasemaa kuin lännessä, minkä ovat kokeneet ainakin Nintendo-klassikkoa The Legend of Zelda (1986) pelanneet. 

torstai 9. huhtikuuta 2015

Sik(k)urista

Hyvää lopuillaan olevaa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää!

Helsingin sanomissa on päivän teeman kunniaksi testi otsikolla "Hallitsetko suomen kielen vivahteet?", jossa esiintyy sana sikuri 'sikopaimen'. Taannoin Facebookissa joku siteerasi Agricolan käännöstä kohdasta 1. Kor. 13:5 (jossa rakkaus ei ole "Sickuri") selittäen sanan Sickuri tässä kohden merkitsevän "sikopaimenta" eli "huonosti käyttäytyvää henkilöä". Tähän ilmeisen virheelliseen väitteeseen liittyvä keskustelu tuoreessa muistissa ehdin jo asiaa tarkemmin ajattelematta kommentoida HS:n juttua, mutta jouduin hetken päästä jo korjaamaan omaa kommenttiani: myös sana sikuri 'sikopaimen' nimittäin esiintyy Agricolalla, eikä 1. Korinttolaiskirjeessä esiintyvän sanan sickuri selitykseen liittyvä kommenttini siis edes liittynyt siihen, mitä sikuri yleisellä tasolla merkitsee. Korjatakseni harkitsemattoman kommenttini internettiin aiheuttaman vaurion, käsittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin sanoja sikuri ja sik(k)uri.

Aloitan ensiksimainitusta eli sanasta sikuri 'sikopaimen'. Agricolalla sana esiintyy yhden ainoan kerran (Mark. 5:14):
Mutta ne sikurit poispakenit / ia sanomansatid Caupungihin ia maan kylijn. Ja he vlosmenit catzoman mite tapachtunut oli /
Sikurin etymologia näyttää muodollisesti selvältä: kyseessä on (U)ri-johtimella johdettu johdos substantiivista sika (vrt. metsuri, nahkuri ja vaatturi sanoista metsä, nahka ja vaate). Toisin kuin esimerkiksi Yle Oppimisen sanapeli otsikolla "Tunnistatko Agricolan keksimiä sanoja?" antaa ymmärtää, ei mielestäni ole syytä olettaa, että kyseessä olisi varsinaisesti Agricolan keksimä sana. On totta, että sanan ensiesiintymä on Agricolalta, mutta tämä antaa lähinnä terminus ante quem -ajoituksen: sana siis esiintyy "jo" Agricolalla, ei "vasta" Agricolalla. Huomattava osa suomen kielen sanoista esiintyy ensi kertaa kirjoitettuna Agricolan teoksissa varsin ymmärrettävistä syistä, mutta tästä ei seuraa, että hän olisi keksinyt kaikkia näitä sanoja, aivan kuten William Shakespearekaan ei keksinyt itse kaikkia niitä sanoja, joiden ensiesiintymäksi Oxford English Dictionaryssa on merkitty jokin hänen teoksistaan.

On totta, että raamatunkääntäjät joutuvat keksimään (eli lainaamaan, yhdistelemään tai johtamaan) uusia sanoja tai uusia merkityksiä vanhoille sanoille, sillä etenkin yksinomaan puhutuissa kansankielissä harvoin on valmiiksi täysin sopivia sanoja juutalais-kristillisille käsitteille tai eksoottisille eläimille. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin niinkin arkisesta asiasta kuin sikopaimenesta, ja on vaikea kuvitella, että Agricola olisi joutunut keksimään tällaisen sanan, etenkin kun sana esiintyy myös lähisukukielissä: inkerissä sikkūri on 'sikopaimen', mutta Viron Inkerinmaan ja vatjan Kukkosin murteessa sikuri merkitsee yllättäen 'lammaspaimenta' (SSA). (Karjalassa sikuri (šikuritšigurimerkitsee samaa kuin sijanmarja 'variksenmarja'.)

Toinen, vähintään ulkoisesti edellistä sanaa muistuttava sana sickuri esiintyy seuraavanlaisessa asiayhteydessä (1. Kor. 13:5):
ei hen [rackaus] ole Sickuri / ei hen omansa etzi / ei hen anna itzens wihan kihoitta / ei hen wahingon ielken seiso / 
Sanaan Sickuri hän on liittänyt reunahuomautuksen:
Nin quin ne Wihaiset / kersimettömet / iulmat / cangiat / ia niskurit Inhimiset tekeuet
Kohta on ainakin vuoden 1776 käännöksestä alkaen käännetty suomeksi niin, että rakkaus ei "käyttäydy sopimattomasti". Kustaa Vaasan käännöksessä kohta kuuluu "han styggies widh ingen", Lutherilla "sie stellet nicht vngeberdig", latinaksi "[caritas] non est ambitiosa" ja alkukielellä kreikaksi [ ἀγάπηοὐκ ἀσχημόνει.

Se Wsi Testamenti: 1. Kor. 13:4-8.
Yleensä tarkistan vanhempien sanojen merkityksiä ensimmäisenä Renvallin sanakirjasta Suomalainen sana-kirja eli Lexicon linguae Finnicae (1826), joka tosin on Agricolaa lähes kolmesataa vuotta myöhäisempi. Yllä mainitulle sanalle se antaa seuraavan merkityksen:
sikuri l. sikkuri, in Ns. lascivus, venerem appetens ovis, capra etc. G. brünstiges l. läufisches Thier.
Suomeksi latinan- ja saksankielinen selitys voidaan tiivistää merkitykseen 'kiimainen eläin'.

Vanhin varsinainen sanakirja eli Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) ei anna sanaa sicuri 'sikopaimen' sanan sanan Sica johdannaisena, mutta sisältää kyllä seuraavanlaisen sanueen:
Sico, -onlascivia pecudis.stimtid för små boskap.
 sicuri, -in.lascivus, petulcus.löpsk.
 sicotan, -ottaalascivo more caprarum.är löpsk.
 sicotus, -uxenmodus lasciviendi.löpskhet.
Sico merkitsee siis 'kiimaa', sicuri 'kiimaista' ja sicottaa 'olla kiimassa' (erityisesti "vuohien tapaan", mitä se sitten merkitseekin). Sik(k)uri näyttäisi olevan samantyyppinen affektiivinen johdos kuin esimerkiksi pelkuri ja petturi.

Aikanaan julkaisematta jääneessä Christfrid Gananderin sanakirjassa Nytt Finskt Lexicon, jonka käsikirjoitus valmistui 1787,  toistetaan Jusleniuksen merkitykset, mutta Ganander antaa sanasta siko myös käyttöesimerkin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta: "kandawa lauma oli sikoillan" (1. Moos. 30:41). Lisäksi hän antaa sanan siko rinnakkaismuodoksi muodon sikka ja tarjoaa yhden Jusleniukselta puuttuvan johdoksen, joka yllättäen liittyykin sanaan sika (ks. kuva).

SIKO ym. Gananderin käsikirjoituksesta.
Mikäli sana on jo Agricolan aikaan merkinnyt 'kiimaista', voitaisiin ajatella, että Argicola on käsittänyt hänen käyttämissään alkuteksteissä tarkoitetun käyttäytymisen tässä yhteydessä arveluttavaksi nimenomaan seksuaalisessa mielessä. Tämä ei kuitenkaan tunnu täysin sopivan yhteen Agricolan reunahuomautuksen kanssa (ks. ylempänä). Mutta miksi hän ylipäänsä vaivautuisi erikseen selittämään tätä sanaa? Tai ylipäänsä käyttämään mitään erikoisempaa sanaa tässä kohdassa?

[Lisäys 24.5.2015: Reunahuomautus on peräisin Lutherilta, ks. kommentit alla].

Herää tietysti myös kysymys, liittyvätkö tässä käsitellyt sanat toisiinsa. Karjalasta löytyy verbi sikaistoa, jonka merkitys on 'käyttäytyä huonosti, porsastella, sikailla'. Sanomattakin on selvää, että suomen sanoilla porsastella ja sikailla on vastaava etymologia, eli siat liittyvät kyllä suomalaisessa kielitajussa huonosti käyttäytymiseen. Mutta onko tämä vain sattumaa, eli onko kyse samantapaisesta sanojen sekoittumisesta kuin eräässä toisessa tapauksessa? Ganander antaan sanan siko alla johdoksen sikasa, jonka kohdalla on viite sanaan sika, mutta vaikka tämä tarkoittaisi, että Ganander on ymmärtänyt sanan siko liittyvän sanaan sika, vähentää tämän havainnon arvoa hieman se, että hänen etymologiansa eivät ole ylipäänsä erityisen tunnettuja täsmällisyydestään (joitakin niistä olisin voinut siteerata edellisessä kirjoituksessa). Toisaalta sanasta sikasa mainitaan vain, että sikasa se juoksee l. sikollans ("de capris et ovibus coitum petentibus") ja annetaan viittaus sanaan siko.

(Kahvinkorvikkeena käytetyn sikurikasvin nimi tulee lainaketjun kautta lopulta kreikan sanasta κιχώριον 'sikuri' eikä siis liity ylempänä käsiteltyihin sanoihin.)

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Suomen kielen salattu historia

[Lisäys 2.4.2015: Tämä kirjoitus ja siihen liittyvä "Hesiodos von Weltheimin" kirjoittama kommentti ovat aprillipila.]

Suomalaisten elinpiiri ei ollut muinaisuudessa rajoittunut nykyisen Suomen rajojen sisäpuolella, vaan suomalaisten valtakunta käsitti koko Fennoskandian rajoittuen idässä luonnollisiin kolmen kannaksen rajoihin (ks. Auer & Jutikkala & Vilkuna: Das geographische und geschichtliche Finnland, 1941). Historian saatossa germaanit onnistuivat laajentamaan omia alueitaan, mutta vanhasta suomalaisasutuksesta on jäänyt niin arkeologisia kuin kielellisiäkin todisteita. Esimerkiksi Ruotsin Örebrosta löytyvä suomalainen paikannimi Laakso on tulkittu uudelleen kansanetymologisesti muotoon Laxå 'lohijoki'. Tässä kirjoituksessa käsittelen eräitä suomalaisten muinaisuuteen liittyviä vähemmän tunnettuja seikkoja.

Kun suomalaiskuninkaat hallitsivat Skandinaviaa, toimivat nykyisten germaanisten kansojen esi-isät eli gootit erilaisissa alemmalle sosiaaliluokalle tyypillisissä töissä. Kuten nykyiset vierastyöläiset, myös gootit valikoituivat helposti syrjinnän kohteeksi. Tästä "valikoitumisesta" onkin peräisin suomen verbistä kiusata lainattu gootin kiusan, joka merkitsee 'valita'.

Gootit tutustuivat myös suomalaisten tapaan palvoa karhua ja ahmaa: näistä yliluonnollisista yhteyksistä johtuen sana ahma lainautui goottiin merkityksessä '(pyhä) henki'. Vaikka kyseessä oli suomalaisille tabusana, saatettiin sitä käyttää lisäämällä perään muinaissuomalainen kirousformula vihaamma 'vihaamme'. Jopa goottilaisessa raamatunkäännöksessä sanan ahma yhteydessä esiintyy toisinaan weihamma (esim. Mark. 1:8).

Suomalaiset olivat kuitenkin melko suvaitsevaisia gootteja kohtaan, mistä kertoo mm. paikannimi Satakunta, joka perustuu luultavasti historiallisen valtatien varrella olleeseen kaksikieliseen nimilaattaan: gootin sana hund merktisee nimittäin 'sata'. Nimitys vertautuisi siihen, että tulevaisuudessa Turku tunnettaisiin nimellä "Turkuoobu". Tällaisia paikkoja on Suomessa muutenkin, esim. Kemijoki, jonka loppuosa joki on gootissa sittemmin typistynyt muotoon juk. Gootissa sana merkitsee iestä, jolla erityisesti Kemijoen ympäristössä työskennelleet gootit kiinnittivät kyntölaitteistonsa vetojuhtiin. Analogian lähteenä saattaa olla ollut Aurajoen nimi, joka viittaa maataloustyökaluun eli auraan. Goottilaiset työntekijät eli orjat toimivat peltotöissä myös Lounais-Suomessa, mistä seurasi, että gootin verbi arjan merkitsee 'kyntää'. Toinen samaan aihepiiriin liittyvä sana on ahana < suomen akana, jossa Grimmin lain mukaisesti k > h.

Osa gooteista toimi myös sotilaina suomalaisten kouluttajien alaisuudessa. Säännöllisiin "harjoituksiin" osallistumisesta onkin peräisin gootin sana harjis, joka merkitsee 'sotajoukkoa'. (Substantiivijohdin -is tavataan edelleen Etelä-Suomen puhekielessä erityisesti lempinimijohdoksissa.) Goottien suomalaisilta omaksuma sotilaskoulutus päätyi myös muinaisten roomalaisten tietoisuuteen, jotka korvasivat sanan harjis samanmerkityksisellä käännöslainalla exercitus 'sotajoukko', sananmukaisesti 'harjoitettu'.

Maallikkokin tunnistaa helposti sellaiset sanat kuin paida, mulda ja sinaps, jotka merkitsevät paitaa, multaa ja sinappia. Kuten nykyäänkin, muinaissuomalaiset pukeutuivat paitoihin ja nauttivat lihasta ja leivästä valmistettujen aterioidensa kanssa sinappipuun siemenistä valmistettua kastiketta. Näiden ilmiöiden lisäksi gootit tutustuivat peltotöidensä kautta suomalaiseen hedelmälliseen maaperään eli multaan, jota heidän syntyseudullaan Skandinavian vuoristossa ei yksinkertaisesti ollut.

Aurinko-Sonni piirrettynä Egyptissä noin v. 3000 eKr.
Useat näistä lainoista selitetään usein niin päin, että suomalaiset olisivat muka lainanneet ne germaaneilta. Tämän gööttiläisestä historiankirjoituksesta kumpuavan, varsin eriskummallisen ajattelutavan virheellisyyden osoitti kielitieteilijä ja egyptologi Sigurd Wettenhovi-Aspa jo vuonna 1935 (Suomen kultainen kirja II: Kalevala ja Egypti):
V. 1870 tuli vielä muudan tanskalainen kielentutkija ruotsalaisten oppineiden avuksi. Hän oli näet keksinyt "goottilaista vaikutusta" (sic!) suomen kielessä. Olivatko mahdollisesti gootitkin heittäneet häränpyllyä Uralin rinteitä alas, vai olivatko suomalaiset tehneet saunamatkoja goottien maihin päästäkseen tuon "vaikutuksen" alaisiksi?
Niin alkoi oikea suomen kielessä piileskelevien europalaisten "lainasanojen" ajometsästys. Kaikki indoeuropalaisissa kielissä tavattavat suomalaisegyptiläiset vaikutelmat todistivat, että suomalaiset olivat jollakin eriskummallisella tavalla nuuskineet läpi kaikkien Europan kansojen aapiskirjat - etsiäkseen niistä "lainasanoja"!
Vielä nykypäivinäkin on Suomessa hyvin helppo päästä tohtoriksi. Tarvitsee vain vainuta suomen kielessä pari uutta "lainasanaa", niin voi olla varma siitä, että väitöskirja havaitaan ja tunnustetaan tieteellisesti kypsäksi tohtorinarvon saamista varten. Esim. roomalaiset söivät ruokaveronsa at(e)riansa atriumissa (ruokailuhuoneessa), siis suomalaisten oli täytynyt tutkiskella myös latinan sanakirjaa: atria, atrioida > atrium.
Ruotsalaisvaikutus näkyy toki suomen kielessä monella tasolla. Kun svealaisgöötit lopulta onnistuivat alistamaan suomalaiset valtaansa, ei hallitsijakansaan sopinut viitata kansankielisellä persoonapronominilla, vaan tähän käyttöön lainattiin ruotsista sana han, joka sai sittemmin muodon hän. Tällä selittyy se, että sana hän ei esiinny suomen vanhimmissa murteissa (esim. kveenissä) eikä edes murteettomassa puhekielessä vaan ainoastaan huolitellussa kirjakielessä. Näin suomalaisten itse toisistaan käyttämä sana se alkoi saada vähättelevää merkitystä. Edelleen vahvistaakseen ruotsalaisvaltaa Mikael Agricola loi suomen kieleen potentiaalin (antanee, juossee, tullee), jonka merkityksen hän määritteli epämääräisyyttä ilmaisevaksi, jotta itäsuomalaisille murteille tyypillinen geminaatio (esim. tullee 'tulee') tulkittaisiin epävarmuudeksi. Samasta syystä Agricola loi suomeen niin ikään epävarmuutta tai jopa todellisuuden vastaisuutta ilmaisevan isi-loppuisen konditionaalin, jotta varsinaissuomalaisten talonpoikien omalla kielellään antamat lausunnot esimerkiksi oikeusistunnoissa menettäisivät todistusvoimansa (mää sanos 'minä sanoin' jne.). Kuten hyvin tiedetään, kieli on voimakas manipulaation väline.

Sigurd Wettenhovi-Aspa työskennellessään Saksassa runologina.
Suomalaisten muinaisuskon, erityisesti kotieläinten pyhittämiseen liittyvän kuun- ja auringonpalvonnan vaikutus eurooppalaiseen esikristilliseen kulttuuriin pyrittiin hämärtämään ottamalla käyttöön uusia sanoja. Räikeimpinä esimerkkeinä sana lehmä korvasi alkuperäisen sanan kuu ja sana aurinko sanan sonni. Näin ollen hämärtyi se yhteys auringon ja kuun sekä lehmän ja sonnin välillä, joka on vielä nähtävissä saksaan ja ruotsiin varhaisemmassa vaiheessa lainautuneissa sanoissa Kuh ja ku 'lehmä' (vrt. suomen kuu) sekä saksan sanassa Sonne 'aurinko' (vrt. suomen sonni).

Toisaalta Agricolan ja muiden ruotsalaistajien tavoitteet eivät toteutuneet täydellisesti, ja suomen kieli on säilyttänyt paljon kiistattomia todisteita suomalaisten muinaisuudesta. Muinaisten suomalaisten todellisesta suhteesta naapurikansoihinsa kertoo esimerkiksi se, että suomen kielen mies- ja naispuolista palvelijaa tarkoittavat sanat piika ja renki ovat itse asiassa germaanisia tytön ja pojan nimityksiä (vrt. tanskan pige 'tyttö' ja dreng 'poika'). Kuten jo todettua, arjalaisten nimitys tulee suomen sanasta orja; arjalaiset eli indogermaanit puolestaan orjuuttivat slaaveja (vrt. englannin slave 'orja').

Myös huhtikuun nimitys eurooppalaisissa kielissä on peräisin suomesta: ennen kristinuskon saapumista suomalaiset juhlivat huhtikuun alussa Köndökselle pyhitettyä vuoden ensimmäistä päivää, joka oli muinaissuomalaisessa uskossa tärkeässä asemassa karhun (vihaamma!) peijaisten ja Ukon vakan juonnin tapaan. Vuoden alkamiseen huhtikuussa viittaa edelleen virpojien loitsu "tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks". Vastaava metonyyminen merkityksen muutos on havaittavissa sanassa kalenteri, joka tulee jokaisen kuun ensimmäisen päivän latinankielisestä nimestä Kalendae.

Paita, liina, sinappi ja multa; gootiksi paida, lein, sinaps jah mulda.