perjantai 21. elokuuta 2015

Satunnaisia sanakirjahuomioita

Tämä kirjoitus käsittelee otsikonsa mukaisesti erinäisiä satunnaisia mutta omalla tavallaan kiinnostavia sanakirja-asioita. Hieman vastaavia aiheita olen sivunnut jo toisaalla.

Carl Darling Buckin teos A Dictionary of Selected Synonyms in the Principal Indo-European Languages: A Contribution to the History of Ideas (1949) koostuu listoista siitä, millä sanalla jokin asia eri indoeurooppalaisissa kielissä ilmaistaan. Hakusanat on luokiteltu aihepiireittäin (esimerkiksi "The Physical World in Its Larger Aspects", "Mankind: Sex, Age, Family Relationship" ja "Animals"). Sanalistojen yhteydessä on kommentteja sanojen levinneisyydestä, alkuperästä ynnä muusta. Merkitys 'tanssia' ilmaistaan indoeurooppalaisissa kielissä seuraavan taulukon mukaisilla sanoilla:


Kuten näkyy, sanaa ei ole tämän listan mukaan tavattu muinaisiirissä (Ir.). Buck kommentoi asiaa seuraavasti:
There was apparently no dancing in ancient Ireland (cf. O'Curry 2.406 f.).
Tämä on tietysti merkille pantavaa, koska irlantilaiset ovat tänä päivänä kuuluisia perinnetansseistaan. (Zarathustralaiset eivät ole, joten avestan kohdalla vastaava maininta ei ole tarpeen.) Historiallisten kielten tapauksessa kannattaa toki olla varovainen tehtäessä johtopäätöksiä sen perusteella, että jotain sanaa tai käsitettä ei säilyneissä teksteissä tavata, mutta muinaisten irlantilaisten tanssimattomuus on ilmeisesti vahvistettu muistakin lähteistä. Kyse siis tuskin on esimerkiksi siitä, että muinaisiirin kirjoittajat olisivat pitäneet tanssimista jotenkin sopimattomana ja siksi kaihtaneet sen mainitsemista kirjallisissa lähteissä, mikä voisi sekin johtaa sanan esiintymättömyyteen leksikografisissa yhteyksissä.

Vaikka jokin ruma sana (enkä nyt tarkoita välttämättä tanssimista) esiintyisikin sanakirjan pohjalla olevassa aineistossa, voivat sanakirjantekijät päätyä enemmän tai vähemmän hassuihin ratkaisuihin materiaalinsa esittämisessä. Charlton T. Lewisin ja Charles Shortin toimittama A Latin Dictionary (1879), lempinimeltään "Lewis & Short", tyypillisesti kätkee säädyttömät merkitykset lyhenteen in mal. part. ja kirjallisuusviitteiden alle, mistä ei ole juurikaan hyötyä sellaiselle, joka yrittää selvittää, mitä jokin sana tarkalleen ottaen tarkoittaa. Oxford Latin Dictionary (1968 - 1982, korjattu painos 1996) on puolestaan periaatteessa asenteissaan hieman modernimpi, mutta jos sieltä yrittää etsiä eräässä aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani sanan irrumare merkitystä, löytää seuraavanlaisen määritelmän:
irrumō ~āre ~āuī ~ātum, tr. inr-. [dub.] FORMS: irrim- A.Epig.39.162. To practice irrumatio on.
Tämä on melko hyödytön selitys, koska mikäli henkilö tietää, mitä verbistä johdettu tio-loppuinen substantiivi merkitsee, tietänee hän myös, mitä itse verbi merkitsee. Lopullisen ratkaisun voisi luulla löytyvän substantiivin irrumatio kohdalta, mutta näin ei olekaan:
irrumātiō ~ōnis, f. [IRRVMO+-TIO] The action of an irrumator.
Johtimella -tor muodostetut tekijäsanat ovat suunnilleen yhtä yleisiä ja läpinäkyviä kuin tio-päätteiset substantiivit. joten tämäkin määritelmä on käytännössä hyödytön. Vasta agenttinominin määritelmä katkaisee uhkaavan kierteen:
irrumātor ~ōris, m. inr-. [IRRVMO+-TOR] One who submits to fellatio.
Sana fellatio on kursivoitu, mikä merkitsee, että kyseessä on periaatteessa latinan eikä englannin sana, vaikka se on toki lainautunut sellaisenaan myös englantiin. Koska fellatio ei ilmeisesti esiinny klassisissa lähteissä, sitä ei löydy Oxford Latin Dictionarysta lainkaan. Verbi fellare tosin löytyy, merkityksessä 'to suck (milk); to suck the milk of' sekä johdannaismerkityksessä, johon viitataan vain luonnehdinnalla 'as a sexual perversion'. Tiedonjanoinen Catulluksen-lukija joutuu siis pahimmassa tapauksessa epätietoisuuteen. Tämä tapahtuu itse asiassa jopa siinäkin tapauksessa, että tuntee sanan fellatio merkityksen, sillä määritelmän sisältämä sana submit saattaa luoda mielikuvan, että irrumaattori itse olisi jotenkin passiivinen osapuoli, mikä ei oikein sovi asiayhteyteen (ks. Catullus 16).

Vertailun vuoksi ylempänä mainittu Lewis & Short antaa verbille irrumare ensisijaisen merkityksen 'to extend the breast to, to give suck' ilman kirjallisuusviitettä tai kovin ilmeistä etymologista perustetta, sillä sanan pohjalla oleva ruma l. rumen merkitsee 'kurkkua' tai 'ruokatorvea'. (Analogisesti ajatellen OLD:n mainitsema epigrafinen kirjoitusasu irrimare saattaa viitata myös toiseen ruumiinaukkoon, josta käytetään myös sanaa rima 'vako', mutta en tarkistanut, mitä lähteessä varsinaisesti lukee.)

Edellä mainitun tapaisiin alatyylisiin sanoihin viittaa jo aiemmin siteeraamani teoksen A Sanskrit-English Dictionary (1899) esipuhe, jossa Monier Monier-Williams puolustaa sanakirjansa sisältämiä rumia sanoja ja kertoo samalla hauskan anekdootin (xvi):
In regard to what may be thought a needless multiplication of indecent words and meanings, offensive to European notions of delicacy, I am sorry to say that they had to be inserted, because in very truth Sanskṛit, like all oriental languages, abounds with words of that character, and to such an extent, that to have omitted them, would have been to cut out a large percentage of the language. A story is told of a prudish lady who complimented Dr. Johnson on having omitted all bad words from his English Dictionary; whereupon he replied: 'Madam, it is true that I have done so, but I find that you have been looking for them.' In point of fact students of Sanskṛit literature cannot sometimes avoid looking for such words. Nor have I, except in rare instances, veiled their meaning under a Latin translation which only draws attention to what might otherwise escape notice.
Onko Oxford Latin Dicrionaryn ylempänä nähty fellatio esimerkki merkityksen kätkemisestä latinankielisen sanan taakse vai ei? Monier-Williams käyttää säännöllisesti latinankielisiä lainasanoja kuten anus, vulva ja penis niiden kotoperäisten vastineiden sijaan, mutta kyseiset lainasanat toki voidaan ajatella jo niin vakiintuneiksi, että kyse ei oikeastaan ole latinankielisistä käännöksistä. Ainoa tähän hätään löytämäni selvempi tapaus erään sanan häveliäästä välttämisestä on verbi yabh- 1. yabhati, jonka määritelmäksi annetaan lääketieteelliseltä kuulostavan käännöksen to have sexual intercourse ohella latinankielinen verbi futuere 'nussia, panna'.
Verbillä on myös desideratiivimuoto.
Sanakirjojen käytettävyyden kannalta olisi tietenkin toivottavaa, että selitettävän sanan rekisteri kävisi ilmi joko valituista käännösvastineista tai vähintään jostain erillisestä merkinnästä.

Edellisessä sitaatissa mainittu leksikografi Samuel "Dr." Johnson oli muutenkin huumorimies, kuten käy ilmi seuraavasta otteesta hänen kuuluisasta sanakirjastaan Dictionary of the English Language (1755):
LEXICO´GRAPHER. n. ſ. [λεξικὸν and γράφω; lexicographe, French.] A writer of dictionaries; a harmleſs drudge, that buſies himſelf in tracing the original, and detailing the ſignification of words.
(Lyhenne n. ſ. on 'nomen substantivum' eli 'substantiivi'.) Anglistipiireissä vähintään yhtä kuuluisa on seuraava vitsikäs määritelmä:
OATS. n. ſ. [aten, Saxon.] A grain, which in England is generally given to horſes, but in Scotland ſupports the people.
Vähemmän tunnettu tapaus on sanan patron määritelmä:
PA'TRON. n. ſ. [patron, Fr. patronus, Latin.] 1. One who countenances, ſupports or protects. Commonly a wretch who ſupports with inſolence, and is paid with flattery.
Tämä saattaa viitata Chesterfieldin jaarliin Philip Stanhopeen, jolta Johnson kyllä sai kymmenen punnan sijoituksen mutta koki tulleensa muuten kaltoin kohdelluksi.

On mielenkiintoista huomata, että fart ei ole "bad word" tai edes korkeakirjallisuudelle vieras, kuten sanan määritelmän yhteydessä olevasta John Sucklingin nokkelasta runositaatista käy ilmi:
FART. n. ſ. [fert, Saxon.] Wind from behind.
Love is the fart
Of every heart;
It pains a man when 'tis kept cloſe;
And others doth offend, when 'tis let looſe.
Loppusointupari close-loose vaikuttaisi olevan hieman ontuva. Voi olla, että runoilija on ajatellut sanat äännettäviksi niin, että ne rimmaavat, mutta luettuna nyky(standardi)ääntämykselläkin epäpuhdas riimi luo ikään kuin akustisen vastineen loppusoinnun muodostavien sanojen merkitysten kontrastille.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Taikahuilusta ja muusta

Edellisessä kirjoituksessa käsittelemäni teos sisältää myös seuraavanlaisen kohdan:
"Pooh! I ain't stealing chickens. Do you take me for a nigger? I'm a noble Red-man and Head Chief at that, I want you to know, an' I've a notion to collect that scalp you're wearin' now."
Tämä toimii kätevänä aasinsiltana tämänkertaiseen, väistämättä hieman rönsyilevään aiheeseen. Reilu viikko sitten Hesarin kirja-arviossa kerrottiin, että Harper Leen pöytälaatikon kätköistä paljastuneelle romaanille Go Set a Watchman on ilmestynyt suomennos nimeltään Kaikki taivaan linnut. Jutun otsikko toteaa, että "suomennoksessa ei väistellä mustia solvaavaa sanastoa". Suomentaja Kristiina Drews on jutun mukaan päätynyt käyttämään sanalle nigger kahta eri käännösvastinetta, vähemmän halventavaa mustaa ja halventavampaa neekeriä, riippuen puhujan kulloinkin oletetuista tarkoitusperistä. En osaa kommentoida tämän ratkaisun perusteltuutta tämän kummemmin. Oleellista on kuitenkin se, että ylipäätään pidetään varteenotettavana vaihtoehtona siistiä (sensuroida) teosta kääntämisen yhteydessä.

Sitäkin voidaan ylipäänsä pohtia, muuttuuko teksti vähemmän rasistiseksi muuttamalla loukkaavaksi koettuja sanoja konnotaatioiltaan neutraalimmiksi. Kuolinpesistä tutun Kansojen historian ensimmäisen osan (suom. 1956) alussa todetaan neandertalinihmisen kallonmuodosta, että sen ominaisuudet "tekivät kallon ulkonäöltään kutakuinkin 'eläimelliseksi' ja osoittivat, että sen rakenne oli yksinkertaisempi kuin kaikkein alkukantaisimmilla nykyisillä ihmisroduilla, niin kuin esimerkiksi Australian neekereillä tai tulimaalaisilla". Tämä virke on rasistinen eli rotuopillinen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä siinä ihmiskunta implisiittisesti jaetaan rotuihin, joista toiset ovat alkukantaisempia kuin toiset. Sanan neekeri korvaaminen nykyään käytettävällä sanalla aboriginaali ei tekisi siitä yhtään vähemmän rasistista, vaikka leksikaaliset ikonoduulit muuta väittäisivätkin.

Mutta en käsittele nyt tieto- vaan kaunokirjallisuutta. Pelkästään halventavina pidettävien sanojen muuttamisen sijaan voidaan toki muuttaa myös itse sisältöä, vaikka esimerkiksi syrjinnän poistaminen teoksesta, jonka yhtenä tärkeänä teemana sitä pidetään, olisi vähintäänkin hölmöä. Erinäisten muutosten tekeminen ei kuitenkaan ole lainkaan tuntematonta silloin, kun kyse on näytelmä- tai oopperakirjallisuudesta: tällöin kynnys uudelleen tulkitsemiseen on luonnostaan paljon matalampi kuin romaanin tekstin muokkaamiseen.

Kävin jokin aika sitten Schönbrunnin marionettiteatterissa katsomassa Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun (1791). Tulin myös lueskelleeksi Emanuel Schikanederin kirjoittaman libreton suomennosta. Kuten tunnettua, Taikahuilu tihkuu misogyniaa, rasismia ja valistusideologiaa, joista ainakin kaksi ensiksi mainittua tuottavat toisinaan päänvaivaa teoksen nyky-yleisölle. Huomasin, että Juhani Koiviston ja Jussi Tapolan suomennoksessa on tehty eräitä mielenkiintoisia muutoksia alkutekstiin nähden. Nämä liittyvät orjien johtajaan Monostatokseen, joka on alkuperäisen libreton mukaan musta ja kärsii seksuaalisista patoumista. Eräässä kohdassa Papageno pohtii kohtaamistaan Monostatoksen kanssa seuraavasti:
Bin ich nicht ein Narr, daß ich mich schrecken liess? - Es giebt ja schwarze Vögel in der Welt, warum denn nicht auch schwarze Menschen?
(Saksankieliset otteet ovat oikeinkirjoitukseltaan modernisoidusta Reclam-editiosta, joka perustuu libreton ensipainokseen ja musiikkinumeroiden osalta Mozartin omaan partituuriin.)

Yllä oleva on suomennettu seuraavasti:
Kyllä olin tyhmä kun pelästyin. Onhan maailmassa outoja lintuja, miksei myös outoja ihmisiä.
(Alleviivaukset minun.) Adjektiivi schwarz 'musta' on siis käännetty (~korvattu) sanalla outo. Voisin kuvitella, että nykykatsoja kykenisi täysin perustellusti ja ilman rasistisia konstruktioita pitämään hauskana sitä, että hölmö Papageno ei ole koskaan nähnyt mustaa miestä. Mustan ihonvärin varsinaiseen arvottamiseen liittyy selkeämmin Monostatoksen aaria:

Alles fühlt der Liebe Freuden,Muiden luokse rakkaus löytää,
Schnäbelt, tändelt, herzet, küßt;hyväillään ja suudellaan.
Und ich soll die Liebe meiden,Meikäläisen kaukaa kiertää,
Weil ein Schwarzer hässlich ist!muukalaista inhotaan.
Ist mir denn kein Herz gegeben,Näinköhän en löydä naista?
Bin ich nicht von Fleisch und Blut?Niille kyllä kelpaisin.
Immer ohne Weibchen lebenYksin elo puolinaista,
Wäre wahrlich Höllenglut.pelkkää tuskaa helvetin.
Drum so will ich, weil ich lebe,Vaadin elämältä muuta,
Schnäbeln, küssen, zärtlich sein!hyväilyn ja suudelman.
Lieber guter Mond, vergebe,Taivaalta en pyydä kuuta:
Eine Weiße nahm mich ein!tahdon naisen vaalean.
Weiß ist schön! - ich muß sie küssen.Suudelman nyt ryöstän tältä!
Mond! verstecke dich dazu!Kuu, saat luoda tunnelmaa!
Sollt es dich zu sehr verdrießen,Jos se näyttää ikävältä,
O so mach die Augen zu!voithan silmät ummistaa!

Neljännen säkeen weil ein Schwarzer hässlich ist ('koska mustat ovat rumia') suomennoksessa viitataan muukalaisuuteen. (Mieleen tulee parikin mittaan sopivaa ilmaisua, jotka vastaisivat paremmin alkutekstiä.) Jos syy muutokselle on syrjivien asenteiden kitkeminen, en ymmärrä, mitä saavutetaan muuttamalla mustan rumuus muukalaisen inhoamiseksi eli kolorismi ksenofobiaksi. Monostatoksen osattomuuteen rakkaudesta voi olla suhtautumatta vahingoniloisesti riippumatta siitä, miksi (valkoiset) naiset vierovat häntä.

Neljänneksi viimeisen säkeen ensimmäisen puoliskon sisältö (Weiß ist schön! 'valkoinen on kaunista') ei näy suomennoksessa, mutta Paminan vaaleuteen viitataan edellisessä säkeessä, jonka eine Weiße kääntyy mutkitta vaaleaksi naiseksi. Jos mustaihoisuuden mainitseminen jätetään pois, mutta viittaus valkoihoisuuden kauneudesta jätetään paikalleen, on vaikea välttyä ajatukselta, että musta on näiden muokkausten tekijän mielestä rumaa ja valkoinen kaunista, mutta sitä ei vain häveliäisyyden vuoksi sovi ääneen sanoa. Mieleen tulee Jöröjukka, jossa Sulkaukko (Nikolas) moittii murjaania pilkkaavia poikia sanoen, ettei se ole murjaanin vika, ettei hän ole valkoinen ("Was kann denn dieser Mohr dafür, daß er so weiß nicht ist wie ihr?"); lopuksi hän kastaa pojat valtavaan mustepulloon tehden heistä murjaaniakin mustempia.

Pata kattilaa soimaa?

(Voi tietysti olla, että kaikki edellä mainitut muutokset ovat alisteisia ylempää annetulle päätökselle tehdä Monostatoksesta valkoinen, jolloin yksityiskohtien ruotiminen on ehkä vähemmän hyödyllistä.)

Vertailun vuoksi Ingmar Bergmanin filmatisaatiossa (1975) Monostatos laulaa "för min svarta huds skull". Tässä produktiossa lauletaan "weil ein Schwarzer hässlich ist", mutta tekstityksessä lukee kummallisesti "because my servants are ugly". Mainittakoon vielä, että saksankielisessä alkutekstissä tavataan toki muunkinlaista vaihtelua, esimerkiksi bin ich nicht von Fleisch und Blut ~ ich bin auch den Mädchen gut, ich muss sie küssen ~ man muss es küssen ja zu sehr verdrießen ~ zu seh'n verdrießen.

Muutokset eivät kuitenkaan rajoitu vain käännöksiin. Royal Opera Housen tuotannossa (2006) säe "weil ein Schwarzer hässlich ist" kuullaan vähemmän kieliopillisessa muodossa "weil kein Mensch mag mein Gesicht" ('koska kukaan ei pidä naamastani'), säkeessä "eine Weiße nahm mich ein" ('valkoinen nainen lumosi minut') sana Weiße 'valkoinen' on korvattu sanalla Holde 'sievä' ja "Weiß ist schön" ('valkoinen on kaunista') sijaan kuullaan "sie ist schön" ('hän on kaunis').

Eräs näkemys on, että näissä muutoksissa ei ole kyse ns. poliittisesta korrektiudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että Monostatoksen näyttelijä ei ole musta. Tämä on tietenkin teoriassa mahdollista, mutta tässä kontekstissa jokseenkin epätodennäköistä. Tämä tulkinta tosin sopii toiseen, juonen kannalta vähemmän oleelliseen seikkaan, eli siihen, että Paminan näyttelijätär Dorothea Röschmann ei ole vaaleaverikkö: kun Papageno tunnistaa hänet vertaamalla hänen piirteitään yön kuningattaren antamaan kuvaan, hän libreton mukaan toteaa "Die Augen schwarz - richtig, schwarz. - Die Lippen rot - richtig, rot - blonde Haare - blonde Haare" ('silmät mustat - oikein, mustat; huulet punaiset - oikein, punaiset; vaaleat hiukset - vaaleat hiukset'), mutta edellä mainitusta syystä tässä versiossa Papageno toteaa vitsikkäästi: "Haare - ja, Haare". Vai onko tästä produktiosta sensuroitu Monostatoksen mustuuden lisäksi Paminan blondius?

Hiustenväri eroaa ihonväristä sikäli, että sen muuttaminen värjäämällä on varsin helppoa. Ihonvärinkään arvosteleminen ei ole ongelma, mikäli kyse on rusketuksesta tai sen puutteesta. Yleisellä tasolla voitaneen sanoa, että mitä pysyvämmistä ominaisuuksista on kyse, sitä vähemmän korrektina pidetään niiden arvottamista esteettisesti, vaikka toisaalta jossakin näkemäni tutkimus kauniimpina pidettävistä kasvonpiirteistä onnistuttiin ilmeisesti julkaisemaan ilman sanottavaa moraalista närkästystä. Liikalihavuuden arvostelemista pidetään "syyllistämisenä", mitä se toki tiukan denotatiivisessa mielessä onkin. On kuitenkin ilmeistä, ettei minkään asian kärkäs arvosteleminen päin asianomaisen naamaa ole erityisen kohteliasta.

Oma kysymyksensä on se, onko syytä pitää lähtökohtaisesti paheksuttavana valkoisen näyttelijän maskeeraamista tummaihoiseksi sen sijaan, että rooliin palkattaisiin yksinkertaisesti tumma- tai mustaihoinen näyttelijä. Jälkimmäisellä logiikalla toimitaan televisiossa ja elokuvissakin valittaessa esimerkiksi keski-ikäisten naisten rooleihin lähinnä keski-ikäisiä naisia (tästäkin logiikasta voidaan taiteellisin perustein tietysti poiketa); ikääntyminen toteutetaan maskeeraamisen keinoin tyypillisesti silloin, kun saman näyttelijän halutaan esittävän samaa roolia kahtena eri ikäkautena (esimerkiksi F. Murray Abraham Amadeuksessa tai Gary Oldman Bram Stokerin Draculassa). Nähdäkseni nykyaikana näyttelijän värjääminen mustaksi ei ole tarpeellista ja tuo muutenkin mieleen lähinnä 1800-luvun hölmöt minstrel show't. Oma lukunsa ovat joulu- ja loppiaisnäytelminä esitettävät tiernapojat ja die Heiligen Drei Könige, joissa murjaanien kuningas ja Balthazar on perinteisesti maskeerattu mustiksi. Jos tiernapojista haluttaisiin poistaa kaikki vähänkin paheksuttavat elementit,  kuten murjaanien kuninkaan pakottaminen polvistumaan Herodeksen edessä ja Knihdin Herodeksen käskystä suorittama lasten joukkomurha, ei jäljelle jäisi oikein muuta kuin surrealistis-anakronistinen hyvänjouluntoivotus, jos sitäkään.

Voitaneen pitää kiistattomana, että Taikahuilu sisältää rasistisia elementtejä, jotka henkilöityvät Monostatokseen, jonka sielu on Sarastron mukaan "yhtä musta kuin hänen ihonsa". Kysymys on lähinnä siitä, onko tällaisten elementtien siivoaminen pois perusteltua vai ei. Yksiselitteistä vastausta lienee mahdoton antaa: vaikka uskollisuus taideteoksen alkuperäiselle muodolle voi olla arvo itsessään, kannattaa voittoa tavoittelevan oopperayhtiön tarvittaessa (?) seurata maksavan asiakaskuntansa mielitekoja. Suuri musiikkikirjakin (1959) mainitsee libretisti Schikanederin osanneen lahjakkaasti vainuta yleisön toiveet, ja ajan muotiin on varmaan kuulunut ajatus vaaleaa naista himoitsevasta eksoottisesta murjaanista samalla tavalla kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenellä toimintadraaman pirtaan sopivat joka toisella tuotantokaudella ydinaseita havittelevat islamistiterroristit.

Monostatoksen kaltaiset hahmot aiheuttanevat tänä päivänä rotulakien voimaanpalauttamisen sijaan lähinnä moraalista närkästystä, mutta Taikahuilussa nähtävä naisvihamielisyys, orjuus ja autoritaarinen teknokratia eivät tunnu aiheuttavan edes sitä. Voi toki olla, että oopperassa nähtävä musta Monostatos uusintaa erinäisiä konstruktioita aiheuttaen tummaihoisten syrjintää. Oli miten oli, Monostatoksen problematiikan suhteen moralistien herkkyys näyttäisi kulkeneen eri suuntaan kuin väkivallan ja seksuaalisuuden esittämisen osalta. Ei siitä ole kauaakaan, kun eräitä elokuvaklassikoita ei suinkaan saanut Anttilan alennuslaarista, vaan niitä joutui katsomaan hollanninkielisillä tekstityksillä huonoina VHS-kopioina, koska ne olivat elokuvatarkastamon mukaan "raaistavia" ja "mielenterveydelle haitallisia", Verikekkereiden (1992) johdantoa lainatakseni. Stanley Kubrickin Lolita (1962) ravisteli ilmestyessään vallitsevia moraalikäsityksiä, mutta nykyään "elokuvien tuotantosäännöstöön" eli listaan moraalisesti arveluttavista asioista, joita elokuvissa ei pitäisi näyttää, suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti.

Kiellettävät asiat voidaan joka tapauksessa jakaa sellaisiin, joiden voidaan katsoa aiheuttavan paheksuttavaa käytöstä, ja sellaisiin, joiden otaksutaan olevan katsojille tai lukijoille muuten epämiellyttäviä tai ylipäänsä sopimatonta. Ensiksi mainittu peruste edellyttää jonkinlaista kasvattajan roolin ottamista, jälkimmäinen sen sijaan on ainakin kaupalliselta toimijalta odotettavaa käytännöllisyyttä. Näiden perusteiden oikeutettuuden pohdiskelua taiteellisen ilmaisunvapauden näkökulmasta voisi toki jatkaa pitempäänkin.

Lopetan kuitenkin toisenlaiseen esimerkkiin. Klassillisille filologeille tuttu Loeb Classical Library on vanhempien painosten osalta tunnettu taipumuksestaan siistiä alkutekstien rivouksia käännöksissään. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmän Naisten juhla (Θεσμοφοριάζουσαι) vanhemmassa Loeb-editiossa (1924) on kohta "καὶ μὴν βεβίνηκας σύ γ᾿, ἀλλ᾿ οὐκ οἶσθ᾿ ἴσως" (35) käännetty "I fear there's much you don't remember, sir", mutta oikea käännös annetaan sentään latinaksi alaviitteessä ("Atqui paedicasti tu eum: sed non noveras fortasse"). Jeffrey Hendersonin englanninnos (2000) vastaa paremmin alkutekstiä: "Well, you must have fucked him, though you might not know it." Nykyään tällaiselle sievistelylle naureskellaan, ja voidaan vain arvailla, mihin suuntaan moraalinen kompassi tulee osoittamaan tulevaisuudessa.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Kahden partiopojan suomennoksesta

Lapsuuteni lempikirja oli Ernest Thompson Setonin kirjoittama ja I. K. Inhan suomentama Kaksi partiopoikaa: kertomus kahdesta pojasta jotka elivät kuin intiaanit ja mitä he oppivat (1917). Kirja kertoo luonnosta kiinnostuneesta kanadalaispojasta Janista, joka lähetetään sairaalloisuutensa vuoksi vuodeksi maalle. Sangerissa hän tutustuu isäntäperheensä poikaan Samiin, jonka kanssa he aloittavat alaotsikon mukaisen harrastuksensa. Seikkailuidensa lomassa pojat oppivat tunnistamaan eri eläin-, lintu- ja kasvilajeja, rakentamaan tiipiin, soveltamaan geometriaa, täyttämään pöllöjä ynnä muita partioaatteen hengen mukaisia tietoja ja taitoja.

Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, miten Inhan kädenjälki näkyy kirjan sivuilla erinäisten käännösratkaisujen ja huomautusten muodossa. Two Little Savages löytyy alkukielellä kokonaisuudessaan Project Gutenbergistä, josta myös alla olevat englanninkieliset sitaatit ovat peräisin. Suomenkielisten otteiden perässä olevat sivunumerot viittaavat luonnollisesti suomennokseen.

Toisin kuin nykyään on tapana, Inha on vaihtelevissa määrin suomalaistanut henkilöhahmojen nimien vieraskielisiä muotoja. Lähinnä kirjoitusasua koskevat Yan → Jan, Guy → Gui, Caleb → Kaleb, mutta suorastaan nimien kääntämisestä voidaan puhua sellaisissa tapauksissa kuin Peter → Pekka, Michel → Mikko. Muuttumattomia ovat mm. William Raften, Dick Pogue, Biddy ja - nykykäytännön vastaisesti - Canada. En äkkiseltään havaitse tässä mitään erityistä logiikkaa, sillä raja ei kulje lasten ja aikuisten, pää- ja sivuhenkilöiden tai edes outoja kirjaimia sisältävien ja sisältämättämien nimien välillä.

Aivan erityisen mielenkiintoinen asia on eri kielimuotojen käyttö niin alkuteoksessa kuin suomennoksessakin kuvaamaan sangerilaisten puheenpartta, jota seuraava ote koskee:
The accent of the Sangerite was mixed. First, there was a rich Irish brogue with many Irish words; this belonged chiefly to the old folks. The Irish of such men as Raften was quite evident in their speech, but not strong enough to warrant the accepted Irish spelling of books, except when the speaker was greatly excited. The young generation had almost no Irish accent, but all had sifted down to the peculiar burring nasal whine of the backwoods Canadian.

Sangerilaisten puheenparsi oli sekalaista. Puhuttiin ensinnäkin mehevää irlantilaista murretta, jossa oli paljon irlantilaisia sanoja seassa; se oli etupäässä vanhain puheenparsi. Raftenin kaltaisten miesten puheessa irlannin kieli oli kylläkin tuntuva, mutta ei kuitenkaan ylivoimainen, paitsi silloin, kun puhuja oli hyvin kiihtynyt. Nuoremman polven puheenparressa tuskin huomasi vähääkään irlantilaista murtamista, vaan kaikki olivat vähitellen omistaneet Canadan takametsäläisten omituisen sorahtavan nenähönötyksen. (93)
(Eroaakohan hönötys jotenkin honotuksesta?)

Oletan, että alkutekstistä alleviivaamani Irish spelling -kohta viittaa juuri siihen, miten Seton on tuottanut "Raftenin kaltaisten miesten" puheen käyttäen säännöllisesti murteellisuuteen viittaavia kirjoitusasuja (ks. seuraava lainaus), vaikka kieltämättä kertoja näyttäisi tässä olevan niiden käyttöä vastaan. Koska Inha ei ole käännöksessään pyrkinyt merkitsemään murteellisia muotoja millään tavalla, on hän jättänyt kirjoitusasuihin viittaavan maininnankin pois.

Kiihtyneisyyden mainitseminen tuntuisi olevan eräänlainen murteellisuuteen liittyvä "Tšehovin ase", josta seuraa myös ainoa kohta, jossa murteellista muotoa on jotenkin pyritty mukailemaan suomennoksessa. Tämä on William Raftenin ph'äijät, jota alkutekstissä vastaa bhise, joka on tässä erotettava vähemmän paksua murretta edustavasta muodosta bhoys (suom. pojat):
Raften had a knack of turning up at any point when something was going on, taking in the situation fully, and then, if he disapproved, of expressing himself in a few words of blistering mockery delivered in a rich Irish brogue. Just what view he would take of their pastime the boys had no idea, but awaited with uneasiness. [...] Raften, after regarding them with a searching look, said slowly: "Bhoys!" (Sam felt easier; his father would have said "Bhise" if really angry.) "Fhat's the good o' wastin' yer time" (Yan's heart sank) "wid Willow withes fur a job like that? They can't be made to howld. Whoi don't ye git some hay woire or coord at the barrun?"
William Raftenin puoliso eli Samin äiti puhuu yleiskieltä, ja muistini mukaan ainakin yhdessä keskustelussa johtolauseiden puutteen vuoksi ainoa keino tietää, kenen puheenvuorosta on kyse, on henkilöhahmojen idiolektit. Tästä johtuen tajusin vasta hiljattain englanninkielistä tekstiä lukiessani, että erään repliikin sanookin William Raften eikä hänen vaimonsa, mutten valitettavasti enää löydä kyseistä kohtaa.

Muutamassa kohdassa voidaan nähdä viime vuosisadan alun Suomestakin tuttu sosiolingvistinen erottelu "hienompien" sanojen ja arkisen kielenkäytön välillä. Kertoessaan ajastaan palvelustyttönä Bonnertonissa Biddy käyttää ilmeisen tietoisesti tavallista hienompaa sanaa:
Granny, this is Yan. Me an' him hed lots o' fun together when I 'resided' with his mamma, didn't we, Yan?

Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä sellskaapasin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? (124)
Alkutekstissä yksinkertaiset lainausmerkit merkinnevät korostetun huoliteltua ääntämystä, mutta suomennoksessa ruotsinkielinen lainasana (sellskaapata) ajaa asian yksinään. Hieman vastaavaa hienostelua Inha näyttää tavoitelleen kohdassa, jossa käsitellään Sangerin siirtokunnan eri "sosiaaliluokkia":
Old Boyle had been a "PASSENGER," old Raften an "EMMY GRANT."

Ukko Boyle oli ollut "PASIERARI", ukko Raften taas EMMY GRANT'ilainen. (92)
Passenger/pasierari viittaa henkilöön, joka on muuttanut Kanadaan omalla rahallaan valtionavustuksen sijaan, ja joka siis edustaa "Emmy Granteja" ylempää yhteiskuntaluokkaa. Ilmaisu Emmy Grant on mitä ilmeisimmin väännös sanasta immigrant tai emigrant, ja on syytä olettaa, että Inha ei ole tajunnut tätä yhteyttä, sillä muuten hän olisi varmasti varustanut kohdan alaviitteellä, joita hän käyttää ahkerasti sellaisissa kohdissa, jotka saattaisivat muuten jäädä suomalaiselle lukijalle epäselviksi. Alla oleva ote on samasta luvusta kuin edellinen:
Thirty years before, Sanger had been "taken up" by a population chiefly from Ireland, sturdy peasantry for the most part, who brought with them the ancient feud that has so long divided Ireland—the bitter quarrel between the Catholics or "Dogans" (why so called none knew) and Protestants, more usually styled "Prattisons." The colours of the Catholics were green and white; of the Protestants orange and blue; and hence another distinctive name of the latter was "Orangemen."

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen Irlannista tullut. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin - katolilaisten eli "doganien" (tiesi mistä he sen nimen saivat) ja protestanttien, tavallisessa puheessa "prattisonien", katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat viheriä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen; ja siitäpä viimemainittuja myös sanottiin "oranjan miehiksi".*

*Englannin kielessä kummankin sanan muoto on "orange", vaikka niiden merkitykset juurtuvat aivan eri käsitteistä, orange-värin appelsiinista ja orange-miesten Wilhelm II:sta, Oranjan prinssistä, joka v. 1689 nousi Englannin valtaistuimelle. (89-90)
Toisaalla Biddy kertoo, kuinka he oranjan miesten juhlaa edeltävänä päivänä tappoivat hämähäkkejä aiheuttaakseen sateen; Pyhän Patrikin päivää ennen protestantit yrittivät samaa, mutta silloin ei ollut juurikaan hämähäkkejä, ja sadekin tuli lumena. Tässä kohden Inha selittää alaviitteessä, että "Biddy oli katolisuskoinen ja vihasi tietysti Ulsterin protestanttisia englantilaisia maananastajia, Oranjan miehiä" ja että Pyhä Patrik "on Irlannin suojeluspyhä" (60).

Suomalaisille vähemmän tuttu historiallinen henkilö on George Plantagenet, johon verrataan ylempänä mainitun mummon hillopurkista löytyneitä kärpäsiä:
And again her finger was employed, this time to scrape off an incrustation of unhappy flies that had died, like Clarence, in their favourite beverage.

Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat kuolleet mielijuomaansa samoin kuin aikanaan Clarencen herttua.

*Clarencen herttua Yrjö, Englannin kuninkaan veli (1449 - 1478), valtiopetoksesta kuolemaan tuomittuna hukkui tai hukutettiin suureen viinisammioon. (200-201.)
Tässä Inha on alaviitteen lisäksi selventänyt nimen muotoa täydentämällä pelkän Clarencen koko titteliksi. Kyseinen herttua seikkailee muiden päärien tapaan yksinkertaisesti Clarencena myös William Shakespearen näytelmissä Rikhard III ja Henrik VI.

Toisinaan Inha joutuu selostamaan englannin kielen hienouksia. Paikannimestä Downey's Dump hän kertoo, että dump "oikeastaan merkitsee kaatopaikkaa, toisin sanoen ratapengertä" (376). Kilpailevan intiaaniheimon (eli toisen poikaporukan) tullessa kuvioihin mukaan Inhan on selitettävä kaksi nimiin liittyvää sanaleikkiä, ylempänä mainitusta nimestä Boyle johdettu Boiler ja Pekan eli Peterin nimestä johdettu "intiaaninimi" Rantasipi eli Peetweet:
* Engl. kielen sana "boil" merkitsee "keittää" ja "boiler" "keittäjä".
** Peter = Peet; Peetweert [sic] = rantasipi. (491)
Ainakin nykysuomeksi peetweet eli spotted sandpiper on amerikansipi (Actitis macularius), mutta tällaisen vieraannuttavan nimityksen käyttäminen olisi tietysti joka tapauksessa hölmöä. Huomion kiinnittää lisäksi kirjoitusasu Peet normaalimman diminutiivin Pete sijaan.

Koska pohjoisamerikkalainen kulttuuri ei ollut teoksen ilmestymisen aikaan niin tuttua kuin nykyään, on Inha lisännyt asianmukaisiin kohtiin seuraavat selitykset:
* Kun maissitähkä on kehittynyt riittävän maitomaiseksi, niin sitä Amerikassa syödään paahdettuna. (149)

* [Arvuutusluu t]arkoittaa linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla arvuutellaan. (210)
"Maitomaisuus" viittaa siihen, että raa'asta maissinjyvästä puristettava neste on kirkasta, kypsästä maitomaista. Hieman ymmärrettävämpi muoto arvuutusluusta on arpaluu tai englanninkielistä muotoa wishbone paremmin vastaava toivomusluu. "Arvuuttelu" tapahtuu niin, että kaksi ihmistä ottaa kiinni kalkkunan hankaluun molemmista haaroista ja vetävät sen poikki, minkä jälkeen se, jonka puoliskoon luun kulma jää, saa toivoa.

Irlantilaista kansanperinnettä valaisee seuraava huomautus:
* Banshii on kelttiläisen taikaluulon mukaan henki, joka ilmestyy perheelle valittaen tai murheellista laulua laulaen, kun jotakuta sen jäsenistä odottaa kuolema. Sana on gaelin kielestä. (452)
Banshii, englanniksi banshee, tulee iirin ilmaisusta bean sídhe (= bean sí), joka merkitsee sananmukaisesti 'keijukaiskummun naista'. (Banshii on siis tavallaan itkijänaisen etiäinen.) Suomeksi on ainakin nykyään tapana puhua irlantilaisten puhumasta gaelista iirinä ja skottien kielestä gaelina, mikä saattaa olla hieman hämäävää, etenkin kun niiden muinaismuotoa kutsutaan muinaisiiriksi, ja koko alaryhmää goideelisiksi kieliksi, joka on etymologisesti sama asia kuin "gaelilainen".

Amerikan alkuperäisasukkaiden kulttuuriin liittyvät puolestaan seuraavat käsitteet selityksineen:
* Skuoo, intiaaninainen. (180)

* Intiaanien "totemit", - sana on ojibwa-kielestä - ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä, joihin yksityinen, perhe tai heimo luulonsa mukaan läheisesti liittyy; jos totemi on eläin tai kasvi, niin sitä ei syödä. Ihmisryhmä, jolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, he luulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan totemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palvelelminen on kansainvälinen tapa luonnonkansain kesken. Totemit esitetään kuvilla, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen, että oma totemikuvansa, niin tulee niistä korkea leikkauksilla varustettu paalu. Totemipaalut ovat Tyynen meren rannikon intiaanien kesken yleisiä vielä tänä päivänä. (450-451)
(Sanan yksityinen käyttöä merkityksessä 'yksittäinen [henkilö]' sivusin aiemmin täällä.)

Skuoo, englanniksi squaw, tulee massachusettista tai narragansettista, jotka ovat itäisiä algonkin-kieliä; odžibwa kuuluu saman kieliperheen keskiryhmään. Inhan laajahko toteemi-selostus on teoksen ilmestymisen aikaan ollut eittämättä hyödyllinen, kun tällaista tietoa sisältäviä kirjoja ei välttämättä ollut laajasti saatavilla.

(Sivumennen sanoen toteemeista tulee mieleen toinen lapsuuteni kirja, Kaija-Liisan merimatka [1954], jossa alkuasukkaiden kielellä kradabi malouke merkitsee 'hui kauheaa, nyt meitä vietiin, toteemi on ruvennut puhumaan'.)

Muuten alaviitteet ovat pitkälti tekstissä mainittujen eläin- ja kasvilajien tieteellisiä nimiä sekä lyhyitä luonnehdintoja niiden meikäläisistä vastineista poikkeavista ominaisuuksista. Kaikista mielenkiintoisin huomautus liittyy erääseen Inhan hieman kyseenalaiseen käännösratkaisuun:
* Käytän sanaa "hirvas" merkitsemään yleensä hirvieläintä ("deer") ja "sarvas" sanaa koirashirvieläintä ("buck"), vaikka molemmatkin sanat oikeastaan merkitsevät urosporoa. Kansankieli ei voinut tietää, mihin pulaan suomentaja joutuisi, jonka vuoksi hänen täytyy tehdä sille pientä väkivaltaa. (13)
Sana deer esiintyy alkutekstissä kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi kertaa, buck merkityksessä 'koirashirvieläin' viisi kertaa. En keksi mitään erityistä syytä ylläpitää tätä erottelua suomennoksessa, mutta ilmeisesti Inha on vaikeuksista huolimatta halunnut noudattaa tässä suhteessa tiukkaa formaalia ekvivalenssia. Luulin itse asiassa pienenä, että hirvas on jonkinlainen vanhahtava sana (kuten vaikkapa viisikolmatta 'kaksikymmentäviisi') hirvelle, mutta onneksi sentään väärinkäsitykseni korjaantui melko varhaisessa vaiheessa, kun tulin vihdoin lukeneeksi yllä siteeratun huomautuksen.

"Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat."